”Wannsee” - kansanmurhan suunnittelu virkamiestyönä

 

Ylen Areenan historiasarjassa on parhaillaan nähtävillä palanen natsismin kauhuhistoriaa: ”Wannseen konferenssi 1942”. Wannseen järvi  sijaitsee Berliinin kaupungin alueella luonnonkauniissa ympäristössä.  Wannseessa (Haus der Wannsee-konferenz) päätettiin juutalaisten lopullisesta kohtalosta natsi-Saksan hallitsemilla alueilla.

Moniin natsismin toimiin sisältyi huolellinen valmistelu, niin  tähänkin. Wannseen konferenssi pidettiin tammikuussa 1942 korkealla 15 osallistujan virkamiestasolla. Kokoontumisen sanatarkkana teemana oli ”juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu”. Se tarkoitti juutalaisten kansanmurhaa. Kokouksessa kysymys oli kansanmurhan koordinoinnista. Itse huolellisesti valmisteltu kokous kesti vain     muutaman tunnin. Dokumentti on saksalaistuotantoa.

Rinnakkaisteemana tapahtumaa seurataan natsismin vainoista selvinneiden juutalaisten näkökulmasta. Dokumentin juonnoissa korostetaan kokouksen työmenetelmien johdonmukaisuutta ja laatua. Kysymys ei siis ollut vihapäissään, raivon vallassa tehdystä massamurhan suunnittelusta vaan natsismin oppien mukaisesta toimeenpanosta.

Olen nähnyt useita kokouksesta tehtyihin tarkkoihin muistiinpanoihin perustuvista dramatisoiduista kuvauksista. Jää vaikutelma, että kysymys on ikään kuin kokouksesta muiden joukossa ilman historian raskasta ja traagista painotusta. Tunnetason syvät vaikutelmat tuodaan esille holokaustista eloonjääneiden uhrien tulkitsemana.

Tilaisuuden kutsui koolle Reinhard Heydrich (s. 7.3.1904 - k. 4.6.1942), yksi natsismin historian kuuluisimmista ja tunteettomimmista virkamiehistä. Hän johti hävitysvimman ilmentäjää,  natsien turvallisuusvirastoa. Minulle on jäänyt kuva äärimmäisen kunnianhimoisesta kansallissosialistien työkalusta, joka jäännöksettömästi toteutti natsismin ihanteita. Siksi hänet oli valittu johtamaan kokousta ja huolehtimaan siitä, että sillä on vahvistetut toteuttamiskelpoiset tulokset. Jos tsekkiläisten vastarintamiesten pommit eivät olisi surmanneet Heydrichia melko pian Wannseen konferenssin jälkeen, olisi hänellä ollut nouseva ura natsihallinnon huipulle. Hän oli natsien kannalta oikea mies konkretisoimaan esimiehensä Heinrich Himmlerin hämyisiä muinaissaksalaisia aivoituksia. Oliko hän myös uhka Himmlerille, joka kyllä tajusi Heydrichin kunnianhimon laadun? Joka tapauksessa Hitler julisti Heydrichin SS-jäsenen roolimalliksi salamurhan jälkeen.

Heydrich harrasti liikuntaa ja kulttuuririentoja aina viulunsoiton opiskeluun saakka. Arvostettuun natsityyliin hän oli huolehtiva perheenisä. Tällainen oli massamurhaajan toinen puoli. Natsipuolueeseen hän liittyi jo vuonna 1931. Antisemitismi oli Heydrichiin sisäänrakennettu piirre. Häneen iskostui leima kylmän ja tunteettoman miehen perikuvana  tai ikonina. Hän oli kaikille pelkkä ”Heydrich”.

Herman Göring arvosti Heydrichin luonteenpiirteitä ja uskoi hänelle juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun. Wannseen konferenssissa Heydrich korosti, että juuri hänelle oli suotu  tehtäväksi ”suuri kysymys ” ja sen ratkaisu.

Wannseessa oli koolla sivistyneitä miehiä (plus yksi nainen), joilla oli korkeita tutkintoja. Mutta he olivat myös ”tavallisia” ihmisiä, jotka joutuivat tai pääsivät asemansa perusteella ryhmän jäseneksi. Heillä ei ollut henkilökohtaisesti käsissään verta.

Tavoitteena oli 11 miljoonan ihmisen tappaminen.  Wannseen henkilögalleria edusti kaikkia juutalaiskysymyksestä  kiinnostuneita tahoja. Kokous yhdensuuntaisti intressitahojen tavoitteet. Mukana oli miehitettyjen tahojen johtoa, joilta ei tarvinnut pyytää palveluja, he olivat itse valmiita tarjoamaan palveluksiaan. Juutalaiset pakotettiin satoihin gettoihin.

Paikalla oli natsihierarkian vaikutusvaltaisia johtajia, kuten SS:n johtaja Heinrich Müller ja Adolf Eichmann, joka myöhemmin järjesti juutalaiskuljetusten logistiikan keskitysleireille. Lopullinen ratkaisu piti sisällään myös joukkomurhan käytännön toteutuksen keinot ja niiden toimeenpanijat virkamiestasolla. Toteutuksen vastustajia kokouksessa ei varsinaisesti ollut. Joissakin yksittäisissä tapauksissa kokouksen osallistujien lähiomaisia, joilla oli side juutalaisuuteen, joutui alttiiksi syytöksille, vaikka he eivät olleet ns. täysjuutalaisia. Asianomaiset kokouksen osallistujat yrittivät rimpuilla irti  läheistään uhkaavasta tilanteesta.

Wannseen kokouksesta on olemassa ulkoministeriössä sittemmin säilytetty pöytäkirja, Kolmestakymmenestä kopiosta vain yksi on säilynyt. Tämä yksi kappale paljastaa natsien toimintatavoista ennenkuulumattoman  arvokkaita tietoja.

Saksalaisessa yhteiskunnassa alistettujen juutalaisten vähemmistöllä oli huomattavasti parempi koulutustaso kuin keskivertokristityillä, joka altisti heidät syrjinnälle. Juutalaisille ei avautunut avainvirkoja ja he korvasivat uralla etenemisen esteet keskittymällä oman taloutensa parantamiseen muilla tavoin. Yksityiset tahot avasivat mahdollisuuden vaurastumiseen  verrattomasti paremmin kuin monet julkisen hallinnon tehtävät.

Juutalaisten menestys synnytti ”kateutta ja vihaa”, kuten eräs ohjelmassa käytetty asiantuntija totesi. Heti perään Joseph Goebbels pantiin dokumentissa uhoamaan (klippi vuodelta 1933) kostoa juutalaisten röyhkeydelle. Juutalaisvihamielisyys muhi hitaasti, mutta varmasti,  ja saavutti jonkinmoisen kliimaksin tultaessa 1940-luvun vaihteeseen. Juutalaisuuden asteittain muuttuva määrittely vietiin lainsäädännön tasolle saakka (”Nürnbergin lait”), jossa puhtaassa ”arjalaisuudessa” ei ollut yhtään lähisukulaisuussuhdetta juutalaisuuteen.

Juutalaisuuden määrittely ei ollut em. kriteereillä helppoa ja avuksi otettiin uskonto, jonka avulla pystyttiin rajaamaan ryhmiä täsmällisemin ja kattavammin.

Juutalaisvastaisuuden uusi huippu 1930-luvulla saavutettiin  vuonna 1938 ”kristalliyönä” (9.11.1938). Juutalaisten synagogia poltettiin ympäri Saksaa. Tilanne johti juutalaisten karkotuksiin niin, että omaisuus takavarikoitiin. Heydrichin rooli Saksan juutalaisvastaisessa politiikassa kasvoi juuri vuonna 1938. Myös myöhemmin kuuluisaksi tulleen Adolf Eichmannin rooli kuljetusten organisoijana kasvoi vuonna 1938.

Sota Neuvostoliittoa vastaan johti yhä suurempiin julmuuksiin sitä mukaa kuin armeijan eteneminen itään jatkui. Juutalaisten joukkosurmat rintaman takana saivat jättimäiset mittasuhteet. Miehiä, naisia, lapsia…. Murhat eivät olisi toteutuneet ilman armeijan hyväksyvää asennetta. Armeijan mukanaolon myöä surmatyöt kohdistuivat kaikkiin Saksan vihollisiksi koettuihin vähemmistöihin. Juutalaiset pakotettiin kantamaan tähteä juutalaisuuden tunnistamiseksi.

Wannseen pöytäkirjat osoittavat, että Hitler oli antanut ennakkohyväksynnän tuleville eliminoinneille. Juutalaiset pyrittiin aluksi siirtämään pois ihmisten silmistä karkotuspäätöksillä, jopa Madagaskarille saakka. Suunnitellut toimet epäonnistuivat, ongelma oli liian massiivinen.

Alkoivat kuljetukset kohti tuntematonta päämäärää…. siirrettyjen omaisuus jaettiin saksalaisten kesken…..

Dokumentissa annetaan kuva, että tappamiset osin riistäytyivät käsistä ja vauhtiin päästyään jatkuivat heikkenevän kontrollin olosuhteissa.

Saksalaisten rintana kuitenkin jähmettyi Moskovan porteille 1941-42. Samaan aikaan sota laajeni  maailmanlaajuiseksi, kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin. Kaikki sodan säännöt pirstoutuivat. palasiksi.

Juutalaisten kohtelu (so. tuhoaminen) ei ollut enää mahdollista siihen saakka käytetyillä keinoilla. Lopullisena seurauksena oli turvautuminen  viimeiseen massiiviseen tuhoamiskeinoon.  Paluuta ei enää ollut.

Entä miten saksalaiset holokaustin toimeenpanijat selvisivät omantunnontuskista? Heidän omaatuntoaan huojennettiin yksinkertaisesti vaikenemalla hirmutöistä.

Syyskuussa 1942 aloitetiin kokeilut kaasun käytöstä Auschwitzin keskitysleirillä. Heydrichin virkamiesvalmistelu oli saatettu päätökseen ja toimenpiteet käynnistetty.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Dokumentissa todetaan, että Wannseen  konferenssi oli historian julmin kokous. Yhtälailla se on esimerkki siitä, kuinka rutiininomainen arkinen virkamiesvalmistelu toteutuu epäinhimillisenä prosessina ilman, että samanhenkiset osallistujat (tai suurin osa heistä)  tunsivat mielenliikutusta tai myötäelämiskykyä niiden viattomien  ihmisten puolesta, joihin he kohdistivat kaikki mahdolliset säännöt  - oikeusvaltioperiaatteista puhumattakaan -  sivuuttavan väkivallan. Ne, jotka tunsivat jotain, olivat hiljaa.

 

 

Paavo Nurmi urheilukolumnistina

 

 

Urheilukirjailija Erkki Vettenniemi kokosi suurjuoksija Paavo Nurmen toimimisesta urheilu-uransa aikana  urheiluesseistinä kirjan, joka ilmestyi vuonna 2010: ”Täpärin voittoni ja muita kirjoituksia” (Teos, 2010). Vettenranta vastaa johdantotekstistä ja taustoittavista kommenteista. Jostakin syystä luin kirjan vasta nyt. Paavo Nurmen kiehtova urheilija- ja siviilipersoona on aina kiinnostanut minua. Tässä keskityn pelkästään Nurmen urheilulliseen puoleen, ennen kaikkea hänen älyllisen kapasiteettinsa erittelyyn.

Jo se, että hiljaisena miehenä tunnettu suurjuoksija paljastui urheilu-uransa aikana sujuvasanaiseksi  kolumnistiksi on yllätys niille, jotka eivät ole tunteneet ennalta asiaa. Nurmesta ja hänen vähäsanaisuudestaan kiertää rutkasti juttuja. Nurmi jatkaa niitä tyylilleen uskollisena tässäkin kirjassa todeten ironisesti, että julkisuudessa  ja kotosalla olemisesta hänet erottaa se, että kotona ollessaan hän – omien sanojensa mukaan - oli vielä hiljaisempi kuin ihmisten ilmoilla! Kun Pekka Tiilikainen yritti saada hänestä haastattelun urheilusuuruuden merkkipäivänä, Nurmi totesi ”ota joku toinen”. Ikään kuin hänelle olisi ollut vaihtoehto. Kerran Nurmen ollessa palaamassa Amerikasta tai  lähtemässä Amerikkaan lehtimiehet saivat vihiä hänen saapumisestaan satamaan  ja kiirehtivät paikalle ennen kello viittä aamuyöllä Nurmi ilmoitti,  ettei anna haastattelua, mutta lisäsi sitten lohduttavasti: ”Annan kyllä suuren arvon, että olette saapuneet paikalle minun takiani näin aamuvarhaisella”.

Nurmi ei ollut mikään ”lanttupää”, kuten eräs Nurmen hyvin tuntenut urheilu-uran kommentoija totesi. Hän oli taiteenkerääjä, menestyvä grynderi, suursijoittaja ja aikaansaava valmentaja 1930-luvulta lähtien monen muun asian ohella.

Urheilu-uransa kommentaattoriksi hän lupautui vasta monien suostuttelujen jälkeen. Takapiruna toimi Tahko Pihkala. Kirjassa julkaistut tekstit ovat 1920- ja 30-luvuilta enkä ole niitä tässä kirjoituksessa pistänyt aikajärjestykseen. Jo Nurmen suostuminen tehtävään oli saavutus, kun muistaa, kuinka hän vanhoilla päivillään - iän tuomalla karheudella - tokaisi, ettei urheilumaineella ole arvoa edes mädäntyneen puolukan vertaa! Toista on taiteen arvo, hän lisäsi täysin epäoikeudenmukaisesti itseään kohtaan.

Paavo Nurmen kirjoitukset sisältävät kertomuksia mm. hänen urheilu-urastaan, lapsuus- ja nuoruusmuistoista ja matkoistaan. Nurmen kirjoitustyyli on analyyttinen ja omia tuntemuksia erittelevä.  Vettenniemi totea, että Nurmen kirjoitukset eivät sisältäneet paatoksellista urheilupropagandaa, kuten tapahtui monien muiden kirjoittajien kohdalla. Keskityn ohessa Nurmen kirjoitusten omasta mielestäni kaikkein kiinnostavimpiin teemoihin.

Kirjan kuudennessa luvussa ”Juoksujen ennätykset ja niiden parantamismahdollisuudet” Nurmi kokeilee tulevien ennätysten ennustajan lahjojaan ja erehtyy karkeasti kuten niin moni ennen häntä ja hänen jälkeensä.

”Mailin ennätysten raja on jossakin 4.04 seutuvilla”, toteaa Nurmi. Tosiasiassa Roger Bannister juoksi ensimmäisen  ”haamumailin” (alle 4 minuuttia) jo vuonna 1954. Tämän päivän keskitason kansallisille mailerikyvyille 4 minuutin aika ei ole suuri haaste. Nykyinen maailmanennätys on 3.43,13 (Hicham el-Guerrouj). Se on hurja aika Nurmen aikoihin tai mihin tahansa verrattuna ja osoittaa, miten vaikeaa inhimillisen suorituskyvyn ylärajaa on arvioida. Vanhojen ja nykyisten aikojen vertailussa tulisi huomioida juoksijoiden nykyään parempi fysiikka, paremmat harjoitusmenetelmät, kovempi keskinäinen kilpailu sekä esimerkiksi juoksualustojen ja juoksujalkineiden ym. varusteiden kehittyminen. Nurmi myös huomioi jo 20-luvun kirjoituksissaan ”edeltäjän” (nykyisin ”jänis” tai ”pace”)  merkityksen juoksujen vauhdittajana, jota Nurmi ei tunnu hyväksyvän vertailukelpoiseksi suoritukseksi reilulle mies miestä vastaan kilpailulle. Tänä päivänä ei juosta käytännöllisesti katsottuna yhtään ennätystä ilman jänistä.  Nurmi on oikeilla jäljillä arvioidessaan jänisten mukanaan tuomien ennätysparannusten merkityksen. Kaiken kaikkiaan juoksuajoissa pitäisi verrata aikalaisten aikoja ja suorituksia keskenään, ei eri aikojen suorituksia.

Kaiken kaikkiaan Nurmi oli arvioissaan yhtä sidottu ajan kahleisiin kuin kuka muu tahansa!

Verratessaan kilpailutilannetta ja eri juoksijoiden vahvuuksia, hän päätyy lyhyeen luetteloon kovimmista kilpailijoista, joita ovat Wide, Pelzer, Ray ja Larva. Tämä jälkeen hän pohtii eri juoksijoiden vahvuuksia ja heikkouksia. Analyysi ulottuu eri juoksijoiden kehon arviointiin (jalkatyö, yläruumis, käsien käyttö). Taktinen kyky, hermoherkkyys  ja jopa onnen merkitys joutuvat puntariin. Nurmella oli pokkaa käyttää tärkeissä juoksuissa ulkopuolisia avustajia (ajanottajia ym.). On selvää, että Nurmi oli paitsi fyysisesti niin myös henkisiltä ominaisuuksiltaan muiden kilpailijoiden yläpuolella. Hänen juoksuun valmistautumisensa oli parhaimmillaan vähintään puolitieteellistä analysointia.

Nurmi oli kilpailukykynsä arvioinnissa realisti. Vain mitattu ja analysoitu tieto kelpasivat. Mielenkiintoinen on hänen oma  arvionsa omasta suorituskyvystään:  ”En ole osannut …..ajoissa puristaa ennätyksiä niin alas kuin mahdollisuudet antoivat myöten”, ts. hän osin ylivoimaisuutensa johdosta tyytyi ”riittävään” juoksuvoimaan voittaakseen kilpailuja. Ennätykset syntyivät, jos olivat syntyäkseen. Toisella tapaa asennoitumalla hän olisi pystynyt  paljonkin parempiin aikoihin. Allekirjoitan tämän argumentin täysin.

Nurmi harrasti älyllistä leikittelyä yhdistelemällä eri juoksijoiden piirteitä - silloin, kun he olivat parhaimmillaan - löytääkseen ihannejuoksijan ominaisuudet. Liioin hän ei kaihtanut teoreettista pohdiskelua suunnitella maratonjuoksua siten, että juoksun rakenne olisi optimaalinen. Silloinen huippuaika olisi näin tehden ollut Nurmen mielestä pelkkää paperia.

Nurmi poikkeaa myös  omalta vahvuusalueeltaan arvioiden 400 ja 800 metrin juoksijoita ja tehden senkin tasokkaasti. Kaiken kaikkiaan Nurmi näyttää pyrkineen hyvään yleissivistyksen kaikki yleisurheilulajit huomioiden. Epäilemättä tämä oli yksi hänen itseluottamuksensa pilari. Hän tiesi kaikesta jotakin ja parhaassa tapauksessa kaiken oleellisen joistakin avainasioista. Muilla ei ollut näin älyllistä suhtautumista urheiluun.

Nurmessa luultavasti yhtyivät ihanteellisella tavalla sopiva määrä oman kehon kuuntelua, ihmisen fysionomian perusteiden tuntemusta, erittelykykyä ja itsevarmuutta.

Itsevarmuuden osoituksena hän ilmoitti etukäteen : ”(Los Angelesin olympiakisojen) 5000 metrin kultamitalin voittaa suomalainen Lauri Lehtinen (niin kuin voittikin).

::::::::::::::::::::::::::::::

Nurmi teki kuuluisan Amerikan matkansa 1920-luvun puolessa välissä. Nurmi harjoitteli – kuntonsa säilyttääkseen - osin salassa laivan kannella menomatkalla epäsuotuisissa olosuhteissa.

Kuitenkin Nurmea tyydytti se, että hän saapui uudelle manterelle kuukautta ennen ensimmäistä starttia. Amerikkalaiset toisenlaisin tarkoituksiin suunnitellut sisäradat vaihtelivat pituudeltaan 80 meristä 200 metriin, jotka jyrkkine kaarteineen vaativat totuttelua paljon enemmän kuin mihin Nurmi oli varautunut. Silti maailman paras kestävyysjuoksija tottui pikaisesti oloihin suuren veden takana. Itse asiassa Nurmi jopa tykästyi puuratoihin ja oppi niiden niksit nopeasti.

Ensimmäinen kilpailu käytiin 6.1.2025. Kilpailuruljanssi vierähti käyntiin New Yorkin Madison Square Gardenista jatkuen Chicagossa. Kaiken kaikkiaan kilpailuja oli sisällä 45 (!) ja ulkona 10 kappaletta. Kun tasoituskilpailuja ei lasketa, hän hävisi vain kahdesti. Kilpailut tapahtuivat melkoisen hullabaloon keskellä, oli soittokuntaa, yleisön ulvontaa, ja monta tapahtumaa yhtaikaa. Samalla Nurmi tutustui amerikkalaiseen urheilukeskeiseen yliopistomaailmaan.  

:::::::::::::::::::::::::

Paavo Nurmi korvasi osin niukan puhumisen kirjoittamalla kommentaareja. Se oli myös keino tarkasti ilmaista ajatuksiaan avaamatta suuta. Nurmesta on sanottu, että jos hän olisi saanut koulutusta, hänestä olisi kehittynyt merkittävä urheilukirjoittaja.

Kritisoiko Nurmi harjoitusmenetelmiään? Kyllä, hän piti niitä liian kestävyyspainotteisina. Nurmen aktiiviaikoina harrastettiin (vaahtopää)kävelyä merkittävänä osana harjoittelua 1910-luvulta lähtien. Nurmi ymmärsi liian myöhään, että huippujuoksijaksi kehitytään vain juoksemalla.

Suurjuoksija Paavo Nurmi tuli kuuluisaksi kellostaan, jota hän piti mukanaan juostessaan. Selitys oli yksinkertainen:  hän oppi käyttämään kelloa, kun Pariisin olympiakisoissa ei näytetty lainkaan väliaikoja.

En malta olla tässäkään toistamasta Urho Kekkosen muistopuhetta, kun aika jätti Nurmen lopullisesti: ”Minulla on se kuva, että Nurmi, jolla oli niin loistava menestys sekä urheilukentillä että siviilielämässään, ei ollut mikään onnellinen ihminen. Hän oli sulkeutunut epäluuloinen ja yksinäinen. Mutta hän oli itse valinnut osansa. Vai valitsiko hänen luonteensa hänelle yksinäisen  ihmisen osan”. Ihan näin rehellisiä ei yleensä olla  väistämättömän tapahduttua.

Nurmi piti sisimpänsä arvoituksena. Hän saattoi olla julkisuudessa tyly, mutta toisaalta toiset tarinat kertovat, että pienessä piirissä hän saattoi olla puhelias, jopa humoristinen.

 

Kotona ja vieraana Amerikassa

 

 Samalla, kun gallupit ennustavat Donald Trumpin paluuta valtaan on syytä palauttaa mieleen, mitä kaikkea tapahtui Trumpin edellisellä presidenttikaudella.

Suomesta parikymppisenä Yhdysvaltoihin muuttanut Outi Papamarcos (s. 1961) on kirjoittanut kirjan ”Ja sitten tuli Trump” (Aviador, 2022) Donald Trumpin Yhdysvalloista. Toki samalla tulee valotettua laajemminkin näkymää Yhdysvaltoihin. Kirja poikkeaa muista lukemistani Yhdysvallat-kuvaelmista ja -analyyseistä siinä,  ettei se ole ammattitoimittajan eikä ammattihistorioitsijan kirjoittama vaan ihan ”tavallisen” insinöörin/maisterin/IT-alan ammattilaisen kirjoittama kirja. Kirjassa luodaan pikakuva amerikkalaisen yhteiskunnan tunnusomaisista piirteistä kirjoittajan liberaalin maailmankatsomuksen näkövinkkelistä.

Papamarcosin kouluaikainen opiskelu huipentui vaihto-oppilasvuoteen Yhdysvalloissa ja täyteen laudatur-sarjaan ylioppilaskirjoituksissa. Vaihto-oppilasvuosi oli maailmankuvan valaisua, jossa 1970-luvun lopun Suomi näyttäytyi ”sulkeutuneena ja synkeänä”. Kuva tuntuu itsekin tuolloin työelämää aloittavan näkökulmasta turhan tummanpuhuvalta.

Kirjan painopiste on vallanvaihtotilanteessa Trumpista Bideniin, mutta siinä piirretään pääpiirteittäinen  kuva Trumpia edeltäneistä tapahtumista, joilla on ollut vaikutusta Trump-ilmiön syntyyn. Kirja on pääteeman ohessa myös kevyt  jokamiehen ja -naisen historiakatsaus Yhdysvaltain 2000-luvun tapahtumiin.

Papamarcos etenee useita rinnakkaisia polkuja pitkin kertojanmatkallaan. Kiinnostavimpia on  henkilökohtainen vaalityö Joe Bidenin puolesta kaikkine siihen liittyvine kokemuksineen. Toinen katsantokanta on Trumpin näkökulma Amerikkaan, kolmas amerikkalaisen yhteiskunnan kuvaus vertailukohtana Suomi ja neljäs kirjoittajan oma 40-vuotinen sopeutuminen polarisoituvaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan.

Sivuutan tässä monet teemat, joihin Papamarcos ottaa kantaa: rikollisuus, rotusyrjintä, uskonnolliset lahkot, vaalien varastaminen, koronaepidemia,  salaliittoteoriat, räikeät tuloerot….. Silti jäljelle jää koko joukko yhteiskuntakatselmuksia.

Papamarcos asuu Pennsylvaniassa, joten hän  kokee  amerikkalaisuuden tätä nykyä pääpuolueiden  vallankäytön vaa´ankieliosavaltion näkökulmasta. Kirja koostuu pitkälti yli 50 lyhyestä luvusta, joiden nimet paljastavat kirjan sisältöjä: ”Katastrofi  2016”, ”Iloisia ja innostuvia”, Lähipiirini trumpilaiset”,  ”Mafia-perhe Trump”, ”Trump, propagandan mestari”, ”Trump kampanjoi demokratiaa vastaan”, ”Oikeusjuttujen luvattu maa”, ”Valkoinen valta käännekohdassa”, siinä maistiaisia teemoista.

Papamarcos kysyy saman ihmettelevän kysymyksen kuin moni muukin:  miksi Trump? Miksi monet äänestivät Trumpia omien etujensa vastaisesti? Yhtä hyvin voisi kysyä, mitä amerikkalaiselle demokratialle on tapahtunut?   Miksi se sallii  tällaiset ilmiöt? Toisaalta kilpailevan suurvallan Vladimir Putinin järkyttävät toimenpiteet ovat tulleet Trumpin rinnalle ja ohi kirjan kirjoittamisen jälkeen. Mistä nämä hulluudet tulevat?

Papamarcos ei intohimoisesti seurannut politiikkaa ennen Trumpia, mutta presidentin poikkeuksellinen käytös ajoi hänet Bidenin joukkoihin. Trumpin voitot vaikuttivat yllykkeen tavoin vuonna 2016.

Papamarcos määrittelee Trumpia lukemattomilla tavoilla kirjansa sivuilla, ja kuva ei ole myötäsukainen juuri miltään osin. Olen valmis allekirjoittamaan kirjoittajan antaman kuvan. Papamarcos myöntää kuitenkin ihastuneensa  aluksi Trumpin värikkääseen persoonaan. Hän kertoo pääpiirteet Trumpin liikemiesurasta, luonteenlaadusta, onnistumisista ja epäonnistumisista. Lopputuloksena syntyi poliitikko-liikemiehen yhdistelmä,  jolla hän hallitsi presidenttinä liittovaltiota.

::::::::::::::::::::::

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan amerikkalaisen yhteiskunnan eri puolia varsin monipuolisesti.  Vertailukohtana on luontevasti Suomessa koettu elämä. On vaikeaa sanoa, kuinka tarkkanäköinen kuvaus on varsinkin omaa taustaani vasten. Olen käynyt Yhdysvalloissa vain turistina. Pelkistettynä amerikkalaisuuteen kuuluvat kirjoittajan mainitsemat avuliaisuus ja anteliasuus, innostuneisuus, ahkeruus ja ulospäinsuuntautuneisuus. Asiaan kuuluu myös kokeilunhalu hyvässä ja pahassa (vrt. Trump-kokeilu!).

Suomalaisuus näyttäytyy kirjoittajan mielestä varovaisuutena ja ”jarrutteluna” Yhdysvaltain rinnalla.

Papamarcos kuvaa konservatiivisuutta (esim. perhearvot) amerikkalaisen ajattelun perusvireenä. Mies on edelleen perheen pää ja vaimo hoitaa kodin ja lapset, uskonnollisuutta ei sovi unohtaa. Tosin Trump lähinnä teeskentelee perhearvojen merkitsevyyttä, kirjoittaja näkee Trumpin perheen lähinnä ”mafiaperheenä” uskollisuudenosoituksineen.

Kirjoittaja yksinkertaistaa ja leimaa sekä demokraattien että republikaanien – niin kuin hän sanoo - poliittista oikeistolaisuutta. Mihin unohtuu esimerkiksi Bernie Sandersin vahva vasemmistosuuntautuneisuus, jolla hän suosituimmillaan kilvoitteli tasapäisesti johtavien puolueiden presidenttiehdokkaiden kanssa.

Kirjoittajan antaman kuvan mukaan politiikka ei ole näytellyt kovin merkittävää osaa pitkän aikavälin normaalissa amerikkalaisessa elämäntyylissä. Vasta Obaman ja varsinkin Trumpin aikana yhteiskunnan polarisoituminen jätti jälkensä perheen ja suvun sisäisiin väleihin. Entä kansalaisoikeusliikkeen päivät 1960-luvulla?

Tärkeällä sijalla kirjassa on valehtelun käsite ja nimenomaan ”uusvalheellisuus”, fake news, joka edustaa Trumpin tuomisia poliittiseen keskusteluun. Luvussa ”Demokratia ja totuus” kirjoittaja selvittää ansiokkaasti valhekulttuurin ja fake newsin historiaa. En tosin ole niin varma  kirjoittajan mainitsemasta  - vähitellen kehittyneestä - muutamien viime vuosikymmenien historiallisesta perspektiivistä ja asteittaisesta jatkumosta,  johon nyt siis kuuluisivat  Trumpin  vaihtoehtoinen totuus- ja valhekäsitykset.

Sivuutan tässä paljon käsitellyn vaalien varastamisteeman,  joka sekin on näkyvästi esillä kirjassa.

Papamarcos puhuu Trumpin luomasta vaihtoehtoisesta tai rinnakkaistodellisuudesta, johon hänen kannattajansa uskovat,  ja joka poikkeaa valtavirtamedian totuuskäsityksestä. Kysymys lienee lähes sovittamattomasta ristiriidasta. Asettamalla objektiivisuuteen pyrkivä maailma kyseenalaiseksi, kyseenalaistetaan samalla demokratian olemassaolo. Vaihtoehto demokratialle on trumpilainen versio totalitarismista.

Rehottavat salaliittoteoriat ovat oleellinen osa trumpismia.  Papamarcos toteaa, että oikean äärilaidan QAnon ja Trump ovat ihanteellisia yhteistyökumppaneita, vaalivilppi taas  oleellinen osa salaliittoteorioita. Papamarcos vertaa nykyajan salaliittoteorioita mccarthyismin aikaiseen vainoharhaiseen ja katteettomaan kommunistiajojahtiin. Kommunistileima saatettiin lyödä kehen tahansa demokraattisesti ajattelevaan ihmiseen.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Papamarcos kertoo yksityiskohtaisesti vaalipyrinnöistään Joe Bidenin hyväksi. Työn tekeminen ehdokkaan hyväksi osoittautui perin haasteelliseksi. Oma ahkera vaivannäkö osoittautuu kullanarvoiseksi. Muutoin vaalityö oli massiivista viestittelyä, jossa yksilö hukkuu vaalipropagandan keskelle. Lopulta Papamarcos onnistuu pääsemään viralliseksi vaaliavustajaksi. Hän perustaa myös oman blogin lähinnä vaalityötään varten. Vaalit ovat valtava ponnistus yhdelle vaaliavustajalle tai vastaavalle. Aherrukseen on kuitenkin  laajalti totuttu. Se kuuluu vaalikulttuuriin. Haastavinta introvertiksi itseään nimittävälle Papamarcosille on henkilökohtainen kasvoista kasvoihin tapahtuva vaalityö.

Odotetusti Papamarcosin blogikirjoittelu joutui verkkohäirinnän kohteeksi.

Politiikasta puhuminen on riskaabelia. Papamarcos kertoo, kuinka tuttujen ja ystävien puoluekannat tulevat usein esille yllätyksellisesti,  pahaa aavistamatta. Moni kukoistava ystävyys joutuu vaaravyöhykkeeseen, jos keskustelu siirtyy politiikkaan.

Amerikkalaiset lähtevät siitä,  että heidän liittovaltionsa on paras kaikista valtiotyypeistä. Yhdysvallat on ainutlaatuinen kansakunta. Jossain määrin Papamarcos antaa kliseisten käsitysten johtaa itseään unohtamalla,  että on toisenkinlainen Amerikka johon, kuuluu esimerkiksi kriittinen suhtautuminen omaan maahan. Mutta on totta, että kilpailevat yhteiskuntajärjestelmät  leimataan usein sosialistisiksi  (aiemmin kommunistisiksi), siis myös esimerkiksi skandinaavinen malli.

Papamarcos kokee painetta samanmielisyyteen ympäristönsä taholta. Hän katsoo,  että häneltä odotetaan samanmielistä isänmaallista  käytöstä, joka on ”must”  Yhdysvalloissa, vaikka olisi erimieltä asiasta. Asiaan kuuluu, että tieto muunmaalaisista on alhaisella tasolla. Niinpä objektiivista vertailua ei synny ja oma  ainutlaatuisuus, ekseptionalismi  lyö läpi kaikessa.

Papamarcos käsittelee myös – niin kuin hän sanoo - ”raivotermejä”, kuten ”wokea” ja ”cancel-kulttuuria” osana nykyajalle ominaista vastakkainasettelua,  aluksi Yhdysvalloissa ja sittemmin kaikkialla  läntisessä maailmassa. Alun perin silmiä avaaviksi tarkoitetut rotu- ym. katsantokannat ovat  trumpilaisten konservatiivien myllyssä saaneet negatiivisen kaiun, tosin osin radikaalikannattajiensa oman ehdottomuuden takia.

Trumpilainen maailma on miehinen, se antaa luvan miehiseen ylivaltaan. Myös trumpilaiset naiset ajattelevat todennäköisesti niin. Naisia kouriva Trump menestyy tässä nimikkomaailmassaan.

Papamarcosin teos on kertomus propagandan kaikenkattavasta läpilyönnistä. Mikään,  mikä oli edes jotenkin osa järjellistä maailmaa muutama vuosikymmen sitten,  ei näytä enää toimivan, vaan kaikenkattava  oikeistoideologinen marssitus yltää – joskus tekisi mieli sanoa – kommunistisen historiavääristelyn tasolle. Trumpia kannattavat myös monet vähäosaiset. Hän yksinkertaisesti edustaa sellaista individualistista kulttuuria, johon kannattajat tuntevat vetoa yli sosiaalisen luokkansa.

Trump vertautuu kummisetätyyppisiin mafiosoihin.  Kummisedän hahmot ovat rikollisia, mutta kohdistavat väkivaltansa toisiin rikollisiin. Se tekee heistä hyväksyttävämpiä!  Kummisetämäinen perhekeskeisyys vetoaa Trumpin kannattajiin,  vaikka se olisi vain silmänlumetta.

Papamarcosin suuri esikuva on Hannah Arendt, jonka ajatuksia hän soveltaa useaan otteeseen  nykypäivän menoon. Juuri heikoilla olevat luuserit olivat Arendtin mielestä sopivaa vaalikarjaa diktaattorille.  

Kuitenkin on kysyttävä,  onko suurin osa Trumpin kannattajakunnasta ”luusereita”? Ei ainakaan sen todistusaineiston perusteella,  mikä on saatu Capitol-kukkulan valtauksesta. Valtaajat olivat suurelta osin keskiluokkaisia amerikkalaisia, hammaslääkäreitä, yrittäjiä ……. Tästä ryhmästä Trumpin kannattajia Papamarcos ei juuri puhu. Trump ylittää luokkien rajat. On siis jokin taso,  jolla trumpilaisesti  ajattelevien yhteisyys toimii. Se toimii myös esimerkiksi tasolla,  jossa aidataan rikkaat omille asuntoalueilleen irti massan asumuksista. Nämä ihmiset pelkäävät vaikkapa koulutuksen sosialisointia (ilmaiseksi muuttumista)  ja eriarvoisuuden korjaustoimenpiteitä. Avainasia lienee valkoisen Amerikan kyseenalaistaminen.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Papamarcosin teos on ”käyttöhistoriaa”. Se vastaa yksityisen ihmisen tarpeeseen sovittautua politiikkaan ilman,  että asianomainen on alun perin ollut erityisen ”poliittinen”.  Tämä kirja palvelee niitä,  joille Yhdysvalloissa tapahtunut kehitys on jäänyt vieraaksi. Perehtyneempiä se palvelee nykyhistorian kertauksena.  Median isoihin otsakkeisiin perustuvista jutuista kirja poikkeaa,  kun se välittää henkilökohtaisia tuntoja amerikkalaisuudesta ja Joe Bidenin vaalityöstä. Sellaisenaankin  kirja on ollut tekemisen arvoinen.

Papamarcos korostaa liberaalit/konservatiivit -jakoa arvioidessaan amerikkalaisuuden nykytodellisuutta (hän puhuu ”arvojen sisällissodasta”). Tämä on korostuneempi jako kuin oikeisto/vasemmisto -jako. Papamarcos näkee konservatismin nousun varsin tuoreena (Obaman toisen kauden aikaisena) ilmiönä, vaikka syvällisemmin tarkasteltuna sillä on juuret 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen levottomissa ajoissa (Movement Conservatismin synty). Papamarcos toki viittaa ”pitkään kuplineeseen” konservatismiin yleisellä tasolla.

Syvällisemmästä historianäkövinkkelistä kirja on tietopohjaltaan melko kevyt,  eikä se nähdäkseni ole ollut alkuperäiseltä tavoitteeltaankaan historiaa syvältä  pöyhivää. Kirja on parhaimmillaan tässä ja nyt -amerikkalaisuuden kuvaajana täydennettynä oivaltavin historiavierailuin.

Kirjan loppupuolella Papamacros pohtii syitä,  miksi autoritaarisuus on joissain piireissä suositumpi kuin demokratia. Erityisesti monet hyväosaset valkoiset ovat taipuneet  kannalle – heidän vähitellen jäädessä kansakunnan tasolla vähemmistöasemaan – jossa autoritaarisuuden suosio kasvaa. Tässä on myös juurisyitä Trump-ilmiölle. Demokratia on ollut niin kauan hyvä kuin se on ollut valkoisen väestönosan tukipilari.

Papamarcos viittaa  natsien ja Saksan teollisuuspiirien yhteistoimintaan vuonna 1933.  Teollisuus hyväksyi sopimuksen,  kun Hitler lupasi hävittää ammattiyhdistyksen ja kommunistit. Demokratiaa kaatavat voimat ilmestyvät vaivihkaa  ”diilien” saattelemana  keskuuteemme,  jos vastavoima ei ole riittävän suuri. Trump saa äänestäjiä niiltä, jotka kokevat tulevansa uhatuksi ja heitä on paljon hurmoskannattajien lisäksi.

Trump ja hänen vastinparinsa Putin pelaavat osin hulluuden samalla puolella,  onhan Trump ilmoittanut ihailevansa Putinia. Tässä on varoitusmerkkejä demokratialle riittämiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kirjan loppuosa on tuttua asioiden kuvausta:  kirjoittajan vaalitarkkailijana toimimista, Trumpin mielipuolisten vaalivilppiepäilyjen läpikäyntiä ja – tietenkin Capitol-kukkulan valtauksen kertausta. Trump muistuttaa jatkuvasti olemassa olostaan:  kannatuskyltit aktiivikannattajien omakotitalojen nurmikoilla vaalien välissäkin ja ”Truth Social” -trumphenkisten twitter-viestien välittäjänä ovat tästä esimerkkinä.

 Papamarcos pyrkii nyt toimimaan sovittelijana ääripäiden välillä, kun monet ratkaisevat ongelman syyttämällä mediaa. Se on helppo keino, mutta tuskin ratkaisee mitään. Mediaa voi kuitenkin moittia sanamiekkailun pitkäaikaisesta kärjistämisestä.

 Papamarcosin vaaliprojekti päättyy: ”Iloa, riemua? Ehkä pikemminkin hiljaista tyytyväisyyttä. Raunioiden keskellä on vaikeaa riemuita”

 

 

Pakitetaan tulevaisuuteen

 

Helsingin Sanomissa julkaistiin 2.6.2024 kaksi kolumnia/mielipidekirjoitusta, jotka hämmensivät liberalismin ja konservatismin meneillään olevaa kilpajuoksua. Kysymyksessä olivat Sanna Ukkolan kirjoitus ”Lipuvatko toimittajat kohti aktivismia?” ja Timo Miettisen essee ”Tulevaisuus lähestyy taas Eurooppaa takaapäin”.  Kirjoittajakumppanistaan tietämättä (?) Ukkola sohaisee liberalismin ja konservatismin herkkää suhdetta, kun taas Miettinen pohtii, miksi konservatismi (taantumus) on nousussa juuri nyt. Ukkolan näkökulma on selvästi konservatismia myötäsukaisesti arvioiva ja vastaavasti liberalismia kritisoiva. Vastakkainasettelua täydentää Miettinen, joka hakee vertailukohtaa   nykypäivään aina Napoleonin sodista ja niitä seuranneesta konservatiivien noustusta, jota hän vertaa nykytilanteeseen todeten,  että näissä kahdessa ajankohdassa on jotain samaa. Miettisen pohdinnassa on perää: kysymys on mielestäni liberalismin vapaasti virtaavan vuorovaikutteisuuden vaihtumisesta konservatiiviseen (tai peräti taantumukselliseen) mielipideavaruuteen.

Asetun seuraavassa liberalismin myötätuntoiseksi ymmärtäjäksi kaikista sen virheitä huolimatta.

Liberaalin demokratian kohtalonhetkistä olen kirjoittanut monta blogikirjoitusta. Ne ovat pyrkimys analysoida, miksi poliittiset ja ideologiset konservatiiviset voimat ovat  saaneet nyt  lujan otteen monin paikoin  maailmasta. Olen samalla tehnyt surutyötä menneiden, 60-lukulaisten liberaalien ihanteideni puolesta.

Miten pääsisin aiheeseen kiinni? Pienen  miettimisen jälkeen päädyin niinkin kauas kuin Yhdysvaltoihin ja toisen maailmansodan aiheuttamaan muutokseen sen ulkopolitiikassa. Tällä oli suuri merkitys Länsi-Euroopan valtioiden toipumiseen sodasta.

Tein aikoinaan sivulaudaturtyön ”Kylmän sodan tulkinnoista” tutkintooni (1976). Aikaa on kulunut enkä rakentaisi enää maailmankäsitystäni tuon työn varaan, mutta jälkensä tutkimustyö minuun jätti. Voin nyt todeta, että Yhdysvaltain  ulkopolitiikan Grand Old Manin George Kennanin silloin (1940-luvun  lopulla) konservatiiviseksi tulkinnaksi arviomani näkemys kylmästä sodasta  kuulostaa tänään hyvinkin liberaalilta näkemykseltä tulevien vuosikymmenien näkökulmasta. Kennanin pysyvä jälki historiaan jäi hänen oppinsa Policy of Containmentin kautta. Siitä on johdettu mm. Trumanin oppi. Kovuudestaan huolimatta Kennan oli kykenevä asettumaan vihollisen asemaan ja kritisoi kylmän sodan sotaintoa.

Itse asiassa Kennan kärsi oppinsa tulkinnoissa tappion, sillä kun hän rakensi ajattelunsa Venäjän diplomaattisen patoamisen varaan,  niin hänen ystävänsä ja kilpailijansa Paul Nitze käänsi ajatuksen sotilaalliseksi patoamiseksi, joka ärsytti suuresti Kennania  varsinkin,  kun Nitze oli vahvoilla USA:n käytännön politiikassa.

Tulevaisuuden kehityssuuntaa haettiin ns. Nitzen komitean työn (1950) tuloksesta. Yhdysvallat pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa. Voimansa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: kongressin asettama em. Paul Nitzen komitea totesi, että Yhdysvalloilla oli varaa pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

Yhdysvaltain edellä kuvattu panostus sotilaallisen voiman lisäämiseen vapautti Länsi-Euroopan voimavarat hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamiseen. Nyt on todettu, että panostukset puolustukseen ovat liian vähäiset ja Eurooppaa uhkaa sotilaallisen voiman vuosia jatkuneen alimitoittamisen seuraukset.

Jo tuolloin siis ratkaistiin Länsi-Euroopan rooli hyvinvoivien kansalaisten maanosana mm. Marshall-avun (so. amerikkalaisten) ansiosta. Siitä myös käynnistyi Euroopan sotilaallinen riippuvuus  Yhdysvalloista, joka nyt on kovasti esillä USA:n halutessa vähentää tukea ja Euroopan rimpuillessa puolustuksensa ”kahden prosentin säännön” kanssa.

Vuosikymmenien kuluessa  Yhdysvaltain mahti on pikku hiljaa murentunut  eikä Yhdysvalloilla ole enää varaa asetettuun  nitzeläiseen tehtävään. Yhdysvallat on velkaantunut kymmenien vuosien ajan. Se painostaa Natoa sisäisesti pitämään rahoituksen vähintään kahdessa prosentissa vuosittaisesta talousarviosta. Saman aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

Missä kohtaa hyppäisin historian vankkureille kertoakseni näkemykseni, miten em. kehitys vaikutti Euroopan liberalismin ja konservatismin väliseen jännitteeseen? Timo Miettisellä on ainakin osavastaus tähän problematiikkaan. Hän lainaa kirjailija Rahel Varnhagenia vuodelta 1815, josta tuntui, että  Euroopan pysähtyneisyyden keskellä käsitys menemisestä tulevaisuutta kohti on virheellinen ja oikein on sanoa, että tulevaisuus lähestyy meitä  takaa päin. Samalla syntyi vaikutelma, että edistykselliset ihanteet ovat väistymässä vanhoillisten ajatustottumusten tieltä, joita edusti  Wienin kongressin ympärille kietoutunut  Pyhä allianssi. Ajatukset  1700-luvun lopun vallankumouksellisesta odotuksesta haihtuivat ja korvautuivat kuninkaiden jumalallisella valalla. Kysymys ei ollut pelkästään miedosta konservatismista vaan syvälle käyvästä taantumuksesta, jota ohjasi pelko joutumisesta takaisin 1700-luvun lopun vallankumouksellisten voimien temmellyskentäksi.

Liberaalien taakkana oli tuolloin,  ja on nyt menneisyyden painolasti, joka on kivirekenä vedettävänämme ajateltaessa konservatismin perintöä.

Miettinen vetää johtopäätökset nykypäivään, että konservatismin huonoimmat piirteet leviävät maanosalaajuisesti ja tekevät tyhjäksi monet hyödylliset liberaalit odotukset ja interventiot.

Euroopalla on vastassa monia liberaaleja haasteita (esim. vihreä siirtymä),  joita nyt eurovaaleissa valtaansa todennäköisesti lisäävät oikeistokonservatiivit pyrkivät vesittämään tai kaatamaan kokonaan.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mitä on nykyajan oikeistokonservatismi käytännössä?

Yksi konservatiivisten voimien puolesta taistelevista  mediahahmoista on toimittaja Sanna Ukkola. Hän tarttuu edellä mainitussa HS:n mielipidekirjoituksessaan liberalismin härkää sarvista ja hyökkää koko naisellisella energialla epäkohdiksi kokemiensa asioiden kimppuun. Näitä ovat mm. Ukkolan erikseen mainitsema  median epätasapuolisuus  ja puolueellisuus. Tosimiesten tuntema epäluottamus vielä korostuu, koska Ukkola selittää sen johtuvan siitä, että liberaalit tosinaiset ovat täyttäneet toimittajien vakanssit.

Ukkola mainitsee, että tutkimusten mukaan vihreistä naisista mediaan luottaa 91 prosenttia kaikista vihreistä, joka sekin vahvistaa Ukkolan epäilyä median  puolueettomuudesta. Itse asiassa hän julistaa puolueettomuudeksi mieltämänsä ajattelun menetetyksi! Hän syyttää lehdistöä mm. maakunnissa asuvien sivuuttamisesta. Eliitti – vennamolaiset ”Helsingin herrat” -  sanelee median tyylikirjaston ja -sisällöt.

Ukkolan mielestä kuva vahvistuu tulevaisuudessa, koska journalismin opiskelijoista 80 prosenttia on naisia. Tästä Ukkola vetää siekailematta johtopäätöksen, että naiset kannattaessaan punavihreitä arvoja  vaikuttavat median vastaaviin sisältöihin niiden tehokkuutta ja voimaa lisäävästi. Taitavat puheet ”akkavallasta” väärin kohdeltujen ja aliarvioitujen naisten sijasta – olla relevantti totuus tästä päivästä!

Suomessa luottamus mediaan on ollut perinteisesti korkealla tasolla. Nyt  Ukkola  kyseenalaistaa tämän ja ennustaa, että median  auktoriteetti ja yleisön luottamus tulevat laskemaan. Ukkola kohdistaa rajun hyökkäyksen median puolueellisuutta kohtaan väittäen sen olevan  kannattamansa ideologian aktiivi ajaja.

EU-vaalien seurauksena on mahdollista, että oikeistokonservatismi tai taantumuksen aika  vahvistuu punavihreän ”salaliiton vastapainona”. Ukkola tuntuu olevan vähintään yhtä aktiivinen konservatiivisten arvojen ajaja kuin mitä hän sanoo liberaalien vastaavista päämääristä. On vastattava samalla mitalla ja mielellään korkojen kanssa. Oleellista näyttää olevan  -  ei objektiivisuuden tavoittelu – vaan sen myöntäminen, että puolueellisuus on hyväksyttävää, koska muutkaan eivät noudata tasapuolisuutta.

Epäilen, että tällainen silmä silmästä kaksi parhaasta – menettely ei ole kovin rakentavaa.   

Ukkola pyrkii erottamaan nuorten toimittajien kannanotot vanhempien vastaavista. Tutkimusten mukaan nuoret eivät pidä  objektiivisuutta samassa arvossa kuin vanhempi toimittajasukupolvi. Liberaaleja periaatteita korostavana  pidän vähintäänkin arveluttavana, jos objektiivinen (tai objektiivisuuteen pyrkivä) tiedontuottaminen olisi jotenkin vähempiarvoista kuin taustaideologiaan  sidottu mielipide.

Jos Ukkolan mieleinen valistaminen, yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja muutoksen ajaminen ovat periaatteina tiedottamisessa, syntyy paljon mielipiteitä ruokkivaa vasta-argumentointia, joka sinänsä on OK. Perusteltua olisi kutenkin tuottaa joka tapauksessa  objektiivista tietoa, joka kestää vertailun subjektiivisen tiedontuotannon rinnalla.

Milloin liberalismi on sortunut liioitteluihin ja ylitulkintoihin?

Liian pitkälle viety wokenismi ärsyttää. Sanojen ja mielipidekieliopin avulla pyritään hallitsevaan asemaan, mitä aikoinaan taistolaisetkin tavoittelivat omassa ideologiassaan. Alun perin ihan järkevän wokenismin tyylikirjastosta lainatut ehdottomuudet eivät kanna mihinkään pysyvään muutokseen liberaalissa demokratiassa.

Ovatko toimittajat (oikealla ja vasemmalla) siis lipumassa kohti ”aktivismia”, kuten Ukkola asian muotoilee?  Ukkola  tavoittelee luultavasti tilannetta , jossa on kysymys yhteiskunnallisten suuntien välisestä ideologisesta taistelusta vasemmisto- ja oikeistotoimittajien kesken. Ukkolan oletus on kai,  että ei-vasemmistolaiset toimittajat haastaisivat aktivismillaan vasemmistolaiset toimittajat, jotka nyt Ukkolan mielestä ovat määrällisesti mielipidejohtajia.  Siihen viittaa hänen arveluttava toteutumaton tavoitteensa selvittää toimittajien puoluekannat. Asiayhteydestä päätellen enemmistö heistä  on Ukkolan mielestä vasemmistolaisia, ja se näkyisi kirjoittelussa. Hän unohtaa kokonaan, että päätoimittajista karkeasti ottaen 90 prosenttia on maailmankatsomuksen puolesta porvarillisia.

Ukkola tuntee kyltymätöntä vetoa mielipidekirjoitteluun, jossa tavoitteena ei ole objektiivisen tiedon tuottaminen, vaan mielipiteen oikeuttaminen totuuden lähteenä. Onko tässä kysymys Donald Trumpin alkukauden tutusta julistuksesta, jossa  jokaisen oma totuus on perustellusti yhtä oikea kuin kenen tahansa totuus?

Sanna Ukkola käyttää omaa asiaa edistääkseen olkinukkeargumentointia. Siinä vastapuolen  väitteet esitetään vääristeltynä aina karrikatyyriksi saakka: media esitetään pakkosyöttäjänä, media on jo valmiiksi valinnut suosikkinsa, media on jo valmiiksi valinnut kritiikin kohteensa jne. Ukkola kaipaa itse määrittelemäänsä moniäänisyyttä eikä ”vasemmistoaktivisteja täynnä olevaa tv-paneelia, jossa on mukana yksi kiintiökonservatiivi”.

Mitä enemmän oikealla olet konservatismissasi, sitä enemmän näet olkinukkeja ympärilläsi. Uskookohan Ukkola itsekään kokemakseen ”panelointiin” manipuloinnista  ja indoktrinaatiosta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

On syytä erottaa toisistaan (1) arjen vastakkainasettelusta kumpuava jyrkkäkin väittely ja (2) toisaalta periaatteellinen ideologisiin ja yhteiskunnallisiin näkemyksiin perustuva vastakohtaisuus. Viime mainitusta paradigman muutoksesta esimerkkinä voidaan pitää  vuoden 1815 vallankumouksellista tilannetta. Nyt näkyvissä oleva liberalismin ja oikeistokonservatismin (”laitaoikeisto”) ristiriita on ehkä lähempänä suurta vedenjakajaa ideologioiden välillä kuin mitä on oltu pitkiin aikoihin.

Viime kädessä olisi siis pystyttävä vastaamaan periaatteelliseen kysymykseen, onko nyt syntymässä  – pitkän liberalismin kauden n voittokulun jälkeen – oikeistokonservatiivinen pitkän aikavälin megatrendi, vai onko tässä konservatismissa  kysymys vain yhdestä lisäyksestä menneisyyden vaihtelevaan muutoskiertoon?

Riisuuko sota naamioita vai luoko se uusia?

 

 Suomessa vallitsi 2000-luvulla pitkään tilanne, jossa suomalaisten enemmistö torjui Nato-jäsenyyden. Suhde oli vuodesta toiseen  karkeasti 2/3 vastaan, 1/3 puolesta. Muutos tapahtui jokseenkin yhtäkkisesti, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022. Milteipä yhdessä yössä Suomen  kansan enemmistö vaihtui vähemmistöksi. Alkoi hidas mutta varma tie kohti Nato-jäsenyyttä.  Kaikkein epäröivin taisi olla  – tulkintani mukaan – presidentti Niinistö. Olen pitänyt näissä blogikirjoituksissani perusteltuna Niinistön aprikointia tykönään. Niinistö käsitti presidentin roolin paljon raskaamman vastuun omaksumiseksi kuin mihin asenteellisesti liittoutumista ajavat koskaan kykenisivät. Valtaosa lehdistöstä asettui kannattamaan liittoutumista ja samalla ikään kuin johtotähdeksi Nato-liikkeelle. Vyöry Natoon liittymisen puolesta osoittautui niin valtavaksi,  että presidentin oli lopulta taivuttava yhteisrintamaan kansalaisten ja poliitikkojen suuren enemmistön kanssa. Yritin ymmärtää kansalaisten hädän, kun näytti siltä, että Venäjä uhkaa maantieteellistä lähipiiriään ilman minkäänlaista häpyä.

Kaikesta huolimatta en ollut itse valmis tekemään ratkaisua Naton hyväksi vaan pidin päätöstä liittyä sotilasliittoon kovin hätäisenä – kaiken koetun jälkeenkin. Kysyin itseltäni, miksi juuri nyt? Eikö harkinnalle olisi voitu antaa sija vielä kerran? Mielipiteeni oli kuitenkin viime vaiheen mielenmyllerryksessä se, ettei trendille Naton hyväksymisen puolesta ollut vaihtoehtoa, olinpa itse mitä mieltä tahansa. Yritin sopeutua puolestani asetettuun rooliin. Asia jäi kuitenkin kaivertamaan mieltä, olinhan laatinut aikoinaan tähän blogiin pitkiä perusteltuja kirjoituksia, miksi Natoon liittyminen oli huonompi vaihtoehto kuin ulkopuolelle jääminen. Takinkääntäjäksi en suostunut, mutta nyt käännettiinkin meikäläinen sisuksia myöten.

NATOpoll on tutkinut suomalaisten asenteiden muuttumista Natoon kolme kertaa. Uusin tutkimus julkaistiin juuri äsken, joten se kuvaa suomalaisten kantoja lähes reaaliaikaisesti. Siitä näkyvät suomalaisten odotukset välittömästi ennen vuoden 2024 eurovaaleja. Naton kannatus on vahvistunut hieman tutkimussarjan toteuttamisen aikana. Kaikissa kolmessa tiedustelussa oli yksi samana pysynyt kysymys: Äänestäisitkö tänään Nato-jäsenyyden puolesta vai sitä vastaan?

Kaikista vastanneista 83 prosenttia sanoi kannattavansa Nato-jäsenyyttä.

Toisaalta puoluekohtaisessa tarkastelussa perussuomalaisiksi ilmoittautuneista 15 prosenttia ei olisi nyt valmis liittymään Natoon (ja kaikista suomalaisista näin ilmoitti menettelevänsä 12 prosenttia). Kovimmat kannattajat löytyvät kokoomuksesta  (100 prosenttia puolueen kannattajista), keskustasta (92 prosenttia), RKP:stä (92 prosenttia) ja sdp:stä (90 prosenttia). Perussuomalaisista Natoon liittymisen puolesta äänestäisi 79 prosenttia puolueen kannattajista.

Tämän vuosituhannen alkuvuosista lähtien Nato-jäsenyyttä kannattanut Helsingin Sanomat vetää varsin suorasukaiset päätelmät  Nato-jäsenyyden merkityksestä: ”Nato-jäsenyyttä pidetään Suomen turvallisuuden näkökulmasta ehdottoman tärkeänä. Sitä selittää Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Liittokuntaan kuuluminen lisää turvallisuuden tunnetta”. Tämä on varmaan Naton kannattajien yleiskanta, mutta eipä siinä juuri pohdita, mitä seuraisi, jos sotilasliittoon ei olisi menty nyt toteutuneessa aikataulussa.

Ongelman muodostaa tietenkin Vladimir Putin, joka häikäilemättömyydellään ei ole tarjonnut mitään mahdollisuutta jännittyneen tilanteen liennyttämiseksi. Sitä paitsi saisiko hän vastakaikua Suomesta, jos hän jostain käsittämättömästä syystä haluaisi vakavissaan hieroa sovintoa. Epäilenpä, ettei saisi, ellei sitten Suomi tekisi jotain mahdotonta, kuten irtautuisi Natosta. Putinin logiikalla Suomen liittyminen Natoon merkitsi yhtä potentiaalista vihollista lisää,  ja yhtä syytä lisää aloittaa sotatoimet tai aiheuttaa dramaattisia kyberkatastrofeja Suomelle. Toisaalta Suomen Natoon kuuluminen ei muodosta Venäjälle mitään tosiasiallista kynnystä tai pelotetta jättää hyökkäämättä Suomeen! Ja juuri tämän Nato-pelotteesta muodostuvan kynnyksen varaan moni on laskenut liittymisen kannattavuuden. Luultavasti turhaan.  

Syytä Putinin ja hänen hengenheimolaisensa aggressiiviseen käytökseen tulee etsiä hänen isovenäläisestä  maailmanvalloitussuunnitelmasta eli ns. Putinin opista, jonka keskiössä on putinilainen  maailmanjärjestys, joka taas perustuu Venäjän ”rajattomuuteen”.   

::::::::::::::::::::::::::::::::

Venäjän perimmäisiä tarkoitusperiä on pyrkinyt valottamaan Harvardin professori Serhii Plokhy, jota on haastatellut Iltalehti. Ukrainasta ei sodittasi, jos se ei olisi strategisesti ja taloudellisesti elintärkeä. Se kuuluu yhdessä  Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa ykkösprioriteettiin.

Entä muuttuuko Venäjä markkinatalouden suuntaan ? Se lienee mahdollista vain,  jos Venäjä ajaa itsensä taloudellisesti kiville.

Plokhy näkee yhtymäkohtia putinilaisen mystiikkaan tukeutuvan ideologian ja suureellisen trumpilaisen MAGA-ideologian  (Let´s Make America Great Again) välillä. Elämme aikaa, jossa maailmanmahtajat ovat löytäneet suuruudenhullun pullistelun ohjenuorakseen. Molempien suurisuuntaiset haaveet ovat kuitenkin keskeneräisiä eikä niitä ole helppo arvioida. Plokhy vetoaakin historioitsijoihin, että nämä sitoutuisivat historian faktoihin ennen kuin poliitikot ottavat ne haltuunsa mielivaltaisesti muotoiltavaksi.

Sodan logiikka on näyttänyt arvoituksellisuutensa. Se näkyy syvästrategiassa tinkimättömänä vastakkainasetteluna, totaalisena siviileihin kohdistuvien vahinkojen aiheuttamisena, hyökkääjän koko yhteiskunnan mobilisointipyrkimyksenä, sodan ylläpidon yllättäviksi koetuissa hyödyissä Venäjälle (työllisyys, palkkojen kasvu), pakotteiden voimassa ollessa Venäjän  talouden (väliaikaisena) kasvuna.

Vai onko tässä yllättävää? Paul Krugman totesi aikoinaan, että vasta toinen maailmansota niminen  suuri ”elvytyspaketti” sai aikaan  Yhdysvaltain talouden pysyvän nousun 1930-luvun lamasta.

Näyttää siltä, että määrävälein maailman yllättää jonkin suurvallan ekspansio, jolla vaikutetaan tuhoisasti ihmisiin ja ympäristöön. Ukrainassa näemme sodan ”naamiot riisuttuna”. Teemmekö niin, että voimme sanoa jälkeenpäin, että ei enää koskaan sotaa.

 

 

Venäjä – uhka vai haaste ?

 

Kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen avaa Ukrainan sodan vaikutuksia monipuolisesti HS:n pitkässä artikkelissa 27.5.2024 ”Euroopassa riittää sympatiaa Venäjälle”. Tilanne ei ole mitenkään yhtäkkisesti muuttunut, mutta selvää on, että Venäjää – joskaan ei välttämättä  Putinia – tukevien voimien määrä on kasvussa. Lisääntyvä tuki Venäjälle lienee yhteydessä siihen, että sodan päätös ei ole näkyvissä. Tämä hermostuttaa kaikkia osapuolia. Aselepoehdotukset ovat lähinnä taktisia vetoja. Jonkinlainen ratkaisu voisi olla käsillä, jos toinen osapuoli jää selvästi alakynteen. Käsitän niin, että Turtiainen yrittää pukeutua Venäjää suosivien kaapuun ja sitä kautta löytää langanpäitä konfliktin ja sodan ymmärtämisen. Olen varannut tässä kirjoituksessa itselleni kommentoijan roolin säilyttäen  riippumattomuuteni suhteessa Turtiaiseen.

Kantojen ristiriitaisuus korostuu, kun läntinen sotilasliitto Nato kärsii eripurasta. Osa jäsenvaltioista, kuten Unkari, ei etene yhteistyössä yhteisiin päämääriin, vaan kaivaa esille näkemyseroja aiheuttavia syy-seuraussuhteita. 

Lievemmissä tapauksissa erilaisia näkemyksiä on mm. Ukrainan aseistamisessa. Osa säästelee voimavarojaan ja parhaita aseita mahdollisen laajan konfliktin varalle.

Ylivoimainen enemmistö niistä, jotka katsovat Ukrainan muodostavan lännen etulinjan kokevat Venäjän uhkaksi. Osa taas on hakeutunut yhteistyöhän Venäjän kanssa esimerkiksi turvatakseen energian saannin, mutta myös siksi, että tarvitsevat selkänojan lännen Nato- ja EU-yhteistyötä  vastaan. Vielä on ryhmä, joka pelaa yhteen Venäjän kanssa taktisista syistä varmistaakseen jäämisen voittajan puolelle, kun kaikki on ohi.

Venäjän tukijoita löytyy Turtiaisen mukaan etenkin Unkarista, itäisestä Saksasta, Slovakiasta ja lännen oikeistopiireistä.  Venäjää vastustavassa rintamassa ovat selvimmin Skandinavian maat ja Baltia sekä Puola. Euroopan suurvaltojen ja Venäjän välillä vallitsee osin ambivalenttinen suhde, joskin julkisuudessa länsivallat ovat ryhmittyneet selvästi yhteisrintamaan Venäjää vastaan.

Turtiainen on huolissaan, että Suomessa ei huomioida riittävästi Euroopassa tapahtuvaa kehitystä. Muutoinkin tilanne EU:n osalta on sellainen, että jakolinjat eivät kulje puolueiden välillä vaan puolueiden sisällä. Tämä omalta osaltaan haittaa merkittävästi yhteistyömahdollisuuksia.

Venäjä on kytkenyt sotansa Ukrainaa vastaan osaksi fasismin vastaista taistelua (lue: natsi-Saksan vastaista taistelua), jota se sanoo edelleen käyvänsä toisen maailmansodan hengessä yrittäessään tehdä sodasta hyväksyttävämmän. Toinen näkymä, jonka Venäjä haluaa loihtia näkyville on uhrina oleminen: kaiken se sietää, kaiken se kärsii.

Venäjä on uutterasti pyrkinyt korostamaan rooliaan Euroopan vapauttajana toisen maailmansodan aikaisesta  natsien ikeestä ja saanutkin sanomansa perille hyväuskoisimpien parissa. Totta kai Venäjä myös onnistui yhdessä länsimaiden kanssa tuhoamaan Saksan taistelukyvyn toisessa maailmansodassa. Huomio voitiin kiinnittää natsien hirmutöihin miehitetyillä alueilla. ”Neuvostoliitosta piirrettiin kuvaa vapauttajana, mikä  sekin oli totta”, toteaa Turtiainen.  Luulenpa, että moni on tässä kohtaa kriittisempi. Pikemminkin voisi sanoa , että itäeurooppalaiset vapautettiin yhden sortajan alaisuudesta, mutta alistettiin toisen sortajan, Neuvostoliiton, sortovallan alaisuuteen.

Mihin unohtui esimerkiksi venäläisten suorittama Katynin  joukkomurha venäläisten muistista?

Nykyinen Putinin hallinto luo myös itsestään kuvaa vapauttajana Ukrainan natsihallinnosta. Kuten tiedämme suomalaisina, Stalin pyrki luoman puskurivyöhykkeen tai etupiirin läntiselle rajalleen. Tämän varaan näyttää laskevan myös Putin.

Itä-Euroopassa on paljon kulttuurisia jälkiä Neuvostoliiton ajoilta, eikä niitä olla poistamassa poliittisten suhdanteiden vaihdellessa. Suomessa ollaan aktiivisempia esimerkiksi suhteessa Leninin  jättämien  jälkien korjaamisessa, joita syntyi  suomettuneessa Suomessa.

Ukrainan sodan osalta ollaan tärkeän vedenjakajan äärellä. Osassa Itä-Eurooppaa hyväksytään ajatus, että Ukrainaan saadaan rauha vain Venäjän myötävaikutuksella eli tekemällä kompromissi Venäjän kanssa. Se on täysin toinen linja kuin se, mikä on sisäistetty Skandinaviassa ja Baltiassa, eli että Venäjän on hävittävä sota ennen kuin rauhasta voidaan järkevästi keskustella.

On vaikeaa ottaa askelia kohti rauhaa,  kun ollaan eri mieltä sodan ja rauhan perusolemuksesta. Jakaudutaan niihin (oikeistolaisiin ja osin äärivasemmistolaisiin),  jotka lännessä katsovat, että länsi on sodanlietsoja,  ja niihin liberaalin lännen kannattajiin, joiden mukaan Venäjä on yksin vastuussa Ukrainan sodasta. Turtiainen pyrkii nähdäkseni tunkeutumaan tähän väliin, kuten tavallaan itsekin menettelen.

”Rajaton” putinilaisuus (vai pitäisikö puhua venäläisyydestä) edustaa sekavaa vyyhteä erilaisia filosofisia ja ideologisia aineksia, jotka viehättävät osaa Venäjän kannattajista, kuten pakkomielle muukalaisvihamielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta ja konservatiivisuudesta yleensä.

Jotenkin Suomi on ollut liian hyväuskoinen suhteessa oikeiston nousuun ja siitä aiheutuviin seurannaisvaikutuksiin. Emmanuel Macronin linja on tulevissa EU-vaaleissa kärsimässä tappion oikeistolle,  ja on tapahtumassa liike ”johonkin suuntaan” tai hyppy tuntemattomaan sodan ja rauhan kysymyksissä. Mutta mihin suuntaan?

Muuttuuko EU vaalien seurauksena väljemmäksi siihen nähden, kuka on ”oikeassa” Ukrainan tapauksessa?

Turtiainen ottaa esille Itä-Saksan 1953, Unkarin 1956 ja Tšekkoslovakian 1968. Eivätkö nämä venäläisvihamieliset punnukset vaa´assa kallista antipatiaa venäjänvastaisuuden suuntaan? Vastaus: eivät selkeästi. Asiat osin unohtuvat tai aktiivisesti unohdetaan. Siksi perverssisti käyttäytyvä Venäjä nähdään tietyissä piireissä hyväksyttävämpänä kuin se ansaitsee. Tuorein trauma ajoittuu 1990-luvulle, jolloin vallankumouksen seurauksena valta vaihtui. Mutta mihin se vaihtui?  Edelleen ”itä” on ”länttä” köyhempi eikä muutos ole ollut tarpeeksi suuri. On jähmetytty paikoilleen ja muutos on jäänyt ohueksi tai merkinnyt peräti taantumista elinolosuhteissa. Vallankumouksen riemu on haihtunut ajan saatossa.

Myös Naton laajentumisessa itään halutaan ymmärtää venäläistä selitystä raakana tunkeutumisena.   

Niinpä Ukrainasta aiheutuva ja pakotepolitiikasta seurannut taloudellinen epävarmuus nähdään monilla tahoilla lännen vikana. Tunneilmapiiri on turhautunut.  Lännen maallisen vaurauden tavoittamisen  piti olla fakta ja tuoda mukanaan hyvinvointia. Se oli  ykkösprioriteetti, mutta muutakin odotettiin myötäjäislahjana. Kotiseuturakkaus, menneen kaipuu  ja sitoutuminen  perinteeseen vaikuttaa yllättävän voimakkaasti taustalla.

Kestävyysjuoksijoiden kansakunta

 

Suomea on pidetty kestävyysjuoksun luvattuna maana. Meillä olikin Paavo Nurmen johdolla valtava kestävyysjuoksubuumi 1920- ja 1930-luvulla. Buumi jatkui ohentuneena 1940-luvulla ”viimeisen suomalaisen”,  Viljo Heinon johdolla. Mistä kaikki oikein juontui, siitä minulla ei ole tarkkaa tietoa. Esimerkin vaikutusta ei pidä aliarvioida, ja miksi niin tehtäisiinkään, koska Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi olivat loistavia suunnannäyttäjiä.

Itse rupesin seuraaman kestävyysjuoksua, kuten muutakin yleisurheilua 1960-luvun puolella. Mutta on  minulla myös hämärä muistikuva Rooman olympiakisojen 10 000 metrin juoksusta.

 Satuin hyppäämään kestävyysjuoksun seurannan kyytiin niillä paikkeilla,  kun entisen bravuurilajin laskukausi  iski päälle – tosin silloin sitä ei välttämättä vielä tunnistettu.  ”Urheilukalenterin” ennätysluetteloista havaitsin nimet Erkki Rantala (10 000 metriä 29.21.0) ja Matti Huttunen (5000 metriä 13.51,8). Siinä vaiheessa maailmanennätykset olivat karanneet jo horisonttiin, kymppitonni reilusti alle 29 minuutin ja viisi tonnia 13.35:een.

Sitten alkoi tuskallinen odotus sen puolesta, milloin ilmestyy uusi tähti, joka alittaa nuo kaksi vuonna 1959 juostua aikaa. Kärsimättömyys joutui koetukselle eikä palkintoa saatu lähes kymmeneen vuoteen. Kestävyysjuoksun pelastajaa etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Lopulta pelastajaksi valikoitui maapallon toiselta puolelta uusiseelantilainen Arthur Lydiard (1917-2004), jonka sankariteko oli Peter Snellin valmentaminen kaksien kisojen, Rooman 1960 ja Tokion 1964, kolminkertaiseksi kultamitalimieheksi – tosin 800 metrin ja 1500 metrin juoksuissa. Myös monien muiden huippujen, mm. Rod Dixonin, John Walkerin ja Dick Quaxin harjoitteluun hänellä on ollut ainakin välillinen vaikutus.

Suomessa Lydiard valmensi vuosina 1967-69. Odotukset olivat valtavat. Joudun kertomaan noista ajoista pääosin omien muistikuvieni perusteella, mutta toki lähteitäkin on ollut käytössä. Suomen parhaita 10 000 metrin juoksijoita olivat 60-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa mm. Seppo Matela, Seppo Nikkari ja Seppo Tuominen. He joutuivat ottamaan vastaan Lydiardin  kovat valmennusopit puuduttamatta. Muistan,  että Lydiardin rankat harjoitteet saivat tulostason paranemaan, mutta myös loukkaantumisherkkyys kasvoi. Epäilen,  että monien mieleen Lydiard onkin jäänyt miehenä,  jonka aikana  parhaat suomalaiset kestävyysjuoksijat kirmasivat jalat altaan.

Lydiardin suurin merkitys oli ehkä siinä, että hän herätti juoksuinnostuksen suomalaisten juoksijoiden keskuudessa. Hänen pestauksensa osui myös ajankohtaan,  jolloin suuret ikäluokat murtautuivat urheilun huipulle. Oli joukkoa, mistä huiput valikoituivat. Juoksija-lehden numerossa 2/2021 referoidaan hänen vanhaa vuonna 1971 kirjoittamansa kirjettä vastaperustetulle Juoksija-lehdelle. Silloin hänen pestinsä Suomessa oli jo ohi ja kirjeestä heijastuu tietty katkeruus: ”Valmentaessani Suomessa minulla oli suuria vaikeuksia”. Paineet tulosten saavuttamiseen olivat suuret ja  pettymykset,  kun niitä ei odotetulla tavalla saatu,  välittyivät kirjeestä. Kirjeessään hän kuitenkin käy läpi ammattimiehen pätevyydellä valmennusmetodiensa ydinkohtia ja käyttää tilaisuuta hyväkseen arvostellakseen muiden – kilpailijoiksi kokemiensa - valmentajien virheitä.

Kirjeessä Lydiard valittaa saamaansa kohtelua mm. lehdistön taholta. Tuloksia odotettiin liian nopeasti. Lydiardin arvostelijoihin yhtyi noihin aikoihin myös presidentti Kekkonen, joka nimimerkki Liimataisena kirjoitti Suomen Kuvalehteen, että ”poppamies” oli epäonnistunut eikä hän jättänyt ”minkäänlaista jälkeä” suomalaiseen urheiluelämään. Kekkonen toimi monen aikalaisen tuntojen tulkkina.

Valmennusta käsittelevä kritiikki kohdistui erityisesti Lydiardin pakkomielteeseen juoksuttaa 160 kilometrin viikkolenkkejä, jonka seurauksena loukkaantumisherkkyys lisääntyi. Käsitän kuitenkin niin,  että hän parhaimmillaan pystyi nivomaan yhteen pitkäkestoisen kestävyyspainotteisen harjoittelun ja ja igloilaisen intervalliharjoittelun toimivaksi kokonaisuudeksi.

Bonuksena Lydiard vaikutti merkittävästi juoksu-urheilun terveysvaikutusten läpimurtoon kautta koko sivilisaation.

Entä pidemmällä aikajänteellä? Miten Lydiard onnistui kestävyysjuoksun valmennustiedon siementen kylvämisessä katajaiseen juoksijakansaan? Voitaneen sanoa,  että välittömät tulokset olivat epätyydyttäviä, mutta hieman pidemmälle aikavälillä joudutaan puntaroimaan,  mikä oli Lydiardin merkitys Suomen 1970-luvun kestävyysjuoksumenestyksessä. Arvioisin, että merkitys oli huomattava, vaikka Lydiard ei toiminutkaan Vasalan, Väätäisen, Virenin ja kumppaneiden henkilökohtaisena valmentajana. Lydiardin vaikutus oli kaksijakoinen. Vähintäänkin hän opetti työnteon merkitystä isolle joukolle suomalaisia kestävyysjuoksijoita. Tämä tunnustettiin 1970-luvun alussa, kun Lydiard palkittiin kunniamerkillä  vuoden 1972 Münchenin olympiakisojen  suomalaismenestyksistä, joihin hänellä oli ainakin välillinen rooli. Toisaalta hän vaikutti huippujuoksijoidemme valmentajiin rikastuttamalla valmennusmenetelmiä.

Lydiarin perintö valmennukselle on siis kiistaton, vaikka käytännön valmennustyössä Lydiard kohtasikin haasteita. Hän oli Suomessa vain 19 kuukautta ja Meksikossa sekä Venezuelassa, joissa hän myös valmensi,  vastoinkäymiset jatkuivat. Lydiardin valmennus on nähtävä täydentävänä elementtinä sille työlle, jonka valmennuksellisesti loivat Paavo Nurmi, Percy Cerutty (Herb Elliotin valmentaja!) ja unkarilainen Mihaly Igloi.

Epäilemättä Arthur Lydiard on yksi merkittävimmistä valmentajista kestävyysjuoksun historiassa. Hän saattoi koutsaajan intohimollaan lyödä joskus yli, kun hän asetti tavoitteet ylioptimistisen korkealle ja maalasi urheilijoiden suorituskyvyn rajoista tavoittamattomia haaveita, mutta ainakin hän teki selväksi, että oikotietä huipulle ei ole.

::::::::::::::::::::::

Entä mitä on sanottava Lydiardin aktiivivuosien jälkeisistä vuosikymmenistä kestävyysjuoksuhistoriassa? Afrikkalaiset ovat osin Rooman 1960 ja Tokion 1964 olympiakisoista,  mutta varsinkin Mexicon 1968 kisoista lähtien hallinneet kestävyysjuoksumarkkinoita.   Viimeksi Tokiossa 2021 ja Eugenessa (2022) nähtiin juoksijoiden ryhmittyvän kestävyysmatkoilla hyvän matkaa ennen loppua kahdeksi kokonaisuudeksi, ensin tulivat afrikkalaiset ja sitten eurooppalaiset ja amerikkalaiset. Suomi on jäänyt lähes statistin rooliin, vaikka aivan viime aikoina piristystä on havaittavissa.

Jakob Ingebrigtsen on osoittanut,  että eurooppalainen juoksija pystyy lyömään afrikkalaiset millä tahansa taktiikalla. Ihmeiden aika ei ole ohi: hämmentävällä tavalla juuri MM-Eugenessa eurooppalaisten juoksijoiden menestys herätti huomiota miesten 1500 metrillä. Hämmentyneinä olemme seuranneet, kuinka jopa ruotsalaiset keski- ja pitkänmatkan juoksijat ovat hakeneet ja löytäneet reitin maailman huipulle.

Mutta onko kaikki jo myöhäistä? Ovatko perinteiset kestävyysmatkat 5000 metriä ja 10 000 metriä ajautumassa TV-yhtiöiden lyhytkestoisia urheilusuorituksia  suosivassa  paineessa sivuraiteelle?

Paradoksaalista on,  että 5000 ja 10 000 metrin kilpailuja järjestetään todella harvakseltaan.  Suomessa ja kansainvälisesti on nähtävissä sama ilmiö. Ne eivät kerta kaikkiaan tunnu sopivan kiivaaseen TV-yhtiöiden määräämään aikaikkunaan. Kolmen tuhannen metrin juoksu on vallannut pisimmän juoksumatkan aseman ja suunta voimistuu yhä. Enää ei näytetä ensisijaisesti kaivattavan Lydiardin kaltaista  yksittäistä poppamiestä. Valmennustietoutta on maailmalla tarjottavana yllin kyllin. Kaikki hakevat tyyppejä, jotka ovat  valmennuksen avulla muokattavissa huippuyksilöiksi.