Kekkosesta kritiikittä, osa 3

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”. Tämä on TV-sarjan arvioinnin osa 3.

Dokumentin neljännessä osassa, ”Pelin herra” eletään vuosia 1962-1968, jolloin keskiöön nousee kansanrintamahallituksen muodostaminen. Epäilemättä Neuvostoliitto, joka oli muuttanut strategiaansa, oli tässä painostamassa vasemmiston mukaanottoon hallitukseen, joka aivan oikein tuodaan dokumentissa esille. Sekä Neuvostoliitolle että Kekkoselle oli tärkeää, että hallituksessa ovat sdp, skdl ja maalaisliiton/ keskustan K-linja. Kekkonen haki ratkaisulla tukea seuraaviin presidentinvaaleihin ja Neuvostoliitto yritti laajentaa ystävyysrintamaa Suomessa kansanrintaman avulla.

Jakson tärkeimmäksi agendaksi oli tarkoitus nostaa Väinö Leskisen kääntymys Neuvostoliiton ystäväksi. Käsittely jää melko ohuelle tasolle. Kuitenkin toisella kaudellaan Kekkonen tulee lähemmäksi monipuolista presidentin tehtävien hoitoa. Jälkikäteen arvioiden kausi on onnistunut sekä Kekkoselle että Suomelle.

Yksi menestysaskel oli kävely Pitkäsillan yli työläiskaupunginosiin, joka symboloi kansanrintamaideologialle annettua tukea. Kekkonen onnistuu tavoitteessaan ja vuonna 1966 maahan syntyy punamultahallitus. Samalla tosin alkaa kokoomuksen 20-vuotinen korpivaellus, jossa Kekkonen on pääarkkitehti, mutta johon tosiasiaan ei dokumentissa lainkaan viitata.

Ohjelmasarjan neljännen osa repaleinen käsittely nostaa esille Vladimir Stepanovin, iholle tulevan ”ystävän”, rakastajatar Anita Hallaman, nuorison liehittelyn, jossa oli jotain aitoakin mukana, Ruotsi-suhteiden ensiarvoisuuden, ydinaseettoman Pohjolan, joka esitellään pelkästään taktisena kuviona sekä itsepintaisen, mutta epärealistisen Karjalan palautushaaveen.

Aiemmissa osissa käytettyjen asiantuntijoiden lisäksi olisi ollut hyvä, jos nuorempaa tutkijaa, Jukka Rastasta olisi käytetty enemmän asiantuntijana. Hän olisi voinut tarjota neutraalimman käsittelyn. Nyt koko haastattelukavalkadista jää jälleen kerran vaikutelma pelkästään Kekkosen tukijoista, jotka eivät poikkea Kekkos-liturgiasta, eivät oikeastaan sanallakaan. Uskollisista uskollisin on Timo Soikkanen. Kekkosen suorat vastustajat vain luetellaan ”Kekkos-vastaisina” ikään kuin demokratiassa olisi omituista, jos valtaa pitäviä uhmataan. Itsevaltaisen vaiheen oireet olivat jo ilmassa….

Aivan jakson lopussa tulee esille kummallinen autoritäärisen demokratian kukkanen, kun Tervo loihe lausumaan, että ”koko kansa ei ole vieläkään Kekkosen takana”. Tajuaakohan asianomainen itsekkään lausuman eriskummallisuuden? Kekkonen antaa jo varoituksen tulevasta, kun hän ilmoittaa vuoden 1968 vaalien jälkeen diktatorimaisesti, että hän ei aio alistua enää presidentinvaalikampanjaan. Viittaus oli tarkoitettu osumaan Veikko Vennamoon, joka asettui vaalikampanjan aikana tiukkaan oppositioon Kekkosta vastaan.

Suomi otti suunnan kohti rajoitettua demokratiaa.

:::::::::::::::::::

Dokumentin viidennen osan (”Vaaralliset vuodet”) sisältönä ovat lukuisat tapahtumat, joita en kuitenkaan tässä käsittele yksityiskohtaisesti. Sen sijaan yritän kuvata dokumenttisarjan tapaa käsitellä Kekkosta noina 1970-luvun vaihteen kuohuvina vuosina.

Tapahtumien keskiössä ovat Tsekkoslovakian miehitys, Koiviston pääministeriys, hullu vuosi 1968, nuorison radikalisoituminen, Vennamon läpimurto, toisinajattelijoiden joutuminen eristyksiin Kekkosen Suomessa, tapaus Beljakov (Suomi vallankumouksellisessa tilassa), Kekkosen kruununperimys: tapaus Ahti Karjalainen, EEC-sopimus, punaiset vuorineuvokset ja Neuvostoliiton kauppa, ETYKin valmistelu, Kekkonen presidentiksi poikkeuslailla: ”ehdokkaaksi en suostu”, suomettuminen osaksi sisäpolitiikkaa, Sylvi Kekkosen kuolema….

Muutama avainasia jaksosta. Timo J. Tuikka: ”Kekkonen ei suomettanut Suomea”. Tuskinpa voidaan esittää harhaanjohtavampaa todistusta noista vuosista. Suomi suomettui Kekkosen johdolla ja muut poliitikot seurasivat. Jälleen dokumentissa kiirehdittiin vaihtamaan aihetta, jolloin suomettumisen erittely jätettiin yhden lausunnon ja lauseen varaan! Tässä olisi ehdottomasti tarvittu vasta-argumentin esittäjä Tuikalle, esimerkiksi Timo Vihavainen!

Kekkosen väitettiin taktisesti syleilleen radikalismin kuoliaaksi. Olen aivan toista mieltä: Kekkonen, 1930-luvun oikeistoradikaali, vasemmistolaistui ja radikalisoitui noina vuosina vahvasti. Hän irtautui omasta taustapuolueestaan ja alkoi epäillä lähimpiä puoluetovereitaan lojaalisuuden puutteesta. Tosiasiassa hän oli tykästynyt tehtäväänsä niin perusteellisesti, että näki kilpailijoita ympärillään, jotka vaanivat tilaisuutta päästä valtaan.

Tapaus Aleksei Beljakov käsitellään äärimmäisen ohuesti ohjelmassa. Miksi? Suurlähettiläs Beljakovissa – ja myöhemmin suuurlähettiläs Stepanovissa risteytyi Kekkosen suomettumispolitiikka ja Neuvostoliiton ideologinen taistelu oman valtansa laajentamiseksi länteen. On tärkeää todeta, että KGB (Viktor Vladimirov) ymmärsi varhaisessa vaiheessa, että suomi ei ollut vallankumouksellisessa tilassa. Vladimirovin ja Beljakovin keskinäisessä valtakamppailussa jälkimmäinen sai lähteä Suomesta.

Kekkonen sitoi valintansa presidentiksi vuonna 1974 Neuvostoliiton tahtotilaan, EEC-sopimukseen ja omaan korvaamattomuuden illuusioonsa. Kekkonen - osin Neuvostoliittoa hyväksi käyttäen (Zavidovo-vuoto) - painosti poikkeuslain taakse 5/6 kansanedustajista. Dokumenttisarjassa ohitettiin oleellisia kohtia edellä mainituista seikoista. Suomalainen demokratia saavutti pohjakosketuksensa.

Falski tämän päivän sitominen Kekkoseen sai täyttymyksen, kun Tervo päästi suustaan lauseen ”UKK aloitti lännettymisen”! Täytyy oikein hieraista silmiään, missä kaikessa Kekkonen oli mukana: hän siis suometti ja lännetti samaan aikaan. Kekkoselle lännettyminen oli ihan eri asia kuin mitä sillä tänään tarkoitetaan Nato-siteineen. Sen sijaan yhdentyvän Euroopan tavoittelu on varmaan vuosikymmeniä yhteen sitova hanke. Vielä 1960-luvun lopulla Kekkonen vannoi, että kolmas maailmansota alkaa Saksasta (siinä vaiheessa kukaan muu ei enää siihen uskonut).

Sama ongelma kuin aiemmissa osissa vaivaa tätäkin vaihetta: ohjelmassa ei ehditä paneutua oikein mihinkään, vaan tyydytään yhden haastateltavan todistukseen asiassa kuin asiassa.

:::::::::::::::::::

Dokumenttisarjan kuudennessa osassa kiirehtiminen yhtäkkiä loppuu. Fokus siirtyy yksityiselämän puolelle ja aiheena ovat tietenkin Kekkosen naiset, joille uhrataan yllättävän paljon aikaa verrattuna aiempaan hosuvaan rientämiseen asiasta toiseen. Kuudennessa osassa ”Urho I Suuri” käsitellään vuosia 1975-77. Tuohon väliin jää ETYK, Kekkosen uran huipentuma, josta hän odottaa Nobelin rauhanpalkintoa. Se jää saamatta ja Kekkonen raivostuu. Ehkä kuitenkin suomalaisittain yliarvioimme ETYKin merkitystä. Henry Kissinger ei mainitse sitä muistelmissaan lainkaan.

