Imperiumin vastaisku

Blogikirjoituksessa ”Suomi haasteiden edessä – Pertti Haaparannan teesit” (16.3.2013) pohdin suomalaisten mahdollisuuksia menestyä uusien innovaatioiden ja uusien tuotteiden maailmassa.

Viittaan kirjoituksessa tuotteeseen Nokia N95, joka oli kiistämätön menestystuote juuri ennen Applen kosketusnäytöllisten puhelimien läpimurtoa. Vaikka N95-puhelin tehtiin suurimmaksi osaksi ulkomailla, sen arvonmuodostuksesta 40 prosenttia tuli Suomeen. Syy on siinä, että kansainvälisillä markkinoilla ei kilpailla enää tuotteilla vaan tuotantoprosessin osilla. Nokian puhelimien arvokkaimmat tuotantoprosessin osat tehtiin Suomessa. Kunkin maan tavoitteena oli ja on tuottaa mahdollisimman paljon arvonlisää johonkin tuotteeseen, kuten professori Haaparanta toteaa.

Nyt Intian verottaja yrittää saada Nokialta 300 miljoonaa euroa maksamattomia veroja. Nokia vastustaa jyrkästi yritystä periä veroja. Mistä on kysymys? Lehtitietojen mukaan kiistassa on kyse ohjelmistojen lähdeverosta. Nokian mukaan kyse on suomalaisen emoyhtiön ulkomaiselle konserniyhtiölle myymistä ohjelmistoista. Intian ja Suomen verosopimuksen mukaan lähdevero on maksettava Suomeen eikä Intiaan, sanoo Nokia.

Kysymys ei ole pelkästään Nokiasta, vaan Intian veroviranomaiset yrittävät käryttää myös esim. Shellin ja monia muita globaalisti toimivia yrityksiä. Yrittääkö Intian valtio nyt perustaa verotusoikeuden sille, että menestystuotteiden jotkin merkittävät ”tuotantoprosessien osat” on tosiasiassa tehty Intiassa eikä Suomessa vai onko kysymys vain verotusteknisestä jippoilusta?

Tämä on periaatteelliseltakin kannalta mielenkiitoinen asia. Kehittyvät maat eivät ehkä jatkossa suostu siihen, että tuotantoprosessin bulkkiosat tehdään esim. Intiassa. Verotusoikeus tulee siis laajenemaan siitä, mihin tähän mennessä on totuttu. Tällöin kysymys tuotantoprosessien arvokkaimmista osista joutuu aivan uuteen valoon. Kehittyneet maat yrittävät omia myös tärkeimmistä innovaatioista hyödyt itselleen. Eikö tätä toisaalta voitu odottaakin?

Miten paljon Nokialle merkitsee se, että verotus suoritetaan Suomeen? Ainakin Suomelle sillä on merkitystä, kuten Haaparanta ja monet muut, jotka näihin asioihin ovat perehtyneet, ovat kirjoittaneet.

Vai jääkö Suomen valtio nuolemaan näppejään, kun (tai jos) se ei saa verohyötyjä itselleen? Välittääkö Nokia lopulta, mihin se maksaa veronsa? Ainakin toistaiseksi Nokia haluaa taistella oman näkemyksensä puolesta sopimuksiin viitaten.

Myös kehittyneet valtiot ovat rahapulassa ja yrittävät hyötyä suuryrityksistä, jotka ovat ensin houkutelleet alhaisilla palkoilla maahan. Entä muuttuuko kehittyneiden maiden yritysten suhtautuminen tuotantoon kehittyvissä maissa?

Joissakin tapauksissa länsimaiset yritykset ovat vetäneet jo tuotannon pois idän tiikereiltä. Tämä on herkkä asia, kun kehittyvien maiden palkkataso nousee nopeasti ja työn tuottavuus ei ole länsimaisella tasolla. Kehitys tähän suuntaan tapahtuu hitaasti, mutta saattaa toimia herätteenä joillekin Kaukoidän maille: mikään ei ole enää itsestään selvää.

Samaan aikaa tapahtuu toinen ilmiö, jossa esim. kiinalaiset yritykset ostavat länsimaisia yrityksiä. Tuotantoa ei välttämättä enää siirretä Kiinaan. Ehkä tavoitteena on teettää arvokkaimmat osat ainakin aluksi Euroopassa ja bulkki Kiinassa. Mutta verot maksetaan Kiinaan.

Kupla se silti on!

Palaan jälleen suosikkiaiheeseeni asuntojen hintojen kehityksestä. Pari päivää sitten uutisoitiin Björn Wahlroosin ostaneen asunnon itselleen Tukholmasta. Wahlroosin perustelu meni suurinpiirtein seuraavasti: ostin asunnon Tukholmasta enkä Helsingistä, koska Tukholma on edullisempi. Mitä sanovat tilastot? Tilastojen mukaan Tukholmassa asuntojen hinnat nousivat viime vuonna 8 prosenttia ja vuoden 2007 jälkeen hinnat ovat kohonneet 38 prosenttia eli samaa kovaa tahtia koko ajan. Ostollaan Wahlroos halusi todistaa, että Tukholmassa ei ole asuntokuplaa: ”Helsingissä samankaltainen asunto olisi ollut kalliimpi, joten en ymmärrä, miten tämä voisi olla merkki ylikuumentuneista markkinoista”. Vainiin.

Asuntojen hintojen nousu ylittää inflaation moninkertaisesti Tukholmassa. Tästä tullaan mielenkiintoiseen todisteluketjuun: jos siis asuntojen hinnat ovat nousseet Tukholmassa lähes 10 prosentin vuosivauhtia ja asunnot kuitenkin ovat halvempia kuin mitä on Helsingin hintataso, niin voiko olla niin, että Helsingissä ei ole asuntokuplaa? Jokainen luottoja välittävä rahalaitos väittää kivenkovaan, ettei Helsingissä ja Suomessa ole ylikuumentuneita asuntomarkkinoita. Tämä on ilmeisesti kertakaikkiaan uskottava!

Tulee mieleen amerikkalainen taloustieteilijä Arthur Laffer (sama mies, joka lanseerasi kuuluisan ”Lafferin käyrän”), joka TV-väittelyssä vuonna 2006 huusi, että ”Yhdysvalloissa ei ole mitään asuntokuplaa, Yhdysvalloilla menee paremmin kuin koskaan”. Sattumoisin asuntojen hintakupla oli korkeimmillaan juuri tuona vuonna!

Ostajat ovat eriytyneet. Se, mikä tavalliselle tallaajalle on pöyristyttävä hinta on vauraalle hinta muiden joukossa. Haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että kun sanotaan huipputuloisia olevan niin vähän, ettei heillä ole vaikutusta yhteiskuntaan, niin heitä kuitenkin on riittävästi, jotta he vaikuttavat ostoillaan hintatasoon, joka siis nousee. Meillä on asuntopula, onhan se niinkin, mutta meillä vaikuttaa taustalla myös suurenevat tuloerot, jotka eriyttävät asuntomarkkinat.

Yhdysvalloissa kehitys johti siihen, että pieni- ja keskituloiset, joiden tulotaso parani vain hieman 30 vuodessa, eivät pystyneet ostamaan asuntoa muutoin kuin 100-120 prosentin lainoilla (asunnon arvoon suhteutettuna) anteliaiden pankkien avustamana, jolloin he velkaantuivat dramaattisesti. Suomessa voidaan vedota siihen, että ansiotaso on noussut eikä meillä ole tätä samaa tulotason jäätymisongelmaa joka toteutui USA:ssa. Mitenkähän on? Suomessa on toteutunut kaksiosainen ongelma: kotitaloudet velkaantuvat edelleen ennätysvauhtia asuntojen hintojen nousun takia ja samalla työmarkkinat ovat muuttuneet epävarmemmiksi. Tämä pihtiliike pitää meitä otteessa vielä pitkään.

Jos palataan vielä Tukholman ja Helsingin hintatasoon niin hintasuhteista on toisenlaistakin tietoa kuin mitä Wahlroos väittää: Helsingissä on halvempaa. Kompromissina sanoisin, että molemmissa on liian kallista!

Mitä pitäisi tehdä? Asuntojen korkovähennysoikeuden pienentäminen on oikeansuuntainen toimenpide (Australiassa ja Kanadassa, joita voidaan verrata meihin, ei vähennysoikeutta ole lainkaan). Asuntojen tuotantovajeen päättymättömältä näyttävä ongelma tulisi ratkaista. Mutta tarvitaan jotain muutakin. Kun perhe kasvaa pidetään itsestään selvänä, että asuntoa pitää päästä suurentamaan, mielellään jo etukäteen. Mitä jos tästä tingitään edes vähän omaa säästöosuutta ensin kasvattamalla?

Kuplakäsite (tai asuntojen hintojen ylikuumenemisongelma) pitäisi määritellä laveammin: jos siis perheen tuloista yhä suurempi osa menee seiniin, niin muu kulutuskysyntä vähenee ja talous takkuilee.

Lopulta tullaan vihoviimeiselle rajalle: miksi meidän pitää pakkomielteisesti omistaa? Epäilen, että vain hyvin rikas ihminen voi vastata tähän kysymykseen. Jos tapaan viisaana ihmisenä pitämäni Warren Buffetin, niin lupaan kysyä asiaa häneltä.

Asiantuntijoiden arvausten varassa

Hallituksen kehysriihi vahvisti aiemman käsityksen siitä, että ns. asiantuntijat joutuvat todella koville arvioidessaan tulo- ja menokehyksiä. Kaikkea toimintaa haittaa kiire. Kuuden puolueen hallitusta voidaan syyttää osin päätösten venymisestä. Toisaalta, jos kaivataan kapeamman pohjan hallitusta, tarkoittaa se sitä, että niiden edunvalvonta heikkenee, jotka eivät ole hallituksessa. En siis osoita sormella hallituspohjan laajuutta. Onnistuessaan päätökset palvelevat hyvin suuria kansanosia, vaikka päätökset ovatkin kompromisseja.

Haluaisin nostaa esille asiantuntijoiden roolin. Kehysriihen yhteydessä on noussut esille asiantuntijoiden esittämien faktojen tai arvioiden luotettavuus. Mutta eikö tämä ole tuttua jo monesta aiemmasta päätöksentekovaiheesta? Ministereillä on kiireensä, mutta sitä varten heillä on avustajat. Paljon tärkeämpää on että pysyvästi ministeriöissä toimivat asiantuntijat hallitsevat asiat. Minulle on jäänyt käsitys, että he eivät aina ole ehtineet perehtyä riittävästi asioihin. Epäilen myös, että monimutkaisissa verotukseen liittyvissä kysymyksissä virkamiesten osaamisessa on aukkoja.

Yhdysvalloissa on valtiovarainministeriön laatima budjetti, jonka mukaan tulot ja menot jaetaan. Mutta lisäksi on kongressin ns. puolueeton budjettitoimisto (CBO), jonka tehtävänä on esittää esim. verotuloja ja liittovaltion menoja koskevia arvioita. Samoin luonnollisesti arvioidaan budjettivajeita ja velan määrää. CBO tekee myös pitkälle tulevaisuuteen suuntautuvia arvioita. Yhdysvaltain kahtiajakautuneessa puoluekentässä, jossa subjektiiviset näkemykset pyrkivät jatkuvasti pintaan, CBO on välttämättömyys. Olen hyvin usein käyttänyt CBO:n lukuja arvioidessani USA:n taloutta ja sivuuttanut täysin valtiovarainministeriön luvut.

Suomessa ajatus puolueettomasta budjettitoimistosta kaadettaisiin monenkin argumentin voimalla: meillä on totuttu puolueettomiin, korkeatasoisiin virkamiehiin ja sitä paitsi eduskunnan oma budjettitoimisto olisi lisä byrokratiaan. Jollakin keinoin asetelmaa pitäisi kuitenkin tasapainottaa, koska hallitus toisaalta pyrkii tekemään oman näköisensä talousarvion (jota keskinäinen riitely ryydittää) ja toisaalta meillä on eri edunvalvontatahojen asiantuntijaelimiä, jotka ovat sidoksissa taustayhteisöjensä tavoitteisiin.

Opposition tehtävänä on kyseenalaistaa hallituksen esitykset, mutta ei opposition kautta saada välttämättä objektiivista tietoa. Usein käy niin, että sitä, mitä oppositiossa vastustetaan ollaan hallituksessa – sitten kun sinne päästään – tukemassa.

Selvää on, että tietoa tarvitaan hyvin monista lähteistä, koska asiantuntijuus on niin hajallaan. Sen jälkeen pitää vielä sulattaa eri lähteiden antama tieto yhdeksi kokonaisuudeksi.

Tulevaisuudessa voisi olettaa haasteen edelleen kasvavan, sillä maailmalla oleva tieto ei vähene, vaan lisääntyy. Ennen vanhaan ”kansallisvaltiomaailmassa” voitiin toimia paljon selkeämmässä ympäristössä kuin nykyisessä globalisoituneessa maailmassa. Talouden kriisit ovat sitten vielä oma lukunsa ja niitähän on viime aikoina piisannut.

Paljolti siis taloudessa toimitaan tilassa, josta voisi käyttää nimeä fog of war, sodan sumu. Vasta kun pöly on laskeutunut voidaan arvioida, mikä on lopputulos – jos silloinkaan.

Onko hyvinvointiyhteiskunnan malja puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?

Naisjohtajien verkosto WCD (Women Corporate Directors) arvosteli voimakkaasti hyvinvointivaltiota juuri pidetyssä seminaarissaan. Hesari lainaa jutussaan (”Naisjohtajat moittivat hyvinvointivaltiota”, 27.3.2013) Anne Brunilaa, joka seminaarissa pidetyssä puheenvuorossaan totesi, että ”nykyjärjestelmän kattavuutta ja universaaliutta pitää pohtia sekä sitä, mikä kaikki on maksutonta”. Eihän tässä mitään erikoista ole ainakaan periaatteessa. Mutta entä käytännössä? Sanojen taakse peittyy kova kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan. Anne Brunila on mielestäni hyvin lähellä uusliberalismia ajatuksineen. Perustan väitteeni hänen aikaisempiin mielipiteisiinsä.

Julkisen sektorin osuus on noin puolet bruttokansantuotteesta. Onhan se korkea. Brunilan mielestä hyvinvointivaltiolla ei ole kannustavaa luonnetta: kun vastuu on yhteistä, se ei kuulu kenellekään. Brunilan ihanne näyttäisi olevan David Cameronin Big Society sovellettuna Suomeen.

Jos jollain on ollut sukupuoliasenteita (so. naiset myötäilevät hyvinvointivaltion tavoitteita ja miehet ovat kriittisempiä) koskien hyvinvointivaltiota, niin nyt ne saivat kyytiä: yksi WCD:n seminaarin pääpuhujista oli Sixten Korkman, joka rohkeasti jatkoi linjaansa hyvinvointiyhteiskunnan puolustajana. Hän totesi, että hyvinvointivaltio on kustannustehokas tapa tuottaa palveluja. Kiistämättä ongelmia, jotka sisältyvät skandinaaviseen malliin, hän toteaa monen menestyvän ihmisen takana olevan hyvinvointivaltion palvelut . Hän toteaa, että jos meillä olisi sama työllisyysaste kuin esim. Ruotsilla ei kestävyysvajetta olisi. Korkman korostaa sosiaalisen koheesion ja skandinaavisen järjestelmän yhteyttä. Juuri maksuton koulutus esimerkiksi takaa mahdollisuuden päästä eteenpäin yhteiskunnassa.

Onko siis lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? Brunila haluaa korostaa saavutetun järjestelmän kustannusrasitetta, eikä tuo hyötyjä esille. Korkman taas korostaa järjestelmämme menestymisen edellytyksiä luovia piirteitä.

Minulle tulee joskus tunne, että nykyisen järjestelmämme palveluita pidetään itsestään selvinä. Niiden merkitystä ei ikään kuin huomata. Vasta kun palveluja ei olisi tai palveluista maksettaisiin käypä hinta (muuna kuin veroeuroina), huomattaisiin ehkä niiden merkitys. Sillä kuka sanoo mielipiteensä asiassa on myös merkitystä: jos kertojana on suuri johtaja, epäilen, että yhteys arkeen on saattanut heikentyä tai kokonaan kadota.

Korkman siis korostaa näitä usein itsestään selvinä pidettyjä palvelupatterin etuja, joita yhteiskunta tarjoaa. Hänellä on myös ymmärrys nähdä niiden syvällisempi merkitys esimerkiksi sosiaalisen koheesion näkökulmasta.

Keskustelu aihepiiristä jatkuu, koska talous on tiukilla. Tässä taloudellisessa tilanteessa on oltava tarkkana, mihin etuuksiin puututaan. Vai kannattaako puuttua juuri mihinkään talouden matalapaineessa? Jos ajatellaan asioita tulopuolen näkökulmasta, niin mielestäni linja, jossa korostetaan verotuksen pohjan laajuutta, mutta kohtuullisen matalaa tasoa, on oikeansuuntainen.

On hyvin vaikea mieltää ihmisten motivaation puutetta johtuvaksi elämän helppoudesta hyvinvointivaltiossa. Kyllä taloudellisten etujen saantia kontrolloidaan tiukasti taloudellisten vaikeuksien iskiessä päälle. Skandinaavinen malli osaa olla varsin kova ihmiselle, joka ei yrityksistään huolimatta saa työtä.

Kolminkertainen ryöstö Kyproksella?

Monet ihmettelivät, kun Venäjän pääministeri ilmoitti viikko sitten Kyproksen tapahtumiin viitaten, että ”jo kerran ryöstetyt rahat ryöstettiin uudelleen”. EU yrittää pelastaa Kyproksen pankit ja tavalliset ihmiset konkurssilta. Jäädyttämällä suurten tallettajien varat oli tarkoitus anastaa 40 prosenttia suurista ”säästöistä” pelastusohjelman osaksi, jossa me eulaiset olemme mukana 10 miljardin tukiohjelmalla.

Medvedjev viittasi varmaankin oligarkkien rahoihin, jotka on ryövätty Venäjän omilta instituutioilta ja Venäjän kansalta ja sijoitettu Kyproksen verotaivaaseen (tax heaven). Nyt puhutaan siitä, että suuret tallettajat ovat ehtineet pelastaa rahansa Kyproksen pankkien Englannissa ja Venäjällä sijaitsevien sivukonttoreiden kautta, joita ei oltu suljettu talletuspaon varalta. Näin on siis tapahtunut ryöstö numero kolme. Tietoja ei ole vahvistettu. Vasta myöhemmin näemme onko pelastuspaketin suurtalletukset livahtaneet maasta vai onko kysymyksessä vain finanssimaailman juoru. Ei kuitenkaan savua ilman tulta.

Paul Krugman kirjoittaa tuoreessa kolumnissaan, että vain 37 prosenttia Kyproksen pankkien talletuksista on virallisesti ei-kyproslaisilla, mutta kun mukaan otetaan ne henkilöt, jotka ovat vain nimellisesti kirjoilla saarella, on lukumäärä paljon, paljon suurempi. Ja tallettajina on muitakin kuin Venäjän oligarkkeja.

Krugman kiinnittää huomiota merkittävään asiaan eli siihen, että Kyproksen investoinnit Venäjälle ovat paljon suuremmat kuin Saksalla, vaikka Saksan talous on satoja kertoja Kyprosta suurempi. Ajatuskulku on ilmeinen: Venäjällä laillisesti ja laittomasti tienatut rahat käydään pesemässä Kyproksella ja sijoitetaan uudelleen mm. Venäjän kohteisiin.

Kyproksen pankit sortuivat ostamaan Kreikan velkakirjoja ja osallistuivat valtavan kiinteistökuplan rahoittamiseen. Vahinko lähti kiertämään. Nyt ollaan tosipaikan edessä.

Tehtäisiinkö islannit, eli jätetään ulkomaiset investorit nuolemaan näppejään ja pelastetaan kotimaan säästöt? Ainoa iso mutta on se, että Kyproksella ei ole omaa kansallista valuuttaa ja euromaat haluavat pelastaa Kyproksen hinnalla millä hyvänsä – ainakin melkein.

Mikä johtopäätös tästä järjettömyyden loppumattomasta suosta pitäisi vetää? Ehkä se, että finanssikriisi osaa uusintaa itsensä toistuvasti. Onko keksitty ikiliikkuja?

Puhutaan oppimisen ongelmasta. Ei osata oppia tapahtuneesta, vaan kerta toisensa jälkeen sorrutaan samoihin virheisiin. Kriisi pomppii maasta toiseen, hyvä että katse ehtii seurata. Koko tämä oppimisliturgiasta puhuminen tuntuu turhauttavalta, koska todella kriisin pysäyttäviin toimenpiteisiin ei ryhdytä. Tietenkin tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Kriisin ratkaisemattomat ongelmat viittaavat rahamarkkinoiden ylivoimaisuuteen demokraattisiin elimiin verrattuna.

Niinpä kukaan ei näytä tosissaan puuttuvan veroparatiisien asemaan julkisen talouden vahingoittajana. Seurauksena on ollut julkisten talouksien loputon rahapulassa rimpuilu. Meillä Suomessa yritykset puuttua (lailliseen) yhteiskunnalta varastamiseen tuomitaan vaalikampanjana. Yhteiskuntamoraalille aiheutetut vahingot ovat vielä mittaamatta.

Toivo elää siinä, että Kypros toimii varoittavana esimerkkinä, onhan se ensimmäinen veroparatiisi, joka itse on joutunut vaikeuksiin. Sopisiko tämä varoitukseksi, että iso raha ei ole turvassa oikein missään? Rahadopingin harrastajilla on vielä yksi keino näköjään: kierrätetään rahaa vinhaa vauhtia säätelijöiden ja verottajan ulottumattomiin.

Menestyksen kaava: vanha pohja, uusi tuote ja hidas raha

Tekniikan tohtori Per Stenius tutkii suomalaisten yritysten menestymismahdollisuuksia mielenkiintoisella tavalla tuoreessa Talous ja yhteiskunta -lehdessä (1/ 2013). Stenius referoi useita tutkimuksia, joissa on yritetty avata menestyksen ja kilpailukyvyn Pandoran lipasta. Olen itsekin pyrkinyt seuraamaan kirjallisuutta tästä aihemaailmasta. Lisäksi olen oman perheyrityksen kautta miettinyt näitä ongelma-asetteluja.

Lyhyt vastaus ongelmaan on, ettei menestyskaavaa ole. Olosuhteet voidaan järjestää suotuisiksi, mutta sitten tarvitaan se jokin, jota on vaikea määrittää. Jokin rationaalinen tai irrationaalinen tekijä keksitään sattumalta tai suunnitellusti, joka avaa markkinat menestykselle. Vai voisiko menestyksen saavuttaa jollakin systemaattisella tavalla?

Stenius viittaa useisiin iskulauseisiin tai menestysresepteihin, joita viime aikoina on pidetty esillä, mutta jotka kriittisessä tarkastelussa eivät kestä läpivalaisua. Tartutaan tähän viimeiseen aiheeseen.

Lähtökohta voisi olla Steniuksen lausahdus ”pitää keksiä parempia tuotteita, tehdä niitä vähemmällä työmäärällä tai maksaa vähemmän työstä”. Sivuutan tuon viimeksi mainitun epärealistisena. Palkkaa voi kyllä maksaa vähemmän, kun vaihdetaan kehittynyt maa tuotannon valmistuspaikkana kehittyvään maahan. Tässä haluan keskittyä kuitenkin oman maan mahdollisuuksiin. Lisäksi alempien palkkojen menetelmällä en usko syntyvän merkittäviä tuotteita, vientituotteista puhumattakaan. Jo aiemmissa kirjoituksissa olen tuonut esille, miten olemme sitoutuneet tähän skandinaaviseen malliin, joka on tehokkuuden tavoittelussaan varsin julma (heikot yritykset karsiutuvat pois noudatetun solidaarisen palkkapolitiikan takia).

Miten sitten tehdä parempia tuotteita vähemmällä työllä? Tässä on taustalla tuottavuuden kasvu, mutta entä, jos aluksi ajateltaisiin vaihtoehtoa, jossa uutta synnytetään enemmällä työllä?

Stenius mainitsee julkisuudessa esitetyn väitteen, että tulisi panostaa aloittaviin teknologiayrityksiin, koska panostaminen niihin ratkaisee tuottavuusongelman vähemmällä vaivalla kuin panostamalla suuryritysten tuottavuuteen. Ei hassumpi ajatus, mutta se ei ratkaise läheskään Suomen viennin laajaa ongelmavyyhteä. Stenius toteaa, että pääomasijoituksissa on puutteita (tuottoprosentti on jäänyt alhaiseksi) ja pienet aloittavat yritykset eivät ratkaise isoa ongelmaa.

Aloittavia yrityksiä on tuettu perustamalla yrityshautomoita, mutta ei tämäkään ole osoittautunut ratkaisuksi haasteisiin. Yrityshautomot tarvitsevat ympärilleen laajan ”aluskasvillisuuden” ja yliopistoverkoston.

Innovaatiomaana Suomi on aivan kärkeä, mutta uudet keksinnöt ja uutta luovat ajatukset ovat heijastuneet hitaasti käytännön yritystoimintaan. Entä eteneminen suurten yritysten kautta? Stenius toteaa, että tämäkin reitti on ollut yllättävän vaikea. Uutta yritystoimintaa ei ole syntynyt riittävän ripeässä tahdissa. Suuret yritykset ovat hyvin usein epäonnistuneet pyrkiessään luomaan uusia tuotteita. Uuden luomisessa on juututtu liiaksi vanhaan toimintatapaan ja markkinointimenetelmät eivät ole uusiutuneet. Liian helposti päädytään ”vanhan mallin säätöön”. Sitä paitsi saatetaan ajatella, että uudet innovaatiot syövät vanhan tuotekannan menestystä!

Nokiaa on käytetty monesti esimerkkinä tilaisuuden hukkaamisesta. Varmaan tapahtuikin niin, että Nokia suuren läpimurtomenestyksen jälkeen ei pysynyt ”sinisessä meressä”, vaan sortui pallotteluun eri vaihtoehtojen välillä, joista mikään ei tarjonnut varsinaista uutta. Tai jos tarjosi (kosketusnäyttö, tabletti) ne hylättiin. Tietenkin tähän murrokseen olisi voinut tarjota uutta visionääristä johtajaa ratkaisuksi. Olisi pitänyt panostaa uuteen todella suurella riskillä. Epäonnistumisen vaara olisi ollut potentiaalinen.

Stenius tuo esille ”kannattavan kasvun” sloganin epäonnistumisen symbolina. Voiton tavoittelu lyhyellä aikaperspektiivillä – kannattavalla kasvulla - ei mahdollista mullistavia innovaatioita, pikemminkin tasaisen etenemisen. Eikä muuta sitten odotettukaan.

Hyvästä tasaisesta tuotosta lipsahdettiin sitten kovien tuottovaatimusten trendiin. Onko kova tuottovaatimus - joka niin selkeästi nousi esille rahamarkkinakriisin yhteydessä – tappanut pitkäjänteisen rahoituksen mahdollisuuden? Sijoittajat odottavat malttamattomina tuottoja ja rakentavat kestämättömiä pilvilinnoja. Ovatko Apple ja Google lopulta kuplia?

Onko vanha läntinen ”kypsä” kulttuuri syynä uuden hiipumiseen? Idän tiikerit ovat parempia haistamaan kuluttajien odotukset. Niillä ei ole rasitteenaan vanhaa fyysistä ja henkistä infraa, joka kehittyneillä mailla on vaivanaan. Vanhoissa teollisuusmaissa haikaillaan lottovoittojen perään, joka pahimmillaan ilmeni sloganissa ”to make money out of money”. Tarvittaisiin uutta teollista nöyryyttä. Olen useaan otteeseen tuonut esille amerikkalaisten laiminlyönnit pitkäjänteisen teollisuus- ja palvelustrategian luomisessa. Etevimmät aivot suuntautuivat liiaksi rahamarkkinoille ”helpon” rahan tekemiseen.

Vai onko Steniuksen lainaamassa The Economistin ajatuksessa villakoiran ydin? Sen mukaan tietotekniikan tuottavuus on vasta lapsenkengissä? Sähköön perustuva tuotantokin löi läpi kymmenien vuosien viiveellä. Mutta toteutuuko tämä IT-läpimurto ikään kuin toisen kerran (vrt. ”New Economy” 1990-luvun lopulla), jää nähtäväksi.

On olemassa myös vanha tie. Tästä voidaan ottaa esimerkiksi Saksa, jossa erityisesti vahva keskisuuri teollisuus on saavuttanut merkittäviä kilpailumenestyksiä. Vanhan rinnalle voidaan Saksan mallin mukaan kehittää uusia tuotteita, onhan aiemman tuotannon osaamisperusta käytössä. Kysymys on luodun osaamiskulttuurin soveltamisesta erilaisiin uusiin sovelluksiin.

Olen pohtinut tätä pienessä mittakaavassa omassa perheyrityksessä: uutta voidaan luoda, kun vanha osaamiskulttuuri on kunnossa. Siitä huolimatta epäilen, että tarvitaan myös vereksiä voimia tuomaan uusia vahvuuksia vanhaan perustaan. Muutoin saatetaan jäädä vanhan vangiksi, kuten edellä jo todettiin. Paremmat tuotteet vähemmillä resursseilla ei siis kategorisesti toimi. Uudet innovaatiot saattavat olla ratkaisevasti kiinni uudesta henkilökunnasta. Varsinaisen tavoitteen – uuden tuotteen - pitää olla kuitenkin kirkkaana mielessä.

Tietotekniikkaympäristössä toimivan yrityksen näkökulmasta toteaisin , että tarvitaan vahvaa, uutta luovaa johtajuutta, vanhoista uskollisista asiakkaista kiinnipitämistä (koska uutta ei voi luoda, jos perusta ei ole kunnossa), vanhaa osaamisperustaa täydennettynä uudella osaamisella (vanha luo häntiä, joista uusi voi kehittyä), rahoittajien pitkäjänteisyyttä ja hyvää onnea.

Professori Pertti Haaparanta on todennut yhtenä kantona kaskessa olevan sen, että on liiaksi jääty vanhan väitteen varaan: ”keskitymme ydintoimintaan, karsimme rönsyt pois”. Tällä on kavennettu uuden löytämisen mahdollisuuksia. Tähän Steniuskin käsittääkseni viittaa artikkelissaan.

Globaalissa taloudessa tarvitaan liittotumista muiden toimijoiden kanssa sekä kotimaassa että ulkomailla. Aivan oikein Stenius toteaa, että tämä onnistuessaan mahdollistaisi kakun jakamisen myös alihankkijoille. Suomalaisille niin tuttu yksinyrittämisen asenne on usein este yhteistoiminnalle.

Voittojen liian nopea ulosmittaaminen on pesiytynyt syvälle ajatuksiimme. Tarvitaan eteläkorealaisen taloustieteilijän Ha-Joon Changin lanseeraamaa hitaampaa rahan kiertoa. Tämä edellyttää malttia ja sen ymmärtämistä, että uusi teollinen ja palvelutuotanto nykyaikaisessa kilpailuympäristössä on pitkä prosessi. Pitäisikö luoda uusi ”hitaan rahan strategia”?

Rautalanka-Emman jäljillä

Heräsin populaarimusiikkiin joskus 1962-63, kuten olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa todennut. Nyt on ilokseni ilmestynyt Arto Vilkon kirja ns. rautalankamusiikin kaudesta, ”Emmaa etsimässä” (Back to the Sixties ry). Tuo kausi voidaan ohittaa kuriositeettina suomalaisen kevyen musiikin historiassa, kestihän sen kukoistus ehkä vain vajaan vuoden. Vai voidaanko? Vuonna 1962 elettiin tämän musiikkilajin heiveröisen nousun aikaa ja listoille rautalanka ilmestyi vuoden 1963 puolella. Sitten tulikin vastaan Beatlesit ja lauletun pop-musiikin kausi vuoden 1963 syksyllä. Rautalangan kukoistuskausi jäi siis todella lyhyeksi. Peilaan ohessa Vilkon kirjassa kerrottua omiin tuon aikaisiin kokemuksiini.

Olen aina halunnut tietää miten rautalankamuusikot saivat kipinän soittamiseen, miten he hankkivat soittimensa, miten heidän vanhempansa suhtautuivat harrastukseen, miten soittajat löysivät toisensa, mistä muusikonalut saivat vaikutteensa, miten soittotaito eteni jne. Arto Vilkon kirja tarkastelee kaikkia näitä teemoja ansiokkaasti. Sanoisin, että nyt on tehty todellinen nuorisomusiikin kulttuuriteko.

Minua on aina rasittanut ”kevyt” suhtautuminen kevyeen musiikin historiaan. Ikään kuin rautalankamusiikki jotenkin siitä muuttuisi vähemmän tärkeäksi, kun se edustaa pienen vähemmistön osin amatöörihenkistä musiikkia. Ainoa, mitä Vilkon kirjasta jäin kaipaamaan olisi ollut diskografialiite sijoitettuna aika-akselille.

Rautalankakauden viehätys perustuu varmaan siihen, että soittajat olivat yhtä nuoria tai lähes yhtä nuoria kuin kuulijansa. Tärkeää on todeta, että näiden nuorten harrastelijoiden oli tunkeuduttava ammattimiesten välistä ja ohitse estraadille. Ammattisoittajat nyrpistivät nenäänsä uusille tulokkaille. Harrastajamaisuudesta nousi tuoreus ja elinvoima, joka tempasi mukaansa osan nuorista – muun muassa minut. Vilkko aivan oikein toteaa, että ammattilaisten soittamat rautalankakappaleet – sitten kun he lähtivät niitä tekemään – olivat liian sofistikoituja tai sitten kieli poskessa tehtyjä. Niistä puuttui nuoruuden tatsi.

Elin siis itse nuo ajat varsin intensiivisesti musiikkia kuunnellen, jos näin rehvakkaasti voi sanoa, sillä olimme hyvin pitkälle radion varassa ja tunnetusti radio ei 1960-luvun alussa hellinnyt populaarimusiikkia. Eivät nuorten omat musiikkilehdetkään antaneet arvoa nuorten omimmalle ilmiölle. Rautalangan suuria nimiä olivat Strangers, Sounds, Scaffolds, Esquires, vain muutaman mainitakseni. Vilkon kirjassa yhtyeiden jäsenet puhuvat aikalaistodistajina antaen tuolle ajalle muistitiedon kautta värikkään ilmeen.

Rautalangan keskiössä on tietenkin sähkökitara. Vilkon kirjan tähtihetkiä ovat kuvaukset, miten ensimmäiset kitarat hankittiin. Ne oli pääosin tuotava ulkomailta, eikä se ensimmäinen ollut suinkaan Fender Stratocaster, vaan jouduttiin tyytymän paljon vaatimattomampiin soittimiin. Muistan itsekin, kun vuoden 1962 vaiheilla monet koulumme pojat tekivät kitaran puukäsityötunneilla. Vilkon kirjassa esitellyt bändit rakensivat itse soittimiaan ja improvisoivat puuttuvat elementit mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kirjassa tuodaan osuvasti esille tuon ajan ”pulaluonne”. Vain suuren vaivan jälkeen saatiin kitara tuotua maahan. Ei sen puoleen näytti tuo Englannissakin olleen haastavaa. Tuontirajoitukset muistuttivat maailmansodan läheisyydestä.

Mielenkiintoista on vertailla usein vain 15 vuotta vanhojen poikien isien ja äitien suhtautumista lastensa soittoon. Yllättävän suosiollisilta nämä vaikuttivat kirjan antaman kuvan perusteella. Hyvin monet vanhemmat tukivat lainaamalla rahaa soittimien ja vahvistimien ym. hankintaan.

Rautalankamusiikki joutui pahaan rakoon sillä samaan aikaan jylläsi tangobuumi. Muistan itsekin kuinka vastenmielisenä koin tangot. Jälkikäteen voin ymmärtää, miksi duurissa soiva Kulkuri oli suosikkini: se oli mahdollismman kaukana laahaavasta tangosoitannosta. Minulla oli tunne, että tangot ja rautalanka olivat kahden eri kuuntelijaryhmän musiikkia. Ja niinhän ne olivatkin. Tietenkin tanssilavoilla nämä suuntaukset kohtasivat, mutta tango oli ylivoimainen ainakin yleisömäärillä mitattuna, ehkä poikkeuksena rautalangan tähtihetket vuoden 1963 aikana. Jonkinlaisena kompromissina on pidettävä rautalankaversioita vanhoista tanssimusiikkikappaleista tai slaavilaisista iskelmistä (esim. Kulkuri valssi ja Mandshurian kummut).

Rautalangan symboliksi nousi Soundsin versio Emma-valssista, joka on oikeutetusti päässyt Vilkon kirjan nimeenkin. Itse en pitänyt sitä läheskään parhaana rautalankakappaleena. Sille häveliäästi hymyiltiin. Jälkikäteen ajatellen turhaa nirsoilua! Emman tekemästä aukosta tuli liuta muita levytysversioita vanhoista kappaleista. Tuntuu kuin vanhat eri sukupolveen kuuluneet musiikintuottajat olisivat saaneet äänensä kuuluville tätä kautta.

Ainakin Mantshurian beat on youtuben kautta tullut monille tutuksi hyvin monina kansainvälisinä versioina. Pidän sitä rautalankamusiikin kansainvälisenä klassikkona.

Mistä vaikutteet tulivat? Kaksi kappaletta nousee ylitse muiden, Venturesin Walk Don´t Run ja Shadowsin Apache. Ehkä näistä vielä nostaisin Walk Don´t Runin edelle, vaikka myöhemmin Apache on ainakin eurooppalaisille tullut instrumentaalipopin ikiklassikoksi. On hämmentävää seurata Walk Don´t Runin voittokulkua esimerkiksi Japanissa. Venturesin revival-vierailut Japanissa olivat suuria menestyksiä vielä ainakin 1990-luvulla. Soundsille Walk Don´t Run näyttää muodostuneen tajunnan räjäyttäjäksi. Ja perässä seurasivat muut Venturesin kappaleet.

Väheksymättä rock and rollia, minusta näytti, että nuorisomusiikki laajamittaisena ilmiönä löi läpi vasta tuolloin 1960-luvun alussa (rautalangan ohella twist!). Viive englanninkielisen maailman kitaramusiikin nousuun oli ehkä vain vuosi (Walk Don´t Run ja Apache nousivat listoille syyskesällä 1960). Rock and roll ei Suomessa koskaan 1950-luvulla saavuttanut laajoja joukkoja. Oikeastaan rock and rollista tuli kaiken kansan musiikkia vasta Rauli Badding Somerjoen myötä 1970-luvun alussa. Muistan kuinka Paavo Einiö totesi katkeranoloisesti jossain 1950-luvun lopun Mitä Missä Milloin –kirjassa - pantuaan ensin myönteisenä ilmiönä merkille, että perinteinen iskelmämusiikki sai kärkisijoja iskelmätilastoissa - että ”ei rock and roll ihan kokonaan ole pilannut ihmisten musiikkimakua”. Vuonna 1962 rock and roll oli kuitenkin auttamattomasti ohi. Muistan itse pitäneeni sitä aivan reliikkinä rautalankakaudella. Rockin klassikot ja tähdet nousivat uuteen arvoon arvaamattomaan brittiyhtyeiden invaasion aikaan myöhemmin 1960-luvulla.

Suomalaiset rautalangan harrastajat eivät juuri tehneet omia kappaleita. Myös Ruotsissa oli sama ilmiö: sovitettiin sähkökitaramusiikkiin osin vanhoja kansanlauluja. Muutoinkin rautalankavaikutteet tulivat Suomeen merkittäviltä osin suomenruotsalaisten muusikonalkujen kautta.

Missä on rautalanka tänään? Itse asiassa Agentsien ja Esa Pulliaisen avulla rautalanka voi hyvin 1990- ja 2000 luvuilla. Toki musiikki oli pääosin laulettua, mutta erityisesti Pulliaisen sooloissa kuuluu rautalankakauden pieteetti. Viime aikojen rautalankafestarit ovat olleet aivan toimiva juttu.

Arto Vilkko on tehnyt tärkeän kulttuuriteon, kun on kerännyt rautalangan historian kirjan kansien väliin. Useimmat tuon ajan vaikuttajat elävät edelleen ja haastattelujen kautta elävöittävät kirjan tekstejä. Parhaillaan TV:ssä menevä moniosainen iskelmämusiikin historia vahvistaa tämän musiikkityylin kulttuurihistoriallisia ulottuvuuksia.

Arto Vilkon tekstistä voi poimia avainsanoja ja avainkäsitteitä, jotka kuvaavat rautalanka-aikaa: se oli poikien tuottamaa musiikkia, suuret ikäluokat olivat siinä avainasemassa, vanha iskelmämusiikki ei kaupunkinuorille enää kelvannut, musiikki oli ensisijaisesti oppikoulunuorten musiikkia, konventit olivat sen luontevia esityspaikkoja, sähkökitaran soundi mullisti äänimaailman, rautalanka on tärkeä osa suomenruotsalaisuutta ja ennenkaikkea rautalanka oli nuorten ikiomaa musiikkia.

Big Brother and the Holding Company

Viimeaikoina on esiintynyt yhä enemmän merkkejä siitä, että olemme väheksymässä kansanvaltaista järjestelmäämme. Se ei ehkä ole kuitenkaan yllättävää, sillä sen verran kovaa on tulitus demokraattisia arvoja vastaan.

Mitä jos kokeilisimme virkamiesvaltaa? Valistuneet, asiansa osaavat, lahjomattomat virkamiehet voisivat hoitaa koko kunnallisen palvelutuotannon järjestämisen. Ja eikö samaa voitaisi soveltaa myös valtion tehtäviin.

Omasta kokemuksesta haluaisin sanoa, että vaikka joskus tulikin tokaistua jotain positiivista valistuneesta diktatuurista, niin en muista historiasta yhtään valistunutta diktaattoria, joka olisi pysynyt valistuneena.

Mutta tänä päivänä demokratia sivuutetaan monilla aiemmin tiedostamattomilla tavoilla. Holdingyhtiöiden (yhtiöt, jotka omistavat toisia yhtiöitä) avulla palvelujamme siirretään suuryhtiöiden ja näiden tytäryhtiöiden kontrolliin. Verotus ohjataan sellaiseen paikkaan, jossa verot ovat alhaiset. Näitä eksoottisia paikkoja ovat mm. Jerseyn saari, Lontoon City ja Delawaren osavaltio Yhdysvalloissa!

Ei tässä kaikki. Tauti leviää. Nyt myös kunnat itse haluaisivat siirtää konserninsa keskeisiä osia kunnan omistaman holdingyhtiön alaisuuteen. Ensin lähtevät esim. sähköenergian ja veden tuotanto. Niistä ei käytetä nimeä peruspalvelut, vaan ydinpalvelut. Se ei niiden merkitystä tee vähäisemmäksi, pikemminkin päinvastoin.

Mistä tässä on kysymys? Eikö ole hyvä, jos yhtiöittämisten kautta byrokratia vähenee ja verotusta pystytään laillisesti kiertämään? Kunnista tuleekin yhtäkkiä keskeisiä verosuunnittelun tekijöitä tässä maassa! Yhteisövero maksetaan valtiolle, mutta osa siitä "palautetaan" kuntiin (monikuntaisen yrityksen kyseessä ollessa yrityksen henkilöstön suhteessa). Veronkiertoa harrastavat kansainväliset yritykset konserninin sisäisillä laina/korkovähennysjärjestelyillä sekä nyt siis myös kuntakonsernit vero-optimoinnilla. Valtio ei jää makaamaan tuleen, vaan kun se havaitsee tulojen riittämättömyyden, se panee vahingon kiertämään leikkamalla kuntien valtionosuuksia.

Näyttää siltä, että Björn Wahlrosin opit on kylvetty hedelmälliseen maaperään. Juuri hän tuoreessa kirjassaan halusi asettaa kyseenalaiseksi enemmistöihin perustuvan vallankäytön. Joillakin pitäisi hänen mukaansa olla enemmän ääniä kuin toisilla.

Mutta eihän tässä holdingyhtiöasiassa ole kysymys siitä, että jotkin kuntalaiset saisivat enemmän ääniä kuin toiset. Mutta oligarkian mahdollisuus on olemassa. Jossain kaukana häämöttää valtuusto ylimpänä päättäjänä…. Pitäisikö sanoa niin kuin sanottiin tsaarin pikkuvirkamiehistä kaukana Venäjän aroilla? He saattoivat harrastaa ison vallan käyttöä, olihan ”tsaari kaukana ja Jumala korkealla”.

Meillähän on ollut esimerkkejä aiemminkin demokratian loitontumisesta. Kuntayhtymiä totuttiin pitämään yhteisöinä, joissa kuntien edustajat vähitellen muuttuivat yhtymän edustajiksi. Saattoi syntyä ristiriita kunnan edun ja yhtymän edun välillä. Vahva virkamies saattoi viedä kunnan edustajia haluamallaan tavalla.

Kysymys on tietenkin pitkän ajan prosessista. Aluksi hodingyhtiökin toimii avoimesti jo itsesuojelusyistä, mutta vähitellen vuosien kuluessa valta keskittyy yhä pienemmälle joukolle, jos valtuusto ei ole skarppina. Tänä päivän ei ole kuitenkaan helppoa toimia kunnallisena luottamushenkilönä: ymmärrystä vaaditaan paljon. Tehtävänsä oikein ymmärtävä lautakunnan tai hallituksen esittelijä selittää nöyrästi päätöksenteon perustelut ja kiemurat päättäjille.

Tällainen mahdollisuus ”nöyrästä palvelijasta” loitontuu kuitenkin holdingyhtiössä todella kauaksi. Jyvällä asioiden oikeasta laidasta on muutama hallituksessa toimiva luottamushenkilö. Heidän ei taas saisi kertoa yhtiön salaisuuksia kellekään, ei myöskään omalle poliittiselle ryhmälleen. Vuotoja tietenkin tapahtuu, varsinkin, jos jokin asia julistetaan etukäteen salaiseksi. Vuodot eivät kuitenkaan korvaa toimivaa demokratiaa.

Viime kädessä on kysymys kansanvaltaisen järjestelmän toimivuudesta. Eikö tässä ole kysymys osittaisesta luottamuksen menetyksestä kansanvaltaista järjestelmää kohtaan?

Jeesustelenko, koska minulla on omaa kokemusta kuntaomisteisen yrityksen johtamisesta? Sen voi jokainen päättää itse. Voin vedota siihen, että puhun asiasta, josta jotain tiedän. Paljolti on kysymys siitä minkä toimialan yrityksestä on kysymys. On sellaisia palveluja, joissa demokraattisen kontrollin tarve on erityisen suuri.

Olen joskus kirjoittanut ylistävään sävyyn ståhlbergilaisesta demokratiasta. Eikö olisi aika kirjoittaa uudelleen arvioiva omaelämäkerta tästä hallitusmuotomme isästä (yhdessä Heikki Ritavuoren kanssa)? Minusta Ståhlbergin demokratian kunnioitus oli todelle korkealla tasolla. Hän halusi toimia esimerkkinä tuleville sukupolville. Onko meillä kärsivällisyyttä kantaa demokratiavastuumme tänä päivänä?

Emme tarvitse vahvaa johtajaa, tarvitsemme vahvan demokratian. Demokratia vaatii pitkäjänteisyyttä, se vaatii kokemusperäistä asioiden käsittelykykyä. Ei Weimarin tasavaltakaan ollut niin heikko kuin siitä sanottiin. Saksalaisella demokratialla ei ollut vain tuolloin perinteitä. Demokratian juurtumiselle on annettava aikaa.

Meillä ei ole tätä ongelmaa: demokratiaan on ”totuttu”. Suurempi kysymys on demokratian rutinoituminen ja muuttuminen arkisen harmaaksi. Tai sitten se nähdään loputtomana taistelukenttänä hallituksen ja opposition välillä. Mutta niinhän demokratian pitääkin toimia!

Demokratian uudistaminen on todellinen haaste. Kun informaatioteknologia kehittyy, muuttuvat ihmiset kehityksen mukana. Asioiden käsittely teknisesti voisi tapahtuakin nopeasti, mutta asioiden käsittely vaatii ”hitauselementin” riittävän harkintamahdollisuuden takia. Meillä on esiintynyt viime vuosina huonosti valmisteltuja lakeja. Kiireellä synnytetään sutta.

Kansalaisaloitteen piti olla yksi suoran demokratian kehittelymuotoja. Ja ehkä se sellaiseksi muodostuukin, tarvitaan vain harjoitteluaikaa. Tottakai asioiden käsittelyn ja päätöksenteon on muutoinkin kehityttävä. Naurajat vain ovat paikalla, kun äänestysten sähköiset kokeilut epäonnistuvat.

Globaaleja malleja ollaan nykyisin helposti – liian helposti – omaksumassa paikallishallintoon. Onhan se ihanaa näyttää muille mallia. Toisessa päässä on suuren maailman näennäistehokkuus, toisessa pikkuasioihin takertuva kirkonkylämentaliteetti. Nyt jos koskaan tarvitaan viileää analyysiä siitä, mihin ollaan menossa.

Taistelu demokratian ja hyvinvoinnin puolesta

Päivi Uljaan teoksessa ”Hyvinvointivaltion läpimurto” (Into Kustannus Oy, 2012) on mielenkiintoisella tavalla hahmotