Obaman sadonkorjuu

Yhdysvaltain presidentinvaaleissa on omintakeisia piirteitä, joita yritän tässä luodata. Perusäänestäjää voisi pikkuisen liioitellen kuvata sanalla ”kyllästyjä”. Eli johan tässä on Obamaa saatukin tarpeeksi, ja siinä sivussa myös demokraatteja. Keskivertoamerikkalainen on taipuvainen ajattelemaan, että vaihtelulle pitää antaa mahdollisuus, sitä paitsi se virkistää. No, ehkä tässä on vähän yksinkertaistusta, mutta kyllä jonkinasteista ”tasapuolisuusajattelua ” on havaittavissa: vuoroon vieraissa kahden valtapuolueen välillä.

Vaihdetaan siis demokraatti republikaaniin?

Mutta silläkö asiat paranevat? En oikein jaksa sälyttää raskasta taakkaa Obamalle tähän asti kotusta pääpuolueiden välisestä riitelystä. Minusta ihmiset ovat kyllästyneet siihen ilmapiiriin, joka vallitsee. Ihmiset ovat vihaisia, mutta miksiköhän? Suurin syy on politiikan polarisoituminen. Kaksi osapuolta ottavat koko ajan mitta toisistaan äärimmäisen kärjekkäin mielipitein. Sanon kuitenkin selkeästi oman kantani: republikaanien on ollut vaikeaa jäädä lehdelle soittelemaan, koska monissa asioissa on edetty. Katkeruus on purkautunut hillittömänä demokraattipresidentin syyllistämisenä.

Muitakin näkökohtia on.

Edellä esitetty on johtanut hysteeriseen vaalikampanjaan, ei pelkästään puolueiden välillä vaan myös republikaanipuolueen sisällä. Hyvin suuri osa varsinkin republikaanien kannattajista elää ikään kuin epämukavuusalueella. Itse asiassa - tulkintani mukaan - ihmiset ovat ärsyyntyneitä ja pelokkaita, olisivatpa asiat miten hyvin tahansa.

Totta on, että keskiluokan reaalinen palkkataso on jäänyt polkemaan paikoilleen useiden vuosikymmenien ajaksi ja monilla palkka on laskenut. Tämä ei mitenkään liity erikseen Obaman valtakauteen, vaan globaaliin kehitykseen yleensä: kehittyvien maiden kilpailu on ollut Yhdysvalloille henkisesti ja taloudellisesti kova pala, kovempi kuin monille muille länsimaille, koska kysyntä tai sen puute on heijastunut suoraan palkkoihin ilman sosiaaliturvan pehmentävää vaikutusta.

Tuloerojen tasoittaminen olisi tie tasapainoisempaan yhteiskuntaan, mutta tätä juuri republikaanit eivät hyväksy. Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin tulehtuneisuus johtuu vain pieneltä osin Donald Trumpista. Hän on vain eripuran ääri-ilmentymä. Republikaanien pelottelukampanjan takana ovat teekutsuliikkeen perilliset, republikaanilobbarit ja heidän edusmiehensä kongressissa. Puolue on pahasti jakautunut.

Yhdysvalloilla on vieläkin meneillään pitkäaikainen sopeutuminen Pax Americanan jälkeiseen aikaan, jossa Yhdysvaltain taloudellinen voima ei ole enää niin ylivoimainen kuin 1950- ja 1960-luvulla. Osa amerikkalaisista haikailee edelleen entisiä suuruuden päiviä ja presidenttiehdokkaat ruokkivat toiveajattelua puheillaan.

”Yhdysvalloista on jälleen tehtävä suuri” on hokema, joka kuullaan joka vaaleissa, ja joka on yhtä valheellinen kuin milloin tahansa viimeisen 100 vuoden aikana. Miksi? Siksi, että Yhdysvaltojen asema huipulla on suhteellisen vakaa, minkä Obaman toteamus kansakunnan tila -puheessa (”käytämme armeijaamme enemmän rahaa kuin kahdeksan seuraavaksi suurinta sotilasmahtia yhteensä”) vahvisti. Yhdysvallat on siis ”suuri” nykyisellään eikä sen suhteellinen iskukyky voi juuri parantua, sillä kilpailijat ovat hereillä, hyvä jos se pysyy ennallaan.

Tämän päivän ongelmista pistää silmään syndrooma, jossa amerikkalaisten on vaikeaa myöntää, että maata johtaa musta. Ja tämä musta on johtanut maata hyvin. Itse asiassa Obaman onnistuminen on vain lisännyt republikaanien ärtymystä häntä kohtaan.

Mitä on oikeasti tapahtunut Obaman presidenttikaudella?

Yksityisen sektorin työpaikkakehitys on ollut valtava. Helmikuusta 2010 (jolloin finanssikriisin jälkeinen työttömyys oli korkeimmillaan) on talouteen luotu 14 miljoonaa työpaikkaa. Työpaikat eivät toki ole suoraan presidentin ansiota. Paradoksaalisesti presidentin vastustajat ovat luoneet kuvaa, kuinka presidentin politiikka aiheuttaa työpaikkatappiota (”job-killing”). Esimerkiksi presidentin allekirjoittaman - finanssikriisin vaurioita korjanneen - Dodd-Frank -rahoitusuudistuksen piti republikaanien mielestä räjäyttää työttömyys kasvuun, koska uudistuksen piti näännyttää bisnestä. Mitään tällaista ei tapahtunut, kuten viiteen prosenttiin painunut työttömyys osoittaa.

Obaman aikana on korotettu rikkaiden verotusta. Jälleen hänen vastustajansa ilmoittivat muutosten johtavan työpaikkakatoon, koska taloudesta ”häviää sijoittajien puutteen takia aloitteellisuus”. Itsestään selvää oli, että mitään tällaista ei tapahtunut. Obama onnistui säilyttämään ylivoimaisen enemmistön (99 prosenttia) tuloverot suurin piirtein ennallaan samalla kun suurituloisimman prosentin verot nousivat yli neljä prosenttia, ja suurituloisimman 0.01 prosentin jopa 6,5 prosenttia vuosina 2012-2013 (viimeisimmät vahvistetut tilastot). Tulolisäys oli noin 70 miljardia dollaria, joten kysymys ei ollut pelkästään marginaalisesta muutoksesta.

Yhdysvaltain talous vaatisi seuraavan toimenpiteen: rikkaiden veroja tulisi edelleen nostaa, ja vastaavasti keskitulosten asemaa helpottaa, jotta käteen jäävä tulo lähtisi vihdoin nousuun valtiontalouden samalla pysyessä tasapainossa. Epäilemättä Obama on yrittänyt tätä, mutta republikaanit ovat pääosan ehdotuksista tyrmänneet. Tästä on seurannut ikävänä seurauksena, että vaikka työpaikat ovat massiivisesti lisääntyneet, palkat eivät ole nousseet.

Entä sitten Obamacare? Myös sen piti aiheuttaa katastrofaalinen heikennys työllisyyteen. Ja katin kontit. Terveydenhoitouudistus on osoittautumassa menestykseksi.

Yhteenveto edellä esitetystä: tehtyjen uudistusten piti väitteiden mukaan rangaista taloutta, mutta näin ei suinkaan ole tapahtunut. Kävi päinvastoin, saatiin edes vähän kurottua hyvinvointieroja kapeammiksi.

Paul Krugman tuo usein esille 1950-luvun ja 1960-luvun korkeat veroprosentit ja niitä seuranneet talouden kukoistusvuodet. Verotuksen tasolla ja talouden menestyksellä on loppujen lopuksi hyvin vähäinen ja rajallinen keskinäinen yhteys. Länsi-Euroopassa on esimerkkejä yhdistelmästä korkea verotus - hyvä työllisyys – runsas sosiaaliturva. Valitettavasti amerikkalaiset eivät ole kiinnostuneet suuren veden toisella puolella tapahtuneesta edistyksestä.

Varsinkin republikaanit ovat luoneet illuusion veroalennusten taivaita syleilevästi vaikutuksesta talouteen. Miten on käynyt? Useiden republikaanipresidenttien aikana veroja on laskettu, mutta samalla liittovaltio on velkaantunut (kun tulot ovat pudonneet). Republikaanit ovat kuitenkin ensimmäisinä olleet huomauttamassa velkaantumisen tuhoista vaikutuksista: ”Kreikan tie on meidän tie”. Kuuluisin esimerkki on, kun George Bush nuorempi onnistui kääntämään Clintonin luoman ylijäämätalouden alijäämäiseksi. Demokraatit ovat joutuneet korjaamaan republikaanien jälkeensä jättämiä talousvajeita ja saaneet syytökset osakseen, kun eivät ole alentaneet verotusta! Tätä voisi sanoa vaikkapa ”republikaaniseksi umpiperäksi”.

Oma lukunsa on ulkopolitiikka. Ajattelen kauhulla vanhaa republikaanien ajamaa ”norsulla sisään kriisialueelle” -politiikkaa. Jäljet pelottavat. Levottomat ajatukset toivottavasti eivät toteudu, mutta jos republikaani presidenttiehdokas pääsee valtaan seuraavissa vaaleissa, todellisen politiikan pitää olla paljon realistisempaa kuin nykyisten ehdokkaiden puheiden.

Olen edellä moittinut vahvasti republikaaneja ideologisten tavoitteiden esillä pitämisestä. On kuitenkin myönnettävä, että amerikkalaisten ahdistuksessa on hyvin paljon yleistä länsimaista pahoinvointia. Nykyisten aikuisten vanhempien ja isovanhempien luomalta hyvältä – tai mainiolta - pohjalta odotukset ovat olleet korkealla, eivätkä monien mielestä ole täyttyneet.

Yhteiseen puolustukseen

Suomen ja Ruotsin pääministerit tulivat julkisuuteen muutama päivä sitten yhteisartikkelilla, joka koski maiden puolustusyhteistyötä. Tämä on selvä konkretisointi aiempiin puheisiin.

Panin merkille pari mielenkiintoista profiilin nostoa artikkelissa.

Pääministerien mielestä maiden sotilaallisella liittoutumattomuudella on vaikutusta siihen, että Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella turvallisuustilanne pysyy vakaana. Mielenkiintoista tässä mielestäni oli vahva kannanotto sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta. Viime aikoina on totuttu kuulemaan haikaluja Naton perään, mutta nyt tuntuu ääni kellossa muuttuneen.

Kirjoitin juuri Ruotsissa suoritetusta mielipidekyselystä, jossa puolet ruotsalaisista asettui vastustamaan Natoon liittymistä (kannattajia vain yksi kolmasosa). Ei myöskään ole sattuma, että Löfven ja Sipilä edustavat maidensa Nato-kriittisiä puolueita. Ruotsissa ei lähdetä muuttamaan turvallisuuspoliittisia linjauksia ellei vallitse yksimielisyyttä puolueiden kesken. Nyt ei vallitse.

Itse pidän pääministerien kannanottoa realismiin paluuna ulko- ja puolustuspolitiikassa. Itse asiassa näen presidentti Niinistön Uudenvuodenpuheen pääministerien ulostulon ennakointina. Puhuihan Niinistö lämpimästi Suomen ja Ruotsin yhteistyön puolesta kajoamatta lainkaan Natoon.

Pääministerit mainitsevat Suomen ja Ruotsin kannalta suurimmaksi turvallisuusuhaksi sotilaallisen toiminnan lisääntymisen Itämeren alueella. Tämä on ymmärrettävä mielipide viimeisten 12 kuukauden tapahtumien näkökulmasta. Ihan viime aikoina en tosin ole havainnut kovin hälyyttävää tapahtuneen Itämeren alueella.

Aamu-TV:ssä puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva ja varapuheenjohtaja Mika Kari ottivat kantaa pääministerien puheenvuoroon ja puolustusyhteistyöhön yleensä 12.1.2015. Keskustelusta panin merkille Kanervan painotuksen, kun hän asetti tavoitteeksi puolustusliiton (”en sulje pois sotilasliittoa Suomen ja Ruotsin välillä”) maiden välillä. Pidän tätä kannanottoa turhan hätiköitynä tässä vaiheessa. Eiköhän kysymyksessä ole ensin aselajiyhteistyön käynnistämisestä ja siitä on pitkä matka sotilasliittoon. Itse näen aselajiyhteistyön eräänlaisena koetinkivenä. Jo se olisi aimoharppaus eteenpäin sotilaallisen yhteistyön tiellä ja näidenkin asioiden valmistelu vienee vuosia.

Yllättävää tässä on, että Nato-aktiivisuus on vaihtunut Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön korostamiseen. Jopa UP:n aina innokas Charly Salonius-Pasternak totesi Naton nyt väistyneen taustalle.

Pääministerien painostukset koskien Itämeren vakautta ovat paikallaan. Samoin viittaukset pitkäjänteiseen turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön ja potentiaaliseen yhteistyöhön terrorismin vastaisissa ponnisteluissa. Minulla on kuitenkin epäily, että jotkin tahot näkevät Suomen ja Ruotsin yhteistyön harppauksena kohti molempien maiden Natoon liittymistä. Että syntyy ikään kuin paketti, jonka kanssa edetään. Tässä kulkee kuitenkin mielestäni raja: kummankaan maan ei pidä pyrkiä Natoon – ei yhdessä eikä erikseen. Sen sijaan maiden keskinäinen yhteistyökuvio vahvistaa Skandinavian vakautta.

Hyvin mielenkiitoista keskustelua käydään Ruotsissa asevelvollisuusarmeijan palauttamisesta osin Tanskan ja Norjan mallien mukaisesti. Entä Suomessa? Mikään ei estä Suomen asevelvollisuusarmeijan kehittämispyrkimyksiä osittain turvaamaan myös sisäinen rauha nyt, kun levottomuuksia on ilmennyt. Pidän armeijan ja poliisin (sotapoliisikoulutuksen laajentaminen osana poliisin ja armeijan yhteistyötä?) yhteistyötä ylivertaisena verrattuna itse itsensä asettaneisiin katupartioihin, joiden toiminta nykyisessä muodossa pitäisi kieltää.

Tällä hetkellä kansainvälisessä tilanteessa on kaksi ristiin vaikuttavaa voimaa. Toisaalta Venäjä on herännyt taloudellisiin ongelmiinsa ja pyrkii selvästi tasoittamaan vastakkainasettelua ja toisaalta – ehkäpä ideologista syistä – osa lännen toimijoista pyrkii puheillaan luomaan kuvan jännityksen lisääntymisestä.

Ennakkoluulot vs. avarakatseisuus

Ontariossa sijaitsevan Brock-yliopiston tutkimus (2012) ”osoitti”, että ne ihmiset, joiden älykkyysosamäärä oli matala lapsuudessa, omaksuivat todennäköisemmin ennakkoluuloisia uskomuksia ja konservatiivisia sosiaalisia asenteita aikuisina. Tutkimuksen lopputulos on herättänyt myös kritiikkiä.

Jostakin syystä tämä vanha tutkimus uutisoitiin taannoin uutena, ”tuoreena” Tekniikka & talous -lehdessä. Ensinnäkin olisi hyvä, jos selkeästi tuotaisiin esille viitatun tutkimuksen ilmestymisajankohta. Tällaista ”uusjulkistamista” ovat harrastaneet muutkin lehdet viime aikoina ilmeisesti uutispulassa.

Mutta sitten itse aiheeseen.

Psychological Science -lehdessä julkaistun tutkimuksen vetäjä oli psykologian professori Gordon Hodson, jonka mukaan aineisto viittaa huolestuttavaan kierteeseen: matalan älykkyysosamäärän omaavat ihmiset turvautuvat muuta väestöä useammin muutosvastarintaan ja vahvoihin ennakkokäsityksiin.

Vanhastaan on ollut tunnettua, että dogmaattiset ideologiat tarjoavat valmiita ratkaisuja haasteellisiin ongelmiin. Monilla ihmisillä on taipumusta ajatella, että (ideologinen) selkeä kehikko ja tietynlainen ”kuri ja järjestys” tarjoavat turvallisen pohjan elämänarvoille ja selviytymiselle elämässä.

Juuri ideologiset opinkappaleet yksinkertaistavat todellisuutta ja tarjoavat henkisesti laiskalle perustelut ennakkoluuloisille käsityksille. Onko kysymys kyvykkyyseroista ihmisten välillä? Vai onko kysymys avarakatseisuuden puutteesta? Tätä on syytä pohtia tarkemmin.

Kun ajatellaan ennakkoluuloja muita kulttuureja kohtaan, viitataan usein esimerkiksi islamilaiseen maailmaan. Mutta kun monet suomalaiset suhtautuvat nurjamielisesti ruotsalaisiin ikään kuin kysymys olisi edelleen itsenäisyystaistelusta, niin mieleen tulee äärimmäinen nurkkakuntaisuus. Kysymys on siis kattavammasta ahdasmielisestä psykologisesta ilmiöstä, jota voisi sanoa kauniisti rajoittuneisuudeksi.

Miten opetetaan avarakatseisuutta? Lopulta tärkeintä mielestäni on epävarmuuden sietokyky. Mielipidekysymyksissä ei ole ehdottomia totuuksia, niinpä epävarmuudessa on opittava elämään.

:::::::::::::::::::::::::::::

Entä vastaväitteet? Suvaitsevaisuuteen kriittisesti suhtautuvien vasta-argumentointi lähtee siitä, että suvaitsevaisuudesta on tehty vallitseva oppi. On syntynyt suvaitsevaisto, joka hallitsee keskustelua. Sillä on ollut – näin sanotaan - vuosikymmeniä hegemoninen ote länsimaisessa keskustelussa.

Nyt monet haluaisivat panna pisteen mielestään liialliselle vapaamielisyydelle.

Suvaitsevaisuuden vastainen argumentointi leimataan yleensä populismiksi, tarkemmin sanottuna oikeistopopulismiksi. Onko niin, että henkisesti rajoittuneet ihmiset omaksuvat helpommin ennakkoluuloisen ajattelun? Vai ovatko suvaitsevaiset itse näitä rajoittuneita ”älyköitä”, jotka Arvo Salon ironisen lohkaisun mukaan lausahtavat, että ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua?”

Populismin älyllistäminen on keino kääntää asiat päälaelleen entiseen nähden. Hyökkäys on paras puolustus: väitetään, että teesi erilaisuuden korostamisesta positiivisessa mielessä, ja tasa-arvoisesta suhtautumisesta kaikkiin ihmisiin onkin yksipuolista indoktrinaatiota. Tämän ”pakkosyötön” väitetään liittyvän oleellisesti vihervasemmistolaiseen ajatteluun. Kysymys ei siis ole suvaitsevaisuuden kriitikoiden mielestä fiksuudesta tai sen puutteesta, vaan terveestä asenteesta perinteisen (kansallismielisen) ajattelun puolesta.

Väitteeni on, että ihmisiä erottaa lähinnä kyky ajatella itsenäisesti ryhmämanipulaation oloissa. Totalitäärisissä olosuhteissa (natsismi, stalinismi) oli suorastaan hengenvaarallista ajatella omilla aivoillaan ja alistaa vallitseva järjestelmä kritiikin kohteeksi. Rohkeus ajatella toisin näissä olosuhteissa oli henkisen vahvuuden mitta.

Monet suvaitsevina itseään pitävät ihmiset ovat törmänneet näinä aikoina kulttuurisokkiin, jota ei pitänyt olla. Miten suhtautua vieraasta kulttuurista tulleisiin, kun tulva on massiivinen? On ajateltu, että kysymys on sopeuttamisella hoidettavasta asiasta. Entä jos näin ei olekaan? Muualta tulleet haluavat säilyttää omat tapansa ja ääritauksessa jopa muuttaa ”isäntämaan kulttuuria” haluamakseen. Rauhanomainen rinnakkainelo ei tule kyseeseen.

Monesti kysymys on ”ylpeysmuurista”. Sekä sisään muuttajat että kantaväestö ovat ylpeitä omasta elämänmuodostaan eivätkä halua luopua periaatteistaan. Tämän ajattelun kautta on ehkä selitettävissä se problematiikka, minkä länsimaat ovat joutuneet kokemaan kerta toisensa jälkeen, kun ovat tunkeutuneet arabikulttuuriin esimerkiksi tavoitellessaan öljyvaroja. Tällä konfliktilla on kymmenien vuosien historia, eikä sitä vieläkään ole ratkaistu (= ei ole vieläkään opittu ymmärtämään). Arabien ylpeys ei salli imperialismia. Tuntuu siltä, että ollaan porauduttu entistä syvemmälle kulttuurisiin, uskonnollisiin ja ideologisiin kaivantoihin.

George Bushin tunkeutuminen Irakiin, Neuvostoliiton ja sitten Yhdysvaltain sekaantuminen Afganistanin sisällissotaan ja molempien osallistuminen Syyrian sisällissotaan ovat olleet omiaan aiheuttamaan pakolaistulvan. Kaikkien räikein esimerkki oli, kun Bush läntisen ylemmyydentunteen vallassa lähti viemään meidän kaikkien rakastamaa demokratiaa – olemattomien joukkotuhoaseiden etsimisen siivellä – Irakiin. Maksamme ymmärtämättömästä demokratian viennistä raskasta hintaa turvapaikanhakijoiden tulvana.

Hyvin monet suvaitsevina itseään pitäneet ihmiset ovat viime aikoina joutuneet pohtimaan oman humanisminsa, oman ”älykkään avarakatseisuutensa” sisältöä. Suoraan sanottuna he ovat ymmällä, mitä pitäisi ajatella esimerkiksi Kölnin tapahtumista jokin aika sitten. Valtava ryhmä ulkomaalaisia ikään kuin yritti kaapata seksuaalisen hegemonian – näin sen uutisoinnin perusteella käsitin - itselleen ja yritti toteuttaa käytännössä mielihalujaan.

Ei sovi ihmetellä, että näissä oloissa suvaitseva katsanto saattaa saavuttaa rajansa ja pahimmillaan kääntyy suvaitsemattomuuden voittokuluksi. Tästä ei ole kaukana ylireagointi, josta kertovat katupartioiden perustamiset. Tähän on tultu.

Uskon, että saksalaisten kohdalla tässä on kysymys kohtalon ivasta. Juuri heillä on ollut huono omatunto menneisyydessä tapahtuneista. Juuri he ovat halunneet vilpittömästi olla esimerkillisiä vieraaseen kulttuuriin suhtautumisessa. Ja tämäkö on nyt palkkio kaikesta?

Entä mikä on seuraava mahdollinen uhkakuva? Syksy Räsänen kertoo Voima-lehden kolumnissa (10/2015), että kansallissosialistien läpimurron aikaan natsi-Saksassa ystävät loittonivat toisistaan, kun läheinen kääntyi natsiksi. Entisten ystävysten välille muodostui kuilu.

Jääkö jäljelle kaiken epäily? Suvaitsevaisuuden mitaksi muodostuu (itse)kriittisyys: suvaitsevat eivät häily helposti eri vaihtoehtojen välillä tai ryhdy käännynnäisiksi. He uskovat periaatteessa hyvään avarakatseisuuteen, välttäen paatuneisuutta. Kysymys on lopulta sivistyksen laaja-alaisuudesta. Erilaisia näkemyksiä sulattava tai sovittava näkemys saattaa ajoittain jäädä tappiolle, mutta taistelu jatkuu.

Mistä julkisen sektorin it-hankintojen ongelmat johtuvat?

Julkisuudessa on paljon käsitelty erityisesti julkisen sektorin tietojärjestelmähankintoja. Ongelmaksi ovat nousseet järjestelmien hintakysymykset ja ohjelmistojen laatu. Olen seurannut läheltä it-järjestelmien toimituksia perheyrityksen kautta, ja yhtä ja toista matkalla havaittua on jäänyt mieleen.

Asianajaja Pekka Raatikainen on puuttunut alan ongelmiin Helsingin Sanomien Vieraskynässä 4.1.2015: ”Järjestelmien tehokas kilpailutus on kaikkien etu”. Ohessa lähinnä sivuan Raatikaisen esille nostamia asioita ja keskityn niihin osiin it-toimituksia/asiakkuuksia, jotka ovat itseäni vaivanneet.

Viittaamani it-yrityksen 30-vuotisen taipaleen aikana on tapahtunut muutoksia, joita käsittelen vain päällisin puolin. Itse olen nähnyt muutoksen siten, että aluksi oltiin ihastuneita, kun käsinlaskemisesta, konekirjoituksesta ja kalkkeerijäljennöksistä päästiin eroon ja otettiin käyttöön automaattinen tietojenkäsittely. Ohjelmantekovälineet olivat alkeellisia ja käyttöjärjestelmä oli MS-DOS.

Ihmiset kuitenkin tyytyivät ensi-ihastuksessaan tarjottuun ja ohjelmatkin olivat yksinkertaisia, vaikkakin räätälöityjä. Tärkeää oli kuitenkin, että ne luotiin tarpeeseen ja vanha käsityö jäi suurelta osin pois.

Noista päivistä ajattelu on muuttunut. Raatikainen toteaa, että ”suuri osa julkisten hankintayksiköiden laatimista it-hankintojen tarjouspyynnöistä sisältää ehtoja, joita toimittajien on mahdotonta toteuttaa”.

Tämä on yksi ongelma, mutta aihepiiriä on syytä eritellä hieman tarkemmin. Raatikainen toteaa, että suuntaus on kohti valmisohjelmia ja on siinä oikeassa. Ohjelmien hankkijat eivät kuitenkaan suostu valmiiseen, vaan haluavat räätälöintiä. Jotenkin tämä kertoo ihmismielen liikkeistä paljonpuhuvaa: mihinkään ei olla tyytyväisiä. Jo saavutettu etu herättää halun saada lisää muunnoksia, vieläpä ”juuri meidän tarpeisiin” sovitettuna . Pian koko ajatus valmisohjelmasta kuulostaa jäykältä byrokratialta. Toimittajan ja käyttäjän väliin syntyy kiista räätälöinnin ja valmisohjelman erilaisesta luonteesta.

Jää vaikutelma, että it-toimituksilta odotetaan aivan liikaa. Mikään muutosvaatimus asiakkaan puolelta ei ole liian pieni etteikö sitä voitaisi esittää. Työmäärästä viis. Samalla muutosten tekoon vaadittava taloudellinen resurssi kasvaa – jos toimittaja päättää laskuttaa jokaisen muutoksen.

Raatikainen toteaa: ”tarjouspyynnön tehnyt organisaatio vaatii usein käyttöönsä toimivaksi todettua valmisohjelmistoa, muttei hyväksy sitä, että valmisohjelmisto on markkinoille vakioitu tuote, joka tulisi ostaa sellaisenaan”.

Ison valmistajan lisensiointi usein estää räätälöinnin, jolloin ohjelmistojakelijat/jälleenmyyjät ovat asiakkaidensa kanssa vaikeuksissa viime mainittujen vaatiessa ohjelmistoon räätälöintiä.

Entä pienyritykset, joilla on oma (valmis)tuote. Heillähän on mahdollisuus räätälöidä tuotetta, kun isoa toimijaa ei ole taustalla vartioimassa. Ongelma ei kuitenkaan muutu. Myös pienet toimittajat joutuvat pitäytymään valmistuotteessa välttääkseen kohtuuttomat ja (asiakkaalle) kalliit räätälöinnit. Näin joudutaan jatkuvaan toimittajan ja asiakkaan väliseen jännitteeseen, jossa ohjelman toimittaja pyrkii mahdollisimman ”valmiiseen ” tuotteeseen ja ohjelmiston ostaja/käyttäjä vaatii yksilöllistä räätälöintiä.

Jos asiakkaita on satoja, käy räätälöintivaatimus ohjelmistotoimittajalle helposti ylivoimaiseksi tai sitten hinta on nostettava älyttömän korkealle tasolle.

Huomioivatko softan ostajat (asiakkaat) sen, että ”automaattinen tietojenkäsittely” menettää lopulta merkityksensä, kun asiakkaat vaativat valmisohjemaan loputtomasti variaatioita. Olisihan se hiukan hassua, että lähestyisimme joiltakin osin 1980-luvun puolen välin tietojenkäsittelyn käsityökäytäntöjä!

Julkishallinnon tarpeet Suomessa lähentyvät koko ajan yksityisen sektorin vastaavia tarpeita sekä maailmanlaajuisia toimintamalleja. Suomi ei ole ainutlaatuinen saareke, jossa kaikki pitäisi kehittää ja tehdä alusta lähtien uudestaan. Ainutlaatuisia ohjelmistoprojekteja tulee julkishallinnolla aina olemaan, mutta on koko ajan vaikeampaa keksiä perusteita suurille kehitysprojekteille kasvavan valmisohjelmatarjonnan sijasta.

Jos tarpeita vastaavaa palvelua ei löydy ja alalla on kuitenkin yksityisiä toimijoita, herää kysymys onko aika päivittää toimintamalleja sen sijaan, että tehdään jälleen uuden pyörän kehittävä projekti. Räätälöidyissä kehitysprojekteissa on suuri vaara syntyä yhden tarkoituksen järjestelmiä eli järjestelmiä, joita ei voida korvata millään muulla, vaikka järjestelmän omistusoikeus olisikin tilaajalla. Äärimmillään tämä johtaa julkishallinnon toimijan kustannuskilpailukyvyn menettämiseen yksityiseen toimijaan nähden, jos lähes vastaavan järjestelmän saa tilattua valmiina palveluna.

Nykyinen kehitys näyttäisi startup-yritysten myötä johtavan ennen kaikkea malliin, jossa järjestelmiä tarjotaan vastaamaan suoraan tarpeeseen, mutta ilman tilaajan ostamaa raskasta ja kallista järjestelmän kehitysprojektia. Asiakaskunta muovaa parhaat käytännöt järjestelmään ja järjestelmä kehittyy toimintamallien mukana.

Ruotsalaisten Nato-kanta pysyy muuttumattomana

Dagens Nyheterin teettämä tuore Nato-kannatuksen mittaus (3.-14.12. 2015) ruotsalaisten keskuudessa (”Svenska folket säger nej till Nato”) osoittaa, että Natoon liittymisen vastustus on kääntynyt nousuun. Nyt Natolle sanoo EI 50 prosenttia ruotsalaisista (vuonna 2014 prosenttiluku oli 47). Samalla Nato-kannatuksen nousu on laantunut (nousua enää 33 prosentista 34 prosenttiin). Epävarmojen määrän putoaminen kertoo kantojen kiteytymisestä.

Kuuma Nato-debatti ei ole siis johtanut Nato-kannatuksen lisääntymiseen.

Kysymys jakaa kaikkia puolueita voimakkaasti lukuun ottamatta vasemmistopuoluetta (89 % Natoa vastaan). Nato-päätösten aika ei ole Ruotsissa mitenkään ajankohtainen.

Huomiota herätti taannoin, kun porvaripuolueet - viimeisenä keskustapuolue - ilmoittautuivat Natoon liittymisen kannattajiksi (tosin keskustan varaus on merkille pantavaa: Natoon vain Suomen kanssa).

Nykyiset hallituspuolueet ovat vahvasti Natoa vastaan (68 % - 17 %). Porvariallianssin vaaka kääntyy Naton kannalle prosenttiluvuin 47-36. Ruotsidemokraatit huojuvat kahden vaiheilla kannatuksen ja vastustuksen mennessä lähes tasan. Vielä yksi vertailu: moderaattien Nato-kannatus oli 48 prosenttia, sosialidemokraateilla 20 prosenttia.

Odotetusti naisten Nato-vastustus on hieman korkeammalla kuin miesten.

Myös Ruotsissa eliitti on Natoon kallellaan, mikä ei yllätä. Sama tilanne on Suomessa. Huomionarvoista on, että puolueiden kannat ovat enemmän Nato-myönteisiä kuin tavallisten kansalaisten.

Epäilen, että ruotsalaisten kantoihin heijastuvat kansainväliset tapahtumat herkästi. Ruotsalaiset ovat ehkä säikympiä kuin suomalaiset. Viime aikoina ei ole esimerkiksi Ukrainasta tullut ikäviä viestejä. Myöskään alueloukkauksia ei ole tapahtunut viime kuukausina. Näillä on oma vaikutuksensa gallupeissa.

Toivottavaa olisi, että se ajoittain panikoiva Nato-intoilu, jota meilläkin tietyt kellokkaat (ns. asiantuntijat) ovat harjoittaneet, laantuisi. Ns. asiantuntijoilla on selvä odotusarvo kansalaisten enemmistön mielipiteiden kääntymisestä vastaamaan eliitin mieliteitä.

Tällaista ei hevillä tapahdu, sillä kansalaiset vaistoavat, että eliitti on liian lähellä asenteellista Venäjä-vastaisuutta, jotta se voisi vetää objektiivisia johtopäätöksiä. Metsää ei nähdä puilta. Oma lukunsa ovat sitten ideologiset lännettäjät, jotka yrittävät leimata toisin ajattelijat (Natoon liittymistä vastustavat) jotenkin epäkelvoiksi, harhaanjohdetuiksi tai peräti aivopestyiksi.

Venäjän aggressiivisiin toimiin pitää suhtautua niiden ansaitsemalla kriittisyydellä, mutta silti ymmärtää Venäjän tarve nähdä roolinsa maailmanpolitiikassa suurempana, kuin miksi se nyt halutaan tunnustaa. Viime aikoina on onneksi tapahtunut varovaista lähenemistä lännen ja idän suhteissa.

Näkökulmia talvisotaan

Henrik Meinander on toimittanut talvisotaa käsittelevän teoksen, joka koostuu osin Talvisotayhdistyksen 75-vuotismuistovuoden aikana pidetyistä esitelmistä ja osin joistakin muista esitelmistä/tuotoksista koskien sodan uusia tai vähemmän tunnettuja näkökulmia. ”Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään” (Siltala, 2015) on mielenkiintoinen tuttavuus monipuolisissa lähestymistavoissaan. Ainakin itse löysin uusia puolia tästä miltei loppuun kalutusta aiheesta.

Olisi mielenkiintoista pohtia, miten tällaiset uudet näkökulmat horjuttavat tavallisten suomalaisten kuvaa myyttisestä sodasta. Vai muuttavatko ollenkaan, koska vain pieni osa ihmisistä lukee tämän kirjan?

Jälleen kerran historiakäsityksiä ravistelee se ajankohta, jota eletään ja josta käsin nämäkin kirjoitukset ovat syntyneet. Olemme eläneet uutta kylmää vaihetta suurvaltojen välisissä suhteissa.

Kirjottajia on parikymmentä, kaikki johtavia alansa asiantuntijoita. Kirjassa ei ole yritetty sulauttaa käsityksiä yhteen ja hyvä näin, sillä nyt syntyy lähestymistapojen kaleidoskooppi, joka sallii eriäänisyyden. Sopii ainakin sellaiselle, jolla pohjatiedot ovat kunnossa.

Valitsin kirjasta vain muutaman esseen tähän esiteltäväksi ja arvioitavaksi. Kaikki esimerkkini tuovat mielestäni jotain uutta vakiintuneisiin käsityksiin.

Kirjoittajat tuovat erittäin hyvin esille ne ajattelutavat, jotka vaikuttivat päättäjien mielipiteisiin silloin, kun tilanne oli päällä. Jälkiviisaus on kuorruttanut monen nykykatsannon, kun lopputulos kaikesta on tiedossa. Aikalaiset hapuilivat arvailujen, myyttien ja tiedustelutietojen viidakoissa yrittäen löytää viisasten kiven, jolla ajaa oman – ja nimenomaan oman - kotimaansa etua.

:::::::::::::

Kimmo Rentola: ”Stalin ja Suomi syksyllä 1939”:

Oliko Suomi se itsepäinen - vähän yksinkertainen kansa - josta Runebergkin muistutti, ja jonka ajatuksen elvyttivät niin Stalin kuin Molotovkin, kun Suomi ei alistunut neuvostotasavallaksi edes sodan avulla. Stalinilta puuttui, osin toteuttamansa tiedusteluun kykenevien henkilöiden apuharvennuksen seurauksena, mahdollisuudet analysoida suomalaisten taistelutahtoa etukäteen.

Stalinin syyttäessä länsimaita - Ribbentrop-sopimuksen hengessä - kaikesta pahasta, häneltä jäi huomaamatta suomalaisten lähes kattava sitoutuminen läntiseen demokratiaan. Vakiintuneen käsityksen mukaan neuvostoliittolainen dogmatismi ei ottanut huomioon tulipunaisten kommunistien heikkoa kannatuspohjaa Suomessa.

Kekkos-historia on leimannut Väinö Tannerin kuuluisan tokaisun ”minä olen mensevikki” neuvotteluilmapiirin tuhoamisyritykseksi Moskovassa syksyllä 1939. Mutta ilmeisesti Stalin ei kiinnittänyt tähän juurikaan huomiota. Rentola toteaa lähteisiinsä viitaten, että itse asiassa Stalin suhtautui Tanneriin myötäsukaisesti. ”Vastarakkautta” Tannerilta hän ei kylläkään saanut. Neuvostoliitossa oli - ennen sotaa - ilmeisesti tahoja, jotka halusivat nähdä sosiaalidemokraatit työväen johdossa tajutessaan, että kommunistit olivat väärä kortti vetäistäväksi esiin tuossa vaiheessa. Tämä oli minulle uutta.

Myös venäläinen raportointi Suomesta – kansa pelkää sotaa, Suomen armeijan tila on heikko, aseista ja varusteita on pulaa - oli enemmän sitä, mitä Moskovassa haluttiin kuulla kuin totuuden esille nostamista. Ehkä kysymys oli siitä, että Suomen pluralistisessa yhteiskunnassa sodan aattonakin mielipiteet kukkivat ja diktatuuri otti vaarin niistä mielipiteistä, jotka tukivat omaa sotaan valmistautumista.

Keskeistä talvisotaa edeltävissä keskusteluissa oli kuitenkin suurvaltojen kyynisyys ja inhorealistinen politiikka. Niinpä Winston Churchill näytti pitävän pelkästään hyvänä, että Neuvostoliitto alisti Baltian maat. Se oli Saksalta pois. Sekä britit että Venäjä - viimemainitun solmimasta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta - keskittivät kaiken huomion Saksan uhkaan.

Lontoosta vuodatettiin Mannerheimin pessimistiset kannanotot Suomen puolustuskyvystä venäläisten korviin. Britit kavalsivat venäläisille myös Suomen kuvitelman Englannilta saatavasta moraalisesta tuesta.

Churchillin mielestä Neuvostoliiton hegemonia Itämerellä oli aivan perusteltua ja sen esteenä ei voinut olla brittilehdistön ja -kansalaisten Suomea kohtaan tuntema sympatia. Neuvostoliiton käsitys vahvistui, että Suomen junkkarikansa ei saisi apua mistään talvisodan alkaessa. Myös tavisodan lopussa Ranskan ja Englannin lupaama tuki vaikutti, jos ei tyhjältä kirjaimelta, niin ainakin ambivalentilta pyrinnöltä kuorrutettuna taka-ajatuksilla.

Rentola viittaa jopa sellaiseen argumenttiin, että Stalin piti talvisodan jälkeen brittien tukea venäläisten vaatimuksille talvisodan alla ansana, jolla houkuteltiin Stalin harhaan koskien tapaus Suomea. No, Rentola heittää joskus yltiöpäisiä spekulaatioita.

::::::::::::::::::

Kenneth Gustavsson: ”Ahvenanmaan uusi demilitarisointi 1940”

Ahvenanmaan osalta oli ja on edelleen voimassa vuoden 1921 Kansainliiton ratkaisu, jossa saaret määritettiin demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi. Dosentti Kenneth Gustavsson Åbo Akademista käy yksityiskohtaisesti läpi Neuvostoliiton sotaan valmistautumista 1940-41 Itämerellä. Tässä yhteydessä Neuvostoliitto käynnisti ankaran painostuksen saadakseen purettua suomalaisten puolustusrakennelmat viimeistä piirtoa myöten. Vähitellen Suomi joutui antamaan periksi tuhoten sotilaalliset rakennelmat ja laitteet kokonaisuudessaan. Itäisen naapurin systemaattisuus pyrkimyksissään herätti huomiota suomalaisissa ja pani miettimään, mitä sillä oli mielessä Suomen ja Ahvenanmaan varalle.

Neuvostoliito vaati ja sai läpi demilitarisointia koskevan sopimuksen helmikuussa 1941. Tätä sopimusta en minä eikä moni muu tunne. Siinä vahvistetiin täydellinen linnoittamattomuus ja sen valvonta saarille ikään kuin täydennyksenä vuoden 1921 sopimukselle.

Koska Saksakin mainitaan vihollisena Neuvostoliiton Itämeren suunnitelmissa 1940-41, on se oleellinen osa Neuvostoliiton Itämeren haltuunottostrategiaa. Meitä suomalaisia kiinnostaa tietenkin se, että Neuvostoliito halusi raivata syksyllä 1940 kaikki pienimmätkin mahdollisuudet puolustaa saaria, niin että sille itselleen jäi vapaat kädet miehittää saaret. Gustavsson esittelee yksityiskohtaisesti Neuvostoliiton miehityssuunnitelman sotatilanteen varalta.

Molotovin tunnettu vierailu Berliinissä tapahtui marraskuussa 1940. Siellä hän vaati Ribbentrop-sopimukseen viitaten vapaita käsiä Suomen suhteen. Ensimmäinen yrityshän (talvisota) epäonnistui. Toinen yritys kilpistyi Hitlerin vastarintaan: hän ei halunnut uutta sotaa Itämeren alueella. Taustalla oli tietenkin Barbarossa-suunnitelma. Hitlerin jyrkkä kanta sotki Neuvostoliiton suunnitelmat sekä Suomen että Ahvenanmaan osalta. Neuvostoliitto jäi suhteellisen passiiviseksi kesään 1941 saakka (Itämerellä toteutettuja sotaharjoituksia lukuun ottamatta), kun Saksa samaan aikaan käyttäytyi hyvin aggressiivisesti Länsi-Euroopassa.

Jatkosodan aikana Neuvostoliitto ei lainkaan yrittänyt toteuttaa edellä esiteltyjä suunnitelmia Ahvenanmaalla. Saksa vei Barbarossa-suunnitelmallaan tilan hyökkäykseltä eikä Stalin enää sodan lopullakaan palannut miehityssuunnitelmiin Ahvenanmaalla. Stalinilla oli liian paljon muuta ajateltavaa.

Hyvin mielenkiintoista on todeta, että vuoden 1992 Suomen ja Venäjän välisessä sopimuksessa (jolla korvattiin YYA-sopimus) säilytettiin helmikuun 1941 Ahvenanmaata koskeneen demilitarisointisopimuksen status. Venäjälle jäi valvontaoikeudet linnoittautumattomuuden takaamiseksi. Näin kysymys onkin sekä vuoden 1921 että vuosien 1941 ja 1992 sopimuksista. Huomionarvoinen asia, koska yleensä on puhuttu vain vuoden 1921 sopimuksesta.

::::::::::::::::::::

Tuomas Tepora: Kuinka talvisodan henki hajosi – vai hajosiko?

Tuomas Tepora kertoo kiinnostavasti huhujen leviämisestä ja huhujen torjunnasta sotaolosuhteissa. Talvisodan aluksi kiersi huhu, että neuvostoliittolaisten rinnalla taisteli saksalaisia suomalaisia vastaan. Tämä kieli pettymyksestä, joka liittyi siihen, että Saksa asettui Venäjän puolelle talvisotapropagandassa (tavalliset ihmiset eivät tienneet Ribbentrop-sopimuksesta). Pian käynnistyi viranomaisten vastapropaganda, jolla kompromettoitiin salaliittoteorioita.

Sodan päätyttyä turhautuminen purkautui omien moittimisena, kun ihmiset olivat olleet pitkään menestystä ennustaneen sotapropagandan vaikutuksen alaisena ja sodan lopputulos aluemenetyksineen ei vastannut odotuksia. Talvisodan henki ei ollut niin vahva kuin siitä on kerrottu, vaan ilmapiiri vaihteli sodan aikana ja heti sen jälkeen.

Talvisodan loppuvaiheissa ja keväällä 1940 levisi huhuja, joiden mukaan Saksa ja Neuvostoliitto olivat ajautumassa välirikkoon ja tästä vedettiin johtopäätöksiä, joiden mukaan Suomi ei olisikaan yksin Neuvostoliitoa vastaan. Revanssihenki heräsi myöhemmin syksyllä 1940, kun jostakin levisi huhuja saksalaisten kannan muutoksesta.

Oli miltei luonnollista, että syntipukkiteorioiden kohteeksi joutui myös Ruotsi, olihan se sodan alla kieltäytynyt tukemasta Suomea. Ruotsin toteutunut apukin käännettiin huonon omantunnon osoitukseksi. Tepora esittää, että viranomaiset olivat pikemminkin tyytyväisiä, kun syyttely purkautui Ruotsiin, säästyivätpähän omat poliitikot tunteenpurkauksilta.

Kielikiistakin pulpahti esille. Levisi huhuja, joiden mukaan kannaksen läpimurto oli tapahtunut ruotsinkielisten rintamaosuudella. Vaikka asiassa olisikin ollut konkreettisesti hiukan perää, oli tosiasiallinen syy perääntymiseen venäläisten valtava paine kaikilla rintamaosuuksilla.

Lomailevat rintamiehet olivat tehokkaista huhujen levittäjiä. Osa puheista johtui turhautumisesta: rintamilla tapahtui paljon epäedullisempaa kehitystä, kuin mitä siviileille kerrottiin . Ruotsalaisiin liitettiin epämiehekkyyden leima. Sillä perusteltiin väitettyä vellihousuisuutta ja hienostelua. Riikinruotsalaiset vapaaehtoiset joutuivat eniten sylkykupeiksi. Kun aluksi hyvin sujuneiden sotatoimien jatkeeksi kärsittiin tappioita lähtivät salaliittoteoriat lentoon. Ruotsinkeliset ja ruotsalaiset olivat sopivia syyllisiä, siirsihän se vastuuta tappioista omilta sotilailta muille.

Kaikkein julmimmin syntipukkiteoriat satuttivat lopulta omaa hallitusta rauhanteon jälkeen. Rauha ei ollut kunniakas, vaan ”häpeärauha” (samanlaisia syytöksiä esittivät saksalaiset omaa hallitustaan kohtaan ensimmäisen maailmansodan päätteeksi). Saatiin kuulla, että väärät miehet johtivat maata.

Omat joukot säästyivät pahemmalta syyttelyltä, vaikka Viipurin lahden katastrofiin syyllistettiinkin kenraali K.M. Wallenius. Sopi kuvioon, että Mannerheim vanhojen kokemustensa takia vieroksui Walleniusta, vaikka tilanne lienee ollut Lapista tulleelle kenraalille ylivoimainen paikka.

Aivan viimeisenä vaiheena joutuivat kommunistit syyllisten paikalle varsinkin, kun syksyllä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (lopetettiin tammikuussa 1941). Mutta tässä vaiheessa enin katkeruus oli jo ohitettu.

Tappioon päättyneen sodan jälkeen on psykologisesti varsin luonnollista, että syytösryöppy purkautuu. Samasta todistavat muut sodat missä päin tahansa maailmaa. Se on ikään kuin välivaihe, joka pitää elää. Parin kuukauden kuluessa talvisodan päättymisestä sota muuttui torjuntavoitoksi ja taisteluille osattiin antaa niille kuuluva arvo. Eri asia olisi ollut, jos syyttely olisi jäänyt päälle tai syyttelyyn olisi ollut todellista aihetta. Nyt ei sitä vaaraa ollut.

::::::::::::::::::::::

Meinanderin toimittama kirja tarjoaa mielenkiintoisen tavan kerrata historiaa, mutta myös täyttää omien tietojen aukkopaikkoja lähihistoriasta. Myös tulkinnat sodasta muuttuvat – eivät keskeisiltä osin, mutta reuna-alueilta.

”Historian kosto” on raflaava nimi, mutta voi joiltakin osin olla perusteltu, koska historia todellisuus uudelleen tulkittuna voi heittää roskiin jonkin jo vakiintuneen näkemyksen.

Tomppelipopulistit ja tärkeilevät älyköt

Olen joskus miettinyt lyödäänkö kansanvaltaa sen omilla aseilla: kun on sanan- ja mielipiteenvapaus, voi ”kuka tahansa”, jolla supliikki pelaa, päästä esimerkiksi presidenttiehdokkaaksi. Tämän saman ilmiön toinen puoli on, että ”vakava” keskustelu politiikan sisällöistä kärsii, kun erittelevän keskustelun voi leimata turhantärkeydeksi. Siitähän voi tehdä suorastaan pilkan kohteen.

Vuoden 2000 presidentinvaalikamppailussa Bush leimasi ”ikävän” Al Goren vakavat faktaperusteiset keskusteluyritykset ”sekavaksi matikaksi”. Bush halusi osallistua ”miellyttämiskisaan”. Voiko vaalit hävitä siis asiapohjaisen ylivoimaisuuden takia? Osaaminen muuttuu pahimmillaan irvikuvakseen.

Tärkeintä on, että on säpinää ja lennokkaita mielipiteitä, totuusarvosta viis! Politiikasta on tullut sirkusnäyttämö sillä erotuksella, että sirkuksessa on sentään ammattilaiset töissä.

Tällaisia piirteitä voi havaita Yhdysvaltojen presidenttikampanjassa, ei ainoastaan Donald Trumpin kautta vaan laajemminkin, kun käydään kamppailua presidenttiehdokkuudesta populismin keinoin.

Paul Krugman kiinnittää tuoreessa kolumnissaan huomiota samaiseen ilmiöön. Trump-ilmiö ei ollutkaan tilapäinen populismin kuohu, vaan se kestää ja kestää. Kukaan ei voi silti sanoa, milloin kupla puhkeaa vai menevätkö republikaanit oikeasti tällä hevosella vaaleihin saakka.

Populistinen triumviraatti Trump – Ben Carson – Ted Cruz (yhteensä 60 prosentin kannatus tällä hetkellä) on ottanut komennon ja se ei lupaa hyvää meille, jotka vielä kuvittelevat politiikan olevan analyyttistä pohdiskelua kansakunnan hyväksi.

Muuallakin sivistyneessä maailmassa on toki meneillään tämän saman ilmiön eri versioita. Populismi alkaa tässä katsannossa olla melko lattea käsite. Kansalaisten suosion tavoittelun sisään on rakentunut diskriminointi: hallitukselle kuuliaiset vs. suurempaa vapautta tavoittelevat. Joissakin maissa äänestäjistä näyttää valtaapitävien mielestä muodostuneen kiusankappaleita, joiden oikeuksia pitää kahlita (Venäjän lisäksi Puola, Unkari, Turkki…..). Pikku hiljaa demokratiaa ovat syöneet autoritääriset voimat, joiden uskotaan olevan tehokkaampi tapa hallita maata kuin mihin demokratia pystyy.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Yksi syy, miksi republikaaniäänestäjät eivät näy ymmärtävän vakavan poliittisen keskustelun päälle on, että he ovat jo useita vuosia tottuneet ”sählinkiin”, jossa tavoitteena on hämmennyksen aikaansaaminen, ei johdonmukainen asioiden eteenpäin vieminen. Mutta entä jos joku näistä politiikan helppoheikeistä pääsee valtaan? Miten kävi Bushin, joka yritti esiintyä suurena 9/11 -sankarina, ja joka hyökkäsi ylimielisesti Irakiin suurta vapauden lippua hulmutellen? Hän halusi olla toimen mies, eikä turhanaikainen pohdinta kuulu tehopakkauksen arsenaaliin. Asioiden miettiminenhän on osoitus heikkoudesta.

Ei käynyt hyvin. Bushin kausien saldo oli murheellinen. Pitääkö meidän nyt uskoa, että joku uusi omatekoinen kansanvillitsijä osoittautuu suureksi onnistujaksi, suureksi kansanjohtajaksi jumalan armosta? Ei tarvitse.

Krugman palauttaa mieliin Sarah Palinin, jonka asiaosaamisessa oli samanlaisia aukkoja kuin nyt on Trumpilla, ja joka päästeli harkitsemattomuuksia suustaan. Perinteet velvoittavat!

Republikaanisen establishmentin ehdokkaat (Jeb Bush, Marco Rubio) eivät pysty näköjään hevillä esiintymään – kalabaliikin keskellä - oman uskottavan linjan puolesta, joskaan heidän pelinsä ei ole mitenkään pelattu.

Republikaanien taisteluun verrattuna demokraatit etenevät asiakysymykset edellä. Hillary Clinton ja Bernie Sanders muistuttavat vanhanaikaista argumentoivaa pariskuntaa, joka käy keskustelua sivistyneesti perustellen. Kyllä tällekin keskustelutyylille löytyy kannatusta. Kysymys onkin suuresta polarisaatiosta, kansakunnan jakautumisesta – katupoikakielellä sanottuna - tomppelipopulisteihin ja paskantärkeisiin älyköihin.

Hesarin jutussa ”Vladimir ja neljä miestä” (3.1.2016) Pekka Hakala yrittää luoda ulkopoliittisen ulottuvuuden tälle trumpilaiselle ”amerikanmeiningille”: Putin ja Trump sopivat länsieurooppalaisten valtionmiesten päiden yli Krimin luovuttamisesta lopullisesti Venäjälle. Mikään ei ole pyhää, kaikki on myytävissä, kunhan vain hinnasta sovitaan.

Olen joskus itse pyrkinyt luomaan inhorealistista politiikan kuvaa suurvaltojen pelistä Ukrainan suunnalla ja lausunut ärtymykseni ”heidihautalamaisesta” kirkasotsaisesta moralisoinnista oikeudenmukaisen maailman puolesta – jota ei ole. Mutta kyllä minuakin inhottaisi trumpilainen (ja putinilainen) sopimus isojen poikien kesken toisten valtioiden tai maa-alueiden kohtalosta.

Tämä autoritäärinen ajattelu on luonut sillanpääasemia eri puolille Eurooppaa: monet tahot Ranskassa, Unkarissa ja Puolassa ovat asettaneet kyseenalaiseksi liberaalin demokratian arvot. Tässä on jotain samaa kuin Wienin kongressin ”laillisuus”-, tasapaino- ja turvallisuusperiaatteissa. Muuttumattomuus, ”vakaus” ja paluu vanhaan järjestyksen leimaavat äärikonservatiivien ja -oikeistolaisten tavoitteita.