Urho Kekkonen on 1970-luvun puolessa välissä Suomen itsevaltias, jonka valtaa ei kukaan uskalla kyseenalaistaa. Tästä seuraa puolueiden ryhmittyminen hyvissä ajoin Kekkosen taakse vuoden 1978 vaaleja varten. Näistä vuosista muistetaan erityisesti Martti Miettusen hätätilahallituksen runnominen kasaan. Hallituksella oli yksi tehtävä: ”Työtä kaikille”. Hallitus ei erityisemmin onnistunut tässä tehtävässään: työttömyys kaksinkertaistui seuraavien kahden vuoden aikana. Tätä ohjelmassa ei tietenkään kerrota, Kekkonenhan oli jo osansa hoitanut. Tästä opittiin, että työttömyys ei käskemällä lopu.

Kirjeitä myllystäni I -kirjan hankin minäkin aikanaan. Kekkonen otti oikeuden omiin käsiinsä ja haukkui ja kehui pystyyn kansakunnan uutteria palvelijoita (”Saatanan tunarit”) täysin järjettömästi. Tervon ohjelmassa Maarit Tyrkkö ihailee Kekkosen menettelyä: herrat saivat jälleen kyytiä.

Tuohon aikaan alkoi myös presidentin paljon ylistetyn ”kunnon” ja todellisen kunnon ero kasvaa. Hänestä luotiin kuva teräsmiehenä, joka kaatuu joskus suorin jaloin. Muistikatkot ja vetäytyminen tehtävistä olivat esillä, mutta oltiin vielä kaukana eläköitymisestä.

Kekkosesta kritiikittä, osa 2

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”. Tämä on TV-sarjan arvioinnin osa 2.

Dokumenttisarjan kolmannessa osassa, ”Suomalainen paradoksi 1956-1962” kaikki Kekkosen tekemiset ovat suuren käden ohjausta. Estradille ”asiantuntijoiksi” marssitetaan tutkijoita, kulttuurihenkilöitä, kunnallismiehiä ja tavallisia kansalaisia. Kaikki he vannovat presidentin kaikkivoipaisuuden nimiin. Poikkipuolisia argumentteja ei juurikaan sovi mukaan.

Mukana kulkevat Pär Stenbäck (joka saa dokumenttisarjassa jopa keskeisen arvioijan aseman) ja Ilkka Kanerva. Luonteenomaista on, että pienikin kritiikin poikanen pumpuloidaan hyvätahtoiseen Kekkosen erinomaisuuden korostamiseen.

Kekkonen omaksuu muista yhteyksistä tuttuja populistin elkeitä: hän ylistää tavallista kansaa, mutta morkkaa herroja. Kekkonen raivaa tietoisesti itselleen tilaa, jossa hän painaa alas hänen olkapäidensä tasolle nousevia ihmisiä.

Parhaat kaverit ovat Wallenbergit Ruotista. He ovat suurliikemiehiä ja herroja, mutta he kelpaavat koska heitä ei tarvitse pelätä Suomessa.

Kekkosen naisystävät, joiden olemassa olosta Sylvi Kekkonen todistettavasti kärsi, selitetään suuripiirteisesti suurmiehen etuoikeutena tyyliin: sehän on muillakin tapana. Tämän kaiken moraalittomuuden arvostelijat leimataan moralisteiksi.

Kekkoselle ihmiset olivat välikappaleita hänen kuningastiellään. Eikä tämäkään riitä: tänä päivänä Kekkosen marssia historiaan tasoittavat monet hyväntahtoiset ihmiset.

Tervo ja hänen käsikirjoittajansa (ja kumppaninsa) lanseeraavat minulle uuden käsitteen ”tietynlainen puolueettomuus”. Kun Kekkonen käytti ilmaisua ”puolueettomuus” vakiintuneesti Suomen yhteydessä vuosikymmeniä, meidän pitääkin nyt lukea se ”tietynlaiseksi puolueettomuudeksi”. Jos Kekkonen kerran tai pari käytti tätä ilmaisua, niin ei sitä sentään tule pitää ulkopoliittisena linjana. Tässä näkyy tavattoman selvästi tämän päivän vaikutus: kun Suomi ei ole enää juuri kenenkään mielestä puolueeton – Paavo Väyrystä lukuun ottamatta – niin korjataan historiaa taannehtivasti, että saadaan aikaiseksi tähän päivään sopiva linja.

On sinänsä selvää, että historiaa pyritään kirjoittamaan siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Tämä on kaikille historioitsijoille tuttu ilmiö. Historiankirjoituksen ja manipuloinnin keskinäinen yhteys ei kuitenkaan ole kaukainen. Eli oikaistaan dokumentin selvä virhe: Suomi taisteli koko kylmän sodan ajan yksiselitteisen puolueettomuuskäsitteen puolesta ja Neuvostoliitto yritti kaikin tavoin mitätöidä sen ja siirtää painopistettä YYA-sopimuksen suuntaan.

Minulla olisi pyyntö: jospa nyt yritettäisiin ymmärtää oikein tuon ajan olosuhteita ja käsitteitä ja lopetettaisiin epäonnistuneet kompromissit menneen ajan läpivalaisemiseksi.

Dokumentissa toistetaan kaikki kliseet Kekkosen uralta: sauna, viina ja urheilu. Niiden avulla kaikki hoitui, myös neuvostoliittolaiset. Väitteen mukaan Kekkosen pelikirjassa suhteet itään hoidetiin vain juuri ja juuri niin hyvin, että saatiin suhteet kuntoon länteen päin. Näinhän meille on opetettu, ja näinhän Tervokin opettaa. Olisiko joskus syytä tsekata onko tässä jotain valheellista? Rohkenen esittää, että Neuvostoliitto-suhteet hoidettiin ensi sijassa aivan itsenäisenä kokonaisuutena. Yritettiin pärjätä jotenkuten.

Dokumentin yhtenä ongelmana on, että lähtökohtana aivan ilmeisesti on käytetty Kekkosen päiväkirjoja ja nehän on kirjoitettu jälkipolvia varten. Asioita ei ole päiväkirjoissa varsinaisesti vääristelty, vaan on tarkkaan mietitty, mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Kekkosen tuntemukset välittyvät niistä, mutta objektiivisuuteen pyrkiminen edellyttää lähteiden monipuolista käyttöä.

Kekkosen päävastustajaksi kehitellään Kari Suomalaista. Ei kai sentään, tässä on jälkiviisauden makua. Asia pyritään kertomaan ovelasti siten, että molemmat tarvitsivat toistaan: itse asiassa he siis pelasivat yhteen. Uskokoon ken voi.

Sitten tullaan yöpakkasiin (1958) ja noottikriisiin (1961). Harvoin olen nähnyt näin ohutta käsittelyä kahdesta merkittävästä lähivuosikymmenien kriisistä. Juuri ilmestyneet lähteet osoittavat, että Kekkosen aloitteellisuus oli merkittävä kummassakin tapauksessa. Yöpakkaskriisissä suurlähettiläs Lebedevin äkillinen poistuminen maasta valmisteltiin neuvostoviranomaisten ja Kekkosen kanssa yhteistyössä. Ainoa tarkoitus oli Fagerholmin parlamentaarisen enemmistöhallituksen pelästyttäminen ja kaataminen. Kekkonen halusi hallituksen nurin, koska näki siinä tulevien presidentinvaalien itseään vastustavan koalition. Missä hän ylitti säädyllisyyden rajan? Siinä, kun hän haki Neuvostoliitolta apua hallituksen kaatoon.

Juuri julkaistuista Moskovan uusista arkistolähteistä paljastuu, kuinka Kekkonen pyysi Brezneviltä apua potentiaalisen kilpailijansa Vieno Sukselaisen syrjäyttämiseksi maalaisliiton johdosta. Ja Moskova riensi apuun. Kaikki se, mitä on pitkään epäilty, on nyt osoitettu todeksi oikein arkistolähteillä. Tällainen epäisänmaallinen toiminta sivuutetaan ikään kuin rutiinina dokumentissa.

Suomettumisen varsinainen alkupamaus oli mainituissa kriiseissä. Neuvostoliitolle annettiin veto Suomen hallituksen muodostamiseen ja Kekkonen toimi halukkaana yhteistyökumppanina säilyttääkseen presidenttiyden. Tätä ei voi muuksi muuttaa.

Noottikriisin osalta dokumentissa sanotaan, että ”nootti tuli kuin tilauksesta”. Kuinka ollakaan! Kekkosen uudelleenvalinta vuoden 1962 vaaleissa häämötti ja se piti varmistaa. Pahaksi onneksi demokraattiset voimat asettivat ehdolle laajan parlamentaarisen kannatuksen omaavan ehdokkaan, Olavi Hongan (ns. Honkaliitto), joka oli todellinen uhka Kekkoselle. Tähän saumaan tilattiin nootti Neuvostoliitolta Hongan kaatamiseksi. Sitä ei haluttaisi dokumentissa sanoa, mutta lopulta saadaan vaivoin Henrik Meinanderin suulla myönnetyksi, että ”todennäköisesti” noottia suunniteltiin yhdessä. Sanoisin, että enemmän kuin todennäköisesti.

Viimeistään tässä vaiheessa Neuvostoliitolle annettiin lupa puuttua Suomen asioihin - Kekkosen hyväksi. Demokratia ei voi toimia tällaisissa olosuhteissa terveesti. Kysymys oli puhtaasta valtapolitiikasta, jossa vallasta syrjäytettiin kansanvaltaisia voimia. Ja tilanne paheni tultaessa 1970-luvulle.

Kekkosesta kritiikittä, osa 1

Jari Tervo ”isännöi” Marjo Vilkon käsikirjoittamaa TV-sarjaa ”Kekkonen”, joka on syntynyt ”yhteistyökumppanien avulla”, joista yksi on Suomen keskustaa lähellä oleva Keskitien tukisäätiö. Keskitien tukisäätiöstä sanotaan netissä mm. seuraavaa: ”Haluamme vaalia maaseudun omaehtoista kulttuurielämää, erityisesti osallistavia ja ruohonjuuritason hankkeita”.

Dokumenttisarjan kohdetta lähestytään letkeästi ilman historiatutkimuksen ääripäitä, sanotaan eräässä Kaleva-lehden arviossa. Pahalta näyttää: saamme taas ”uuden”, mutta vanhan kuvan Kekkosesta, jossa näennäiskriittisesti tutkitaan legendan vaiheita. Minusta dokumenttisarjaa ei pitäisi mainostaa (ja mainoksia todella riittää kyllästymiseen saakka) kriittiseksi, jos se ei sitä kerran ole.

Tervon ja kumppanien yksipuolinen ja hymistelevä käsittely pakottaa lukijan vastakirjoitukseen. Minussa syntyy väistämätön tarve laatia antiteesi dokumenttisarjalle.

Ensimmäisessä osassa juostaan kasaan ensimmäiset 40 vuotta Kekkosen elämästä. Mihinkään ei oikeastaan pysähdytä, tärkeää on vai kahlata läpi nämä pakkopullavuodet ennen kuin ”todellinen” Kekkos-legenda käynnistyy.

Haastateltujen henkilöiden arvioihin ei puututa, vaan ne menevät kommentoimatta läpi. Ei myöskään harrasteta eri näkökulmia valottavia arvioita, vaan tyydytään paria poikkeusta lukuun ottamatta kertasanomisella ”viralliseen” muotokuvaan. Valitettavasti ensimmäisen jakson perustella ei synnytetä sitä kuvaa, joka ohjelman runsaissa ennakkomainoksissa luvataan. Tässä ratsastetaan Jari Tervon kirjailijamaineella, mutta tervolainen ironia loistaa poissaolollaan.

Ensimmäinen osa alkaa Kekkosen hautajaisista ja etenee siitä klassisella kekkoslaisella polulla Lepikon torppaan, jonka portailla Tervo nähdään istumassa.

Kyllä, Kekkonen ja sisällissodan teloituskomppania mainitaan , mutta sitten muisti pätkii: ei ole muistikuvaa, oliko Kekkosella kivääri vai ei.

Hetken käy mielessä, että nyt lähestytään syntyjä syviä, kun Tervo epäilee, että Kekkonen on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, mutta ei usko sopimusta löytyvän Orimattilan arkistosta. Siihen se jää. Jäämme odottamaan, mitä jatkossa paljastuu. Sitten mainitaan Seppo Kääriäisen matka Moskovaan, jonne viemisenä oli kourallinen Lepikon torpan ”pyhää” maata. Asiaa ei kommentoida. Ehkä niin on parasta.

Tervo kiteyttää Kekkosen alkutaipaleen kolmeen sanaan: Kainuu, kirjoittaminen ja urheilu. Näissä viivähdetäänkin sitten hiukan pidempään. Erityisesti urheilu ja urheilijan ura saa paljon tilaa. Annetaan ymmärtää, että olisihan Kekkonen olympiamatkan ansainnut, mutta kun ei niin ei. Sitten leikkautuu näköalaan Kekkosen ura Etsivän Keskuspolisiin agenttina jahtaamassa kommunisteja. Kyllä, Kekkonen oli väkivaltainen kuulustelija, mutta onneksi kuulusteltavat olivat vain kommunisteja.

Sylvi Uino ja kaksoispojat Matti ja Taneli ovat toki elämän suola. Dokumenttiin sisältyvässä Maarit Tyrkön Kekkos-haastattelussa mainitaan, että kesällä oli aikaa olla rakkaiden poikien kanssa. Tähän aikaan kuuluu oleellisesti opiskelu oikeustieteellisessä. Opiskelukumppanit Aaro Pakaslahti ja Kaarlo Hillilä esitellään. Saadaan kuulla, että Pakaslahti konsultoi ulkopolitiikan saloja Kekkoselle, joista hän ei ollut selvillä ja Hillilä muuten vain toimi Kekkosen aivoina.

Kekkonen oli demokraatti, joka jo 1930-luvulla olisi halunnut olla diktaattori. Halu päästä poliittisella uralla eteenpäin oli ilmeinen ja etenemistie löytyi aluksi oikeistoradikalismista. Pian Kekkonen huomasi tien vääräksi. Tiedustelumiehen rooli oli alusta lähtien avainasemassa ja epäonnistunut yritys lopettaa IKL sivuutetaan naurunremakalla dokumentissa: tappiot kuuluvat urakehitykseen.

Ensimmäinen osa päätyy talvisodan rauhaan, josta mainitaan, että Kekkonen vastusti rauhansopimusta. Se vain todetaan, ei kommentteja. Sankarillinen itsemurha oli Kekkosella ja parilla muulla tarjottavana vaihtoehdoksi. Kekkos-historiassa tämä itsetuhoajatus sivuutetaan vaiteliaasti.

::::::::::::::::::::::::

Valitettavasti osassa kaksi (vuodet 1943-1956) asenteellinen kohteen käsittely jatkui. Epätavallista ei ole, että päähenkilön parhaat kumppanit Kustaa Vilkuna, Kaarlo Hillilä ja Aaro Pakaslahti ovat esillä, mutta se kummastuttaa, että vastustajat niputetaan lähestulkoon anonyymeiksi. He ovat vain persoonattomia esteitä Kekkosen kuningastiellä.

Se jätetään mainitsematta, että päätöksenteossa sodan aikana Kekkoseen ei luotettu maan johdossa. Hän ei saanut tärkeitä asemia, vaan toimi oppositiossa maan johtoa vastaan. Ongelma oli, että aivan muut henkilöt kävivät taistelua Suomen itsenäisyyden puolesta. Risto Rytiä ja Väinö Tanneria puhumattakaan esimerkiksi Edvin Linkomiehestä ei edes mainita. Kekkosen opportunismi mainitaan ohuesti yhtenä vaihtoehtoisena lähestymistapana käsitellä Kekkosen toimintaa. Tällä tarkoitettiin, että Kekkosen vainu ohjasi häntä vaihtamaan kantaa, kun sitä tarvittiin. Siinä kaikki. Tervo ei juuri esitä jatkokysymyksiä haastateltavilleen. Näin asiantuntijoiden vastaukset jäävät testaamatta kriittisillä vasta-argumenteilla.

Oliko lopulta niin, että Kekkoselle olisi käynyt 1940-luvulla mikä sodan lopputulos tahansa? Tätä opportunismin ääripistettä ei Tervo halunnut testata.

Kekkonen hakeutui sodan aikana rauhanoppositiossa olleiden yhteyteen, hän kirjoitti Pekka Peitsenä johtoa kritisoivia kirjoituksia Suomen kuvalehteen ja hän käynnisti yhteydet Neuvostoliiton tiedustelupalveluun. Dokumentissa tunnustetaan, että KGB:n myöhemmin paljastuneissa arkistoissa Kekkonen oli vaikuttaja-agentin roolissa, jonka vallanhimoa käytetään hyväksi Neuvostoliiton eduksi.

Todella arveluttavaa dokumentissa oli Kekkosen toiminnan ”analysoiminen” sotasyyllisyyskysymyksessä. Neuvostoliitto oli dokumentin mukaan tyytymätön Kekkosen toimintaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä (liian pienet tuomiot) ja vastusti hänen hallitukseen menoa heti sodan jälkeen. Tähän saakka historian kirjoituksessa on painotettu Kekkosen viheliäistä ja aktiivista roolia sodan aikaisen johdon (maan pelastajien!) asettamiseksi syytteeseen sotarikoksista. Nyt tämä Kekkosen nurinkurinen toiminta sivuutetaan kokonaan anteeksiantamattomalla tavalla.

Sodan jälkeen Kekkonen liittoutui Paasikiven kanssa ja ryhtyi jo varhaisessa vaiheessa lanseeraamaan Paasikiven-Kekkosen linjaa. Näkyvimmäksi Kekkos-opposition edustajaksi nimetään Helsingin Sanomat ja varsinkin pilapiirtäjä Kari Suomalainen. Poliitikkoja ei mainita ilmeisesti Kekkos-historian kannalta liian vähäpätöisinä.

Mielenkiintoinen on se valikoima haastateltavia, jotka oli valittu mukaan kakkososaan. Siellä olivat aina yhtä sopeutuva oikeistolainen Ilkka Kanerva ja samalla tavalla sopeutuva Matti Ahde vasemmalta. Tietenkin vanhat Kustaa Vilkuna, Kaarlo Hillilä ja Aaro Pakslahti pysyvät mukana. Missä olivat poliittisten vastustajien tavoitteiden esittelyt?

Dokumenttisarjan tämä osa kulminoitui 1950-luvun puolenvälin tapahtumiin, Porkkalan palautukseen ja presidentinvaaleihin 1956. Kekkonen mainitaan Neuvostoliiton ehdokkaana presidentinvaaleissa (Neuvostoliitto vaihtoi hevosta viime hetkellä Paasikivestä Kekkoseen). Presidenttipeliä raotetaan vain niukasti, vaikka syytä olisi ollut enempään.

Yhdellä lauseella - ikään kuin hyvittäen kaikki aiempi kritiikittömyys - todettiin Tervon suulla ohimennen, että ”Neuvostoliiton tiedustelupalvelu junaili Kekkosen presidentiksi”. Hetkeksikään ei pysähdytä arvioimaan syvällisemmin Kekkosen toiminnan vaikutuksia Suomen demokratiaan tai kansalaisyhteiskunnan kehittymiseen. Liioin ei arvioida Neuvostoliiton roolia, siis sitä, missä kohtaa Neuvostoliitto sai veto-oikeuden Suomen asioihin. Loppupäätelmäksi jää, että Kekkosella tarkoitus pyhitti keinot. Näennäisarvostelun sisälle kätkeytyy ihailu, jota dokumentin tekijät tuntevat sankariaan kohtaan.

Suomen talouden kova noususuhdanne sotakorvauksineen ja Neuvostoliiton bilateraalikaupan käynnistymisineen sivuutetaan yksipuolisella Kekkosen panoksen korostamisella, joka kiteytyy Kekkosen yhdessä avustajiensa kanssa laatimaan teokseen ”Onko maallamme malttia vaurastua?”

Toisen osan asiantuntijoina käytettiin Kekkosen motiiveja hyvin ymmärtäviä historiantutkijoita Timo J. Tuikkaa ja Kimmo Rentolaa. Jos he esittävät kritiikkiä, miedontavat he sen itse nopeasti johtopäätöksiä analysoimatta. Mutta missä olivat aidosti kriittiset historioitsijat? Ilmeisesti ajateltiin – siinä epäonnistuen – että jättämällä pois kriitikko Hannu Rautkallio ja Kekkosen edunvalvoja Juhani Suomi selvitään parhaiten kuiville hankalista historiantulkinnoista.

Dokumenttisarjan kahdessa ensimmäisessä osassa ei ymmärretä sitä, että Kekkosta ei voi käsitellä ”tasapuolisesti”, vaan lähestymällä hänen persoonaansa eri puolilta kompromissittomasti. Kekkosen historiassa ei voida päätyä valmiiksi pureskeltuihin keskitien johtopäätöksiin, vaan rosoiselle vastakkainasettelulle olisi pitänyt jättää tilaa.

Beatles Suomessa, osa 2

”Yeah! Yeah! Tässä tulemme. Beatles Suomessa” on kahden iltapäivälehden toimittajan, Mikko Vienosen ja Juha Niemen kirja Beatles-ilmiöstä Suomessa 1963-1970 jälkivaikutuksineen. Tämä on kirja-arvion osa kaksi.

Kuusikymmentäluku oli coverien vuosikymmen: ulkomaisista hiteistä tehtiin suomalaiset käännösversiot, jotka menestyivät usein paremmin kuin alkuperäiset. Beatles oli poikkeus, covereita tehtiin todella runsaasti, mutta alkuperäisille esityksille oli vaikeaa mahtaa mitään. Kirjan liitteessä on lueteltu kaikkiaan yli 300 (!) suomalaisten tekemää beatle-versiota.

Covereissa ei käytetty studioammattilaisia, vaan bändit usein itse soittivat taustat. Äänityksissä ei osin teknisten puutteiden takia pystytty toistamaan Beatles-soundia, jolloin kappaleet kuulostivat jotenkin aneemisemmilta. Vienosen ja Niemen kirja rekisteröi ansiokkaasti erot.

Covereista käytiin kilpailua bändien kesken. Liekö hätäinen julkistaminenkin syynä, etteivät coverit pärjänneet? Ylimääräinen vastus oli tangokansa, jolla ei riittänyt ymmärrystä Beatles-musiikille eikä muullekaan populaarimusiikille. Osa poppareiden kaltoin kohtelusta saattaa olla liioiteltua, mutta todisteita väkivaltaisuudesta on maakunnista.

Myyntilistat poikkesivat kahdeksan kärjessä -listoista enkä tiedä muuta syytä, kuin että oppikoulunuorisolla ei ollut varaa ostaa levyjä, kun taas kahdeksan kärjessä oli äänestykseen perustuva lista. Se avasi näkymän nuorten musiikkimakuun eri tavalla kuin puhtaat myyntiin perustuvat listat. Siksi minäkin olin innokas kahdeksan kärjessä -nuori vuodenvaihteeesta 1962-63 lähtien.

Kun Beatlesia ei saatu Suomeen toimi englantilainen Renegades vara-Beatlesina. Sillä oli siihen paremmat edellytykset kuin yhdelläkään suomalaisella yhtyeellä. Toisaalta Englannissa kilpailu oli niin kovaa, että sieltä jouti yksi osaava bändi Suomeen. The Beatlesin elokuvat herättivät täällä samaa kirkunaa ja hysteriaa kuin muuallakin. Beatlien ensimmäinen elokuva ”A Hard Day´s Night” nimettiin suomeksi mielikuvituksettomasti ”Yeah! Yeah! Tässä tulemme”. Elokuvat olivat Suomessa live-esityksiä korvaavia tapahtumia, joille oli tilausta. Elokuvan perään tuli John Lennonin kirjallisesta lahjakkuudesta kielivä ”John Lennon panee omiaan” -teos, jonka Maarit Niiniluoto arvioi myönteisesti Hesarissa. Se päätti Beatlesin hurlumheivuoden 1964.

Sama meno jatkui vuonna 1965. Beatles jakoi nuoria kahteen osaan, popparileiriin ja rasviksiin. Kuitenkin kirjoittajat ovat oikeassa arvioidessaan, että vuoden 1965 loppuun mennessä Suomeen oli syntynyt nuorisokulttuuri. Beatleseilla oli siihen oma tärkeä osuutensa, mutta massaakin tarvittiin. Suuret nuorisoikäluokat olivat juuri oikeassa iässä.

Miksi beatlet eivät sitten tulleet Suomeen? Kirjan tapahtumakuvauksesta voi päätellä, että valmiudet järjestäjillä eivät olleet kaksiset ja toisaalta hinta oli liian kova. Vetäisin johtopäätöksen, että konserttien järjestäjät olivat tuolloin melko ummikoita eivätkä neuvotteluedellytykset olleet hääppöiset. Eikä mitään tulosta saatukaan.

Suomalaisten toimittajien tapaamiset yhtyeen jäsenten kanssa jäivät beatlemanian aikaan vähäisiksi. Haastatteluja yhtyeestä tai yhtyeen ympäriltä piti kuitenkin saada joka lehteen. Varsinkin Suosikki oikoi mutkia suoraksi journalistiikan tasoa alentaen: juttujen totuudenperäisyys voitiin asettaa kyseenalaiseksi.

Myös vuonna 1965 ilmestyi uusi Beatle-elokuva ”Help” (Apua!), johon reagoitiin edellisen tapaan riehakkaasti.

Vuonna 1966 Beatles oli käsite, jolta odotettiin tavan mukaan jotain uutta ja yhtye myös pystyi vastaamaan odotuksiin. Juuri suunnannäyttäjän rooli oli se, minkä beatlet entistä selvemmin omaksuivat kuusikymmentäluvun jälkipuoliskolla. Tässä ratkaisevassa asemassa olivat yhtyeen LP:t. Beatles oli yksi perustavaa laatua oleva syy, miksi LP-myynti ohitti 1960-luvun lopulla singlemyynnin. Beatlesien salainen ase oli ”viides beatle”, George Martin, jonka sovitukset olivat kullanarvoisia yhtyeelle.

Kun Beatlesin suosio ei lopahtanutkaan vaan jatkui vakaana, alkoivat intellektuellit pohtia yhtyeen ominaislaatua. Yhtyeen maine nousi. Toimittajista Maarit Niiniluoto pystyi parhaiten erittelemään Lennonin ja McCartneyn musiikillisia oivalluksia. Noina vuosina populaarimusiikki taisteli tiensä konservatiivisen Hesarin palstoille eikä vähiten Beatlesin ansiosta.

Beatles nosti populaarimusiikin arvostusta muiden kulttuurin ja taiteiden osa-alueiden rinnalle. Tilanne oli muuttunut: enää ei puhuttu bändin tarinan loppumisesta, vaan yhtyeen nähtiin itse päättävän, miten kauan se haluaa jatkaa.

Jopa Jaakko Jahnukainen joutui tarkistamaan kantaansa.

Kari Rydman ja Kaj Chydenius asettuivat puolustamaan yhtyeen uutta luovaa musiikkia. Toisella puolella oli patakonservatiivinen vakavan musiikin asemien puolustaja Joonas Kokkonen. Muistan itsekin, kuinka jännitys väreili ilmassa osapuolien ottaessa yhteen.

Kirjan kirjoittajat arvostelevat Suosikki 100 -listan beatleja aliarvioivaa rankkausta, Beatles kun sai molemmista singlen levypuolista pisteitä, joka sinällään oli yksi maineteko lisää yhtyeelle (ei ollut selvää A- ja B-puolta). Mutta samalla yhden levyn äänimäärä jakautui kahdelle levypinnalle alentaen kummankin listasijoituksia. Kirjassa mainitaan esimerkkinä single Michelle/Girl. Suosio jakautui myös valtavalle määrälle kotimaisia cover-versioita. Kerta kaikkiaan yhtyeen tuotanto oli jatkuvasti ”liekeissä”.

Kirjoittajat kiinnittävät huomiota muutoinkin ns. listojen epäluotettavuuteen. Rankkaukset olivat (ainakin) loppupään osalta sattumanvaraisia, kun levymyynti ei yltänyt sille tasolle, että olisi kannattanut panna järjestykseen peräti sataa suosituinta. Kotimainen lehdistö alkoi olla ansiokkaasti mukana Beatles-juoruissa. Varsinkin iltapäivälehtiä myytiin Beatles-teemalla. Tyttöystävät, häät, lapsen syntymät, Lennonin kuuluisa Jeesus-lausunto, jossa hän totesi yhtyeen olevan suositumpi kuin Jeesus…., kaikesta tehtiin sensaatioita. Ilta-Sanomat yli sivun otsakkeessa: ”Jumala-lausunto tekee Beatles-myynnistä riskipelin Suomessakin”. Uutisoinnissa päästiin vihdonkin käsiksi yhtyeen kasvavaan maineeseen vahingoniloisessa mielessä. Lennon pyysi laimeasti anteeksi. Minun tietojeni mukaan Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeen konsertit olivat hyvin suosittuja Beatlesin viimeisellä konserttikiertueella Yhdysvalloissa syksyllä 1966. Se Jeesustelusta.

Pop-musiikin vuosi 1967 oli täynnä järisyttäviä tapahtumia (tästä vuodesta erillinen blogikirjoitukseni: ”Popmusiikin suuri vuosi 1967”, 22.1.2013). Johtotähtenä oli jälleen The Beatles. Samaan aikaan faniklubitoiminta vaikeutui, koska beatleja oli vaikeaa fanittaa perinteisellä tavalla! Yhtye itse irtautui teinipoptaustasta ja keskittyi yhä kunnianhimoisempiin musiikillisiin tavoitteisiin. Klubin uuden presidentin Irina Milanin haasteet olivat melkoiset.

”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band”, maailman kuuluisin ja vaikutusvaltaisin pop-albumi ilmestyi kesällä 1967 ja sekoitti monen pään. Kirjassa on herkullinen kuvaus Topmost-yhtyeestä autossa matkalla Turkuun, kun he kuulivat Markku Veijalaisen soittavan uutta pitkäsoittolevyä radiossa. Mielipiteet sinkoilivat suuresta innosta syviin epäilyihin: Harri Saksala: ”Ne on astunut askeleen eteenpäin, me ei vaan tajuta sitä”. Joku epäili, että askel oli kyllä otettu, mutta väärään suuntaan.

Järjettömien ”he ovat harhateillä” -epäilyjen jälkeen käynnistyi järjetön ylistys: oli joko pakko suitsuttaa tai avoimesti myöntää – kuten Antti Einiö teki – olevansa vanhanaikainen. Mukailtu lainaus Jake Nymanin kirjasta ”Väännä ja huuda” kertoo ehkä parhaiten, mistä oli kysymys: kaikki se, mitä tuona kesänä tapahtui oli jossain kaukana (rotumellakat, Che Guevara, Mustat Pantterit, Vietnam, Flower Power, Make Love Not War….) ja kaukaa mystisestä maailmasta tuli Sgt. Pepper keskelle mitään tapahtumatonta kyläidylliä…..

Beatlet olivat huipulla: suora satelliittilähetys kesällä 1967 ”Meidän maailmamme” sinetöi kuolemattomuuden: ”All You Need Is Love”…

Myös Suomessa kunnostauduttiin. Liian usein Beatles-coverit olivat toistaitoisten toteuttamia. Vihdoin vuonna 1967 (Sgt. Pepperin sessioiden yhteydessä sävelletty) Penny Lane kääntyi uskottavalla ja valloittavalla tavalla suomeksi: ”Rööperiin”, sanoitus: Juha Vainio.

Kirjassa annetaan tilaa Beatlesien huumeiden käytölle, Maharishi Mahesh Yogille, pikku hiljaa alkavalle yhtyeen yhteishengen rapautumiselle…

Oliko Beatles suuri ilmiö Suomessa? Kyllä se oli, mutta jokainen tuon ajan koulupoika muistaa, ettei pop ollut mikään ykkösharrastus nuorison keskuudessa. Asian voi todeta listoilta: iskelmää kyllä kuunneltiin… Samaa todistavat kyselyt: vain 10 prosenttia yli 15-vuotiaista nuorista piti poppia mielimusiikkinaan vuonna 1968. Tänä päivänä on aivan toisin: suuri enemmistö näyttää omaksuneen pop-iskelmän.

Vuonna 1968 Beatles julkaisi edelleen jättiläishittejä (”Hey Jude” oli yhtyeen eniten myytyjä singlejä). Menestys Suomessa hiipui aavistuksen verran.

Vuosina 1968-69 nuorisokulttuuri radikalisoitui niin, että suunta näkyi jopa niinkin tavanomaisissa pop-julkaisuissa kuin Suosikissa ja Stumpissa. Samaan aikaan suuressa maailmassa John Lennon alkoi irtaantua Beatlesista, osin Yoko Ononsa vaikutuksesta. Pariskunnan alastomuusperformanssit ja erilaiset tempaukset herättivät teeskenneltyä tai todellista pahennusta.

Monet kokivat helpotuksen, kun The Beatles ei enää ”Valkoisella tuplalla” jatkanut Pepperin kokeellisella linjalla. Samalla sovinnainen McCartny ja rosoinen Lennon loittonivat henkisesti toisistaan. Raha-asioiden hoidostakin käytiin taistelua.

Menestys kuitenkin jatkui ja vuoden 1969 ”Get Back” -single ja -albumi ”Abbey Road” olivat suuria menestyksiä. Muistan – lähes 50 vuoden jälkeenkin - kuinka luin kädet täristen Hesarista säveltäjä Erkki Salmenhaaran paneutunutta arviota Abbey Roadista – ja moneen kertaan. Ensimmäisen kerran luin klassisen musiikin kriitikon arviota pop-teoksesta. Salmenhaara toi ensin esille pienen pettymyksen, kun yhtye ei jatkanut Sgt. Pepperin viitoittamalla tiellä, mutta arvioi sitten albumin myönteiseen sävyyn ja oivaltavammin kuin pop-arvostelijat. Salmenhaara nosti albumilta erilleen Harrisonin kappaleen ”Something” tulevana klassikkona ja oli siinä aivan oikeassa.

Vielä vuonna 1970 yhtye julkaisi kansainvälisiksi jättiläismenestyksiksi osoittautuneet (vaikka sitä kirjassa ei mainitakaan) ”Let It Be -singlen ja LP:n. Materiaalit oli kuitenkin nauhoitettu jo ennen Abbey Road-sessioita. Phil Spector kokosi albumin jälkeen jääneestä aineistosta yhtyeen jäsenten keskusteluvälien ollessa huonot.

Vuoden 1970 aikana Beatles mureni vähin erin ja monien edestakaisin vellovien huhujen ja tosiasiapuheiden keskellä. Henkisesti yhtyeen jäsenet olivat ajautuneet erilleen jo aikaisemmin.

Beatles oli jättimäinen ilmiö populaarimusiikissa ja nuorisokulttuurissa, mutta niin kuin joskus käy, ne jotka eivät vajoa unohduksiin, vaan säilyttävät asemansa, saattavat kasvaa aivan uusiin sfääreihin sen jälkeen, kun aika varhaisista maineen päivistä on jäänyt taakse. The Beatles on tällainen ilmiö – myös Suomessa.

Kari Suomalaisen ennakointi vuonna 1964, että beatlepoikia ei muista kukaan Maurice Chevalierin ikäisenä (silloin 76 vuotta) meni pieleen. Ringo Starrilla (77 vuotta) ja Paul McCartneylla (74 vuotta) menee lujaa tänäkin päivänä (McCartneylla on miljardiomaisuus). Ja John Lennon on legenda.

Yhtyeen jäsenen ovat kaikki menestyneet yhtyeuran jälkeenkin loistavasti, McCartney parhaiten miljardiomaisuudellaan.

::::::::::::::::::::::

Kirjan kirjoittajat lainaavat ahkerasti Suosikin, Stumpin ja Intron sensaatiojuttuja, mutta olen itse jättänyt niiden esille oton tässä arviossani vähemmälle.

Pidin kirjan eksaktiudesta. Aivan liian usein populaarimusiikin historiaa tarkastellaan muistinvaraisesti ”suurin piirtein tapahtuneena”. Arkistotyöt on tehty kunnolla. Asioissa edetään kronologisesti, joskin hienoista toistoa esiintyy. Tekijöitä varoitettiin etukäteen, että ”Beatles Suomessa” kirja jää sattuneesta syystä ohueksi. No, ei jäänyt, sivuja on kaikkiaan näyttävin kuvin varustetussa, vain aavistuksen rönsyilevässä kirjassa 262 ja lisäksi ”Jälkinäytöksessä 1972-2017” yhteensä 15 sivua. Kirja täydentyy tilastoliitteellä, joka sekin on vahva tietopaketti sisältäen suomalaisten Beatles-versioiden luettelon sekä yhtyeen levyjen listasijoitukset Suomessa.

Arviostanikin tuli pitkänpuoleinen, yli viisisivuinen kirjoitus.

Hyvää työtä. Beatles on saanut arvoisensa historiikin.

Beatles Suomessa, osa 1

”Yeah! Yeah! Tässä tulemme. Beatles Suomessa” (Teos, 2017) on kahden iltapäivälehden toimittajan, Mikko Vienosen ja Juha Niemen kirja Beatles-ilmiöstä Suomessa 1963-1970 jälkivaikutuksineen.

Lähtökohdaksi voidaan ottaa kirjassa oleva Kari Suomalaisen hauska pilapiirros vuodelta 1964, jossa piirros on jaettu kahtia siten, että Maurice Chevalierin, 76 vuotta, kuva on toisella puolella ja Beatlesia esittävien kitaraa rämpyttävien ukkojen kuva toisella puolella. Provosoiva kysymys kuuluu, pystyvätkö beatlet tekemään sen saman kuin ikinuori Chevalier eli olemaan huipulla vielä ikämiehinä. Patakonservatiivisen Karin itsestään selvänä pitämän vastauksen voi lukea jo kysymyksestä. Toisin kävi: Ringo Starr, nyt 77 vuotta(!), villitsee yleisöä edelleen, eikä Paul McCartney jää yhtään jälkeen. Ja yhtye on kuolematon legenda.

Olen suunnattomasti viehättynyt populaarimusiikin neitseellisistä vaiheista juuri noina beatlemanian vuosina. Jotenkin kaikki tapahtunut yhtyi uuteen maailmanjärjestykseen, jossa nuorilla oli - kerrankin - oma tärkeä sijansa.

Yhtyeen läpimurto tapahtui Englannissa vuoden 1962 puolella ja Suomessa seuraavan vuoden syksyllä kuten monissa muissakin maissa (Yhdysvalloissa tosin vasta kiertueen yhteydessä helmikuussa 1964). Itse asiassa Suomi oli aivan kärkipäässä yhtyeen läpimurtoaikatauluissa.

Eräänlainen Beatles-koekysymys on, missä olit, kun kuulit ensimmäisen kerran Twist and Shoutin? Vastaan, kuten Jake Nyman: kuulin sen marras- tai joulukuisena iltana 1963 luonnonjääkentän ämyreistä. Sen voi sanoa olevan yhtyeen läpimurtosingle Suomessa. Englannissahan sitä ei julkaistu lainkaan singlenä! Myöhemmin toistui sama ilmiö: suurimmat hitit kuten ”All My Loving” (1964) ja ”Yesterday” (1965) eivät ilmestyneet singleinä Englannissa. Vain Beatlesilla oli varaa moiseen ryöstöviljelyyn!

Kirjoittajat sivuuttavat ”She Loves You” -kappaleen melko ohuesti ottaen huomioon, että se nosti Beatlet suositusta yhtyeestä mega-yhtyeeksi Englannissa. Se käynnisti beatlemanian Britanniassa. Suomessakin puhuttiin yhdessä vaiheessa halveksuen ”jeejee-musiikista” beatlemusiikin symbolina ”She Loves Youn” kertosäkeen takia. Muutoin Suomessakin kävi, kuten Yhdysvalloissa myöhemmin: aiemmin julkaistut levyt useiden edeltävien kuukausien ajalta vyöryivät samaan aikaan myyntilistoille läpimurron seurauksena.

Tapahtui valtava kulttuurimurros, kun Beatlesit iskivät rautalangan jälkeiseen iskelmäpohjaiseen nuorisomusiikkiin vuodenvaihteessa 1963-64. Monien oli vaikea hyväksyä muutosta, niin minunkin. Että oikein sanat musiikkiin! Ajauduin hetkeksi sivuraiteelle, mutta palasin sieltä pian: kehitys kehittyy, ei mahda mitään.

Vanhemman polven muusikot tekivät beatleille saman kuin varhaiset rock and roll versiot rockille: musiikki vesitettiin tunnistamattomaksi. Tästä kuuluisin esimerkki on Humppa-Veikkojen single ”Hän sinun on” (She Loves You) ja ”Kaikki rakkauteni” (All My Loving).

Beatles vaikutti kahdella tavalla: ensinnäkin kotimaisiin yhtyeisiin ja toiseksi suoraan suureen yleisöön. Ja vastaanottava yleisö ja soittajat olivat juuri oikeassa iässä: suuret ikäluokat syntyivät 1940-luvun jälkipuoliskolla.

Beatles Suomessa oli alusta lähtien iso ilmiö, vaikka yhtye ei koskaan esiintynyt Suomessa. Toista oli länsinaapurissa: moderni Ruotsi sai beatlet vieraakseen ensimmäisenä Englannin ulkopuolisena maana jo vuoden 1963 puolella!

Beatlesin tien avaajana menestykseen Suomessa oli Suosikki, jonka juuri uudistettu läpikaupallinen tyyli tuki Beatlesien alkumenestystä. Mutta Suosikkikin myöhästyi liikkeelle lähdössä melkoisesti!

Kirjan kirjoittajat ”elävät” Beatlesin alkuvaiheet fanien kautta. Tästä saamme lukea varsin yksityiskohtaisia tarinoita. Mandyn ja Mamien fanimatka – jos se on kaikilta osin totta – avaa varhaisen näkymän villiin, mutta viattomaan fanikulttuuriin. Myöhemmin kaksikko esitellään kirjassa Suomen ensimmäisinä bändäreinä – viattomassa mielessä.

Ensimmäinen vakavammin beatleihin perehtynyt toimittaja oli Helsingin Sanomien silloinen avustaja Maarit Niiniluoto, joka näin avasi näyttävän toimittajan uransa. Yleensä jutut perustuivat kuitenkin yhtyeen aiheuttamaan hysteriaan. Ensimmäinen todella suuri artikkeli oli kokonainen aukeama Ilta-Sanomissa marraskuussa 1963, mutta siinäkin kuvien osuus oli vallitseva.

Marraskuussa heräsi nuorisolehti Iskelmä, Suosikki ei vielä silloinkaan. Iskelmän ”Beatles-haastattelu” perustui englantilaisten pop-lehtien New Musical Expressin ja Melody Makerin juttuihin (niistä minäkin ammensin tietoni vähän myöhemmin) eikä aitoihin haastatteluihin.

Suomalaiset yhtyeet toipuivat nopeasti ja omaksuivat Beatles-tyyppisen musiikin ja muodin. Tapahtui mielenkiintoinen ilmiö, josta olen jo kertonut aiemmin näissä blogeissa: vaikutteet ulkoa tulivat Suomeen suomenruotsalaisten bändien kautta. Ne seurasivat Ruotsin lehtiä populaarimusiikin tapahtumista ja pääsivät levyttämään varhaisessa vaiheessa saaden melkoisen etulyöntiaseman. Suosikki piristyi modernisoimalla ja kaupallistamalla lehteä mm. jättijulisteilla ja Suosikki 100 -listalla. Ripeässä tahdissa levikki nousi 80 000:een. Beatleista tuli vakiomyyntikanava lehteen.

Kun levyjen saanti oli vaikeaa erityisesti maaseudulla, nousi levyautomaattien suosio Beatlesin menestyksen tahdissa. Radion vaatimaton pop-ohjelmien tarjonta, josta olen näissä kirjoituksissani monesti maininnut, lisäsi levyautomaattien merkitystä. Vuosi 1964 oli beatleille sadonkorjuun aikaa: kaikki levyt ja single-levyjen b-puoletkin nousivat listoille: menestys oli tyrmistyttävä. Samaan aikaan kotimaisten cover-versioiden julkistaminen yleistyi, joskaan ne eivät pärjänneet alkuperäisille, mikä sekin poikkesi normaalista käännösten menestyksestä.

Kirjassa on mainio kuvaus kesätoimittaja Maarit Niiniluodon ja Gula Lindroosin (helsinkiläinen koulutyttö, joka ryhtyi vetämään Beatlesin faniklubia) unelmamatkasta Beatlesin ”paluukonserttiin” Tukholman Johanneshoviin kesällä 1964. Mukana oli faniklubin sihteeri, eräs Irina Milan…..

Niiniluodon matka onnistui erinomaisesti ja ensimmäistä kertaa The Beatles päätyi suomalaisen lehden etusivulle erittäin asiantuntevassa jutussa.

Beatlesin läpimurtoon liittyy ”tukkasota”, josta on käyty monta taistoa kodeissa ja kouluissa. Tukka ja villi musiikki kiteytettiin yhdeksi alkukantaiseksi kokemukseksi. Ja sainhan minäkin osani pitkätukkamuodista, kun luokanvalvojamme kiersi pitkin pulpettien välejä ja moitti pitkistä tukista. Minun kohdallani opettaja pysähtyi ja tarttui niskavilloista kiinni – toki hellävaroen. Silloin se tuntui nöyryyttävältä.

Pian muoti ulottui asukokonaisuuksiin ja lopulta kaikkeen rihkamaan. Beatles-purkkakuvien keräilyyn en lähtenyt, koska kaikki tarmo meni mestaruussarjajääkiekkoilijoiden kuvien ostamisen ja vaihtamiseen…… Ja Beatles-paidasta se alkoi Björn Wahlroosinkin kapinallisen ura (luokkakuva kirjassa!)…..

Varsin hitaasti yhtyeen musiikilliset ansiot pääsivät esille. Arvioita sotki Suosikki, joka – kun se vihdoin tajusi Beatlesin merkityksen ilmiönä – keskittyi läpikaupalliseen Beatles-markkinointiin. Iskelmä yritti olla analyyttisempi, mutta Suosikki peri voiton. Valitettavasti Suomen pienillä markkinoilla ei ollut tilaa perusteellisemmille arvioille. Niinpä tilaa saivat Jaakko Jahnukaisen (”herra levyraati”) kaltaisten Beatles-vihaajien törkyarviot. Ne maltillistuivat vasta, kun Jahnukaisen esimies Iskelmä-lehdessä, Isto Lysmä puuttui asiaan. Sen verran merkittäväksi kirjoittajat arvioivat Jahnukaisen, että antavat hänen tapaukselleen kirjassa yhden lyhyehkön luvun.

Suosikki repäisi oikein kunnolla lokakuussa 1964, kun se julkaisi 100-sivuisen Beatles-paketin ikään kuin korvauksena hitaalle lämpenemiselle.

Oliko Beatles Suomen TV-kanaville pelkkä kuriositeetti? Ei ollut. Vuoden 1964 aikana yhtyeestä oli kymmenkunta juttua TV:ssä. Tosin pääosin keskityttiin yhtyeen uran pintapuolisiin ilmiöihin (tukkamuoti, hysteria).

Herkässä olivat myös ennustukset yhtyeen alamäestä. Niitä alkoi ilmetä jo vuoden 1964 aikana. Kun yhtye ei ollutkaan koko ajan hittilistojen kärjessä, ennustettiin pikaista putoamista huipulta. Beatles ei koskaan pudonnut menestymättömyyttään, se vain lopetti - levymyynnin ollessa huipussaan - kuuden vuoden kuluttua.

Beatlesien uran kannalta ratkaiseva läpimurto USA:ssa helmikuussa 1964 (Ed Sullivan -showssa käsittämättömät 74 miljoonaa katsojaa!) sivuutettiin Suomen tiedotusvälineissä maininnoilla eikä sen merkitystä juuri huomioida kirjassakaan. Beatlesien uran kannalta show ( ja kappaleen I Want to Hold Your Hand” menestys) oli kuitenkin käsittääkseni merkittävin yksittäinen tapahtuma yhtyeen uralla.

:::::::

Merirosvoradiot pakottivat vihdoinkin 1960-luvun puolta väliä lähestyttäessä Ylen avaamaan kanavansa nuorille ohjelmantekijöille. Varhaiskypsä Markku Veijalainen, jonka murrosikäisten kasvukipuja käsitteleviä pienoisromaaneja minäkin luin, sai 16-vuotiaana oman ohjelman Yleisradioon tammikuussa 1964. Viihteen monitoimimies hääräsi pian kaikissa mahdollisissa tiedotusvälineissä. Alun jahnukaismaiset Beatles-antipatiat vaihtuivat pian ylistyspuheiksi. Veijalainen edisti kiistatta Beatles-musiikin tunnettuutta Suomessa, jossa pop-musiikin radiosoitto oli todella vähäistä. Siksi Veijalainen erottui joukosta.

(jatkuu)

Laiskuutta, vitkuttelua ja …. kontrollifriikkiyttä

Hesarissa oli varhemmin tänä vuonna toimittaja Juha Riihimäen kirjoitus ”Ihan kohta aloitan”, jossa pohdittiin meissä ihmisissä asuvan vitkuttelun (asioihin tarttumisen tai pikemminkin tarttumattomuuden) ongelmaa. Asiantuntijan Riihimäki käytti työterveyspsykologi Annamari Heikkilää.

Koska nämä blogikirjoitukset ovat osa minua (omaa suhtautumistani työhön), haluaisin kommentoida juttua kirjoitusteni kautta.

Myönnän heti kättelyssä, että olen aika tiukkapipoinen kirjoittaja. Kun idea syntyy olen samantien siitä kirjoittamassa. Muistan kerran erään konsultin opetuksen eräässä koulutustilaisuudessa. Se meni jotenkin näin: jos olet laiska niin älä välitä, niin ovat muutkin…. jos esityksesi valmistuu viimeisenä yönä ennen esitystä, niin älä välitä, niin se valmistuu muiltakin. Minun psyykelläni ei näin toimiminen onnistu.

Ilman mitään psykologista pohdiskelua väittäisin, että on ihmisryhmä, johon itsekin kuulun, ja joka perustaa työnsä (minkä tahansa työn) huolelliseen ennakkovalmisteluun. Esitys siis valmistellaan hyvissä ajoin ennen esitystä. Miksi? Koska arvioin, että ihmisen – ainakin siinä viiteryhmässä, johon itseni miellän – tarvitsevan lopullisen esityksen hiomiseen aivolepoa, siis tauon. Esitys valmistuu tauon aikana joko tietoisesti tai tiedostamatta. Kun tauko on ohi ja palaan esityksen havaitsen monesti, että eihän tätä tai tätä lausetta ymmärrä kukaan – tuskin edes itse. Tauon jälkeen esitystä/kirjoitusta voi tarkastella ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta. Tämä on johtanut ajatukseen, että tarvitaan systematiikkaa, jolla työnteko pysyy hallinnassa. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, etteikö samaan aikaan olisi meneillään monen eri työn tekeminen: ne vain lomittuvat ajallisesti johonkin järjestykseen. Niillä on omat lokeronsa.

Moni on eri mieltä tästä asiasta ja hyväksyn täysin, jos valmistelu on tuota ”viime tipassa” -mallia. HS:n jutussa oli tosin lause, jota minun on vaikea ymmärtää. Se kuului näin: ”Turbulentissa työelämässä leväperäiset pärjäävät hyvin. Pitää mukautua ja kestää painetta , mutta ei olla perfektionisti, tunnollinen, suorituskeskeinen tai kantaa huolta työn laadusta”. Mitenkähän on? Voisin sovittaa tuon lauseen alkupuolen reaalimaailmaan, jos sana leväperäinen korvattaisiin sanalla ”rennosti suhtautuva”. Perfektionismi taas ei ole synonyymi tunnollisuudelle, suorituskeskeisyydelle eikä työn laadusta huolehtimiselle.

Jotkin muutkin laajan jutun kohdat kiinnittivät huomiota: todetaan mm. että tutkimusten mukaan 80 prosenttia yliopisto-opiskelijoista vetkuttelee jossain tilanteessa ja ”puolet heistä kärsii siitä”. Ei yllättävä tulos. Kompaktin kokoisessa työssä tehtävät voivat jakautua pieniin osiin ja mahdollistavat sopivina annoksina työskentelyn saattamisen loppuun. Mutta vaikkapa laajan opinnäytetyön tekeminen edellyttää itsekuria ja suunnitelmallisuutta. Tässä kohtaa moni kohtaa haasteen: kun vaaditaan pitkäjänteistä suunnitelmaa ja työssä etenemisen systemaattisuutta, vaikeudet kasvavat jyrkästi.

Mielenkiintoinen kohta jutussa kosketteli tunnollisuutta: ”Tunnolliset ihmiset tekevät kaiken ajoissa, koska heidän psyykensä ei kestä viime hetken stressiä”. Selitys kuulostaa yksinkertaistukselta: kaiken ajoissa tekemisen siis aiheuttaa negatiivinen tunne, stressin pelko? Entä jos haluttomuus kohdata viime hetken stressi onkin tervettä itsesuojeluvaistoa? Miksi kiusaisin itseäni viime hetken puristuksella, kun asian voi hoitaa järkevämminkin?

Suurin osa ihmisistä sijoittuu tehokkuus - vitkutteluasteikolla ääripäiden väliin. Nykyaikainen yhdessä tekeminen velvoittaa ottamaan muut huomioon ja selvittämään kunkin osanottajan tehtävät työnjaollisesti järkevällä tavalla.

Aivan oikein jutussa kiinnitettiin huomiota suomalaisten avun pyytämisen vaikeuteen. Onhan se noloa, jos ei osaa itse ratkaista asiaa. Onneksi olen havainnut, että nolouden tunne lähes häviää ikääntyessä: on jo sen verran hölmöjä kysymyksiä takana, ettei muutama lisää pahenna tilannetta. Huumorilla – itseironialla – on suunnattoman positiivinen vaikutus ongelman ratkaisussa.

Vanhemmiten sallii itselleen mielipiteen vapauden ylellisyyden ja sen, että kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Joskus olen kokenut sellaiset ihmiset rasitteena, jotka ovat aina sama mieltä kuin se, jonka kanssa kulloinkin juttelevat. Eikö se ole sukua vitkuttelulle: totuutta ei haluta kohdata? Vai onko se hienotunteisuutta, jossa ei haluta paljastaa omaa sisintä?

Myönnettäköön että vitkuttelussa - viime hetkellä tekemisessä - on puolensa. Tuleepahan tehtyä, kun on deadline määrätty. Ja voihan aina korjata jälkikäteen omia hätiköinnistä johtuvia virheitään. Sitä paitsi palaute jalostaa omaa keskeneräistä ajatusta: omien ajatusten kontrollointi viimeiseen saakka voi olla melkoinen rasite psyykelle.

Hyvinvointi- vai kilpailuvaltio?

Nykyaikaisen valtion tai yhteiskunnan roolia pohdittaessa joudutaan monimutkaiseen käsitteiden viidakkoon. Pertti Joenniemi puhuu Helsingin Sanomien Vieraskynän artikkelissa ”Kilpailuvaltio syrjäytti perinteisen turvavaltion” 3.12.2017 kahdentyyppisestä valtiosta. Turvavaltio on se yksikkö, josta olemme tottuneet puhumaan, ja joka on ”auttanut kansalaisia samaistumaan valtioon”.

Turvavaltion kilpailija on kilpailuvaltio. Joenniemi korostaa tapahtunutta muutosta, jossa turvavaltio on joutunut väistymään kilpailuvaltion tieltä. Valtiot paitsi kilpailevat keskenään niin ovat myös vuorovaikutteessa keskenään. Rajattomat kansainväliset markkinat sanelevat pitkälti valtion roolin. Rajat ovat kilpailuvaltion toimintaa haittaava tekijä.

Turvavaltio loi puitteet kansalliselle itseymmärrykselle. Joenniemi puhuu surutyöstä, jota tehdään muutoksen takia: valtiokäsitteen selkeys on kadonnut. Tästä ”surutyöstä” voidaan tulkintani mukaan johtaa myös populistiset, nationalismia korostavat aatteet. Käytännössä kilpailuvaltion vuorovaikutteisuutta edustavat maahanmuuttajat ja pakolaiset ovat monien ”turvavaltiolaisten” ärtymyksen kohteena. Maahanmuuttajien koetaan rikkovan perinteisen kansallisvaltioeheyden.

Tavallinen mattimeikäläinen kavennetaan kilpailuvaltiossa kuluttajakansalaiseksi, jonka moni kokee ongelmalliseksi, koska on sisällyttänyt valtioon paljon laaja-alaisempia odotuksia. Siirtymä turvavaltiosta kilpailuvaltioon on vaikuttanut valtion tarjoamaan turvaan: se on pikku hiljaa pienentymässä.

Monet haasteet vaikuttavat siihen, että perinteinen turvavaltio ei riitä. Kansainväliset haasteet vaativat yhteistyötä muiden valtioiden kanssa. Tällainen ilmiö on esimerkiksi terrorismin vastustus.

Jopa sotien luonne on muuttunut. Turvavaltion aikana sota oli ”identiteettinen turvakahva”, jolla omaa asemaa on suhteutettu muuhun maailmaan. Kilpailuvaltio purkaa näitä näkemyksiä ja luo epävarmuuksia, kun kiinnittyminen valtioon ohenee. Sotakin on muuttanut luonnettaan.

Toisaalta itse näkisin suhtautumisessa kilpailuvaltioon ja turvavaltioon eroavaisuuksia riippuen siitä, mistä ilmansuunnasta puhutaan. Väittäisin, että monet kokevat suhteen Venäjään turvavaltiopohjaisesti, kun taas länteen näköala avautuu enemmänkin kilpailuvaltion pohjalta. Toisaalta eikö voitaisi ajatella niin, että kilpailuvaltioajatusta voitaisiin soveltaa Venäjään, koska suhteiden parantamiselle olisi tilausta? Länsi taas on tuonut kilpailuyhteiskunnan osaksi meitä siinä määrin, että monet kaipaavat turvavaltion suojaa – ehkäpä tiedostamattaankin.

:::::::::::::::::

Toisenkaltainen (tai rinnakkainen) näkökulmakin voidaan valita. Haastattelukirjassaan ”Hyvinvointivaltion vastaisku” (Like, 2017) Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen tarkastelevat julkisen palvelun kustannuksella tapahtunutta yksityistämistä. Tällä muutoksella on yhtymäkohdat Joenniemen määrittelemiin kilpailuvaltioon ja kuluttajakansalaisuuteen, samoin kuin valtion pienentyvään rooliin sosiaalisen turvallisuuden takaajana. Kun julkinen palvelu on heikentynyt (tai sitä uhkaa heikentyminen) on yksityinen kulutus voittanut alaa monien toiveiden mukaan, mutta varjopuoliakin on nähtävissä: eriarvoisuus on kasvanut ”kilpakulutuksen” kasvaessa. Kilpakulutus on ollut osaltaan johtamassa myös ylivelkaantumiseen, kun varakkaimmat yhteiskunnan jäsenet ovat luoneet kulutustason standardit. Voimakkaimmin kehitys näkyy Yhdysvalloissa. Kun rahat eivät riitä, on vaikeaa pysyä kilvassa mukana. Seurauksena veroja on ruvettu halveksimaan eikä julkisia hyödykkeitä arvosteta.

Meillä Suomessa luottamus toisin ihmisiin, viranomaisiin ja yhteiskunnan instituutioihin on ollut lujassa. Niinpä julkisen palvelun korvaaminen yksityisellä on herättänyt laajaa epäilyä. Nykyinen hallitus on pyrkinyt muuttamaan yhteiskuntaa ”valinnanvapautta” suosivaan suuntaan (joka usein tarkoittaa julkisen palvelun kanssa kilpailevan yksityisen palvelun suosimista tai ainakin nostamista julkisen palvelun rinnalle). Monille on kuitenkin jäänyt epäselväksi saavutettavan hyödyn määrä. Korvataanko vanhat hyvät julkiset palvelut uusilla ei niin hyvillä palveluilla pelkästään ideologisista syistä?

”Kilpailu käydään nimenomaan yksityisillä hyödykkeillä, yleensä sosiaalisesti näkyvillä tuotteilla tai palveluilla” toteavat Jauhiainen ja Mäkinen haastattelulähteeseensä, professori Juliet Schoriin viitaten. Tässä näkemyksessä on tietenkin paljon amerikkalaisia piirteitä, mutta on se sovellettavissa myös Suomeen ja suomalaisiin. Julkisen sektorin koulutuksessa – vaikkapa peruskoulussa – ei ole juurikaan kilpailuelementtiä.

Tulo- ja varallisuuserojen kasvu lisää kilpailullisuutta kulutuksessa.

Vaikka kilpakulutus on välillä hiipunut esimerkiksi finanssikriisin seurauksena näyttää trendi olevan edelleen yksityistä kulutusta paisuttava Tv-sarjat, elokuvat, media, some kannustavat omalla panokselleen tähän. Joiltakin osin vauhti on vain kiihtynyt. Suomessa on seurattu Yhdysvaltoja jopa niin, että kun finanssikriisi pysäytti amerikkalaisten velkaantumisen niin Suomessa se on jatkunut. Yksityinen velka on ennätystasolla ja maksuhäiriöt ovat yleistyvä ongelma.

Ideologisesti Yhdysvallat ja Englanti ovat johtaneet julkisen kulutuksen niukentamista, mutta Suomi seuraa tiiviisti perässä. Surutyö turvavaltion/hyvinvointivaltion puolesta voidaan nähdä kaihoisana haluna palata johonkin sellaiseen maailmaan, jota ei enää ole. Toivoisin kuitenkin suhteellisuudentajua käytävään keskusteluun. Ei julkisen sektorin palvelu ole epäkuranttia, varsinkin jos se pitää huolta palvelun ajantasaisuudesta ja uudistumisesta. Ei valinnanvapaus ole taikasana, jota pitää nöyrästi toistaa vain siksi, että se on nyt ideologisesti trendikästä. Valinnanvapaudessa on kaksi kovaa haastetta, valinta ja vapaus.

Kun Suomi on nyt täyttänyt 100 vuotta ja sen saavutuksia on juhlapuheissa ylistetty, on syytä arjessakin muistaa turvavaltion/hyvinvointivaltion vahvuudet. Näitä vahvuuksia ei kannata heittää pois pelkästään sen takia, että kuvitellaan muutoksen olevan ainoa mahdollisuus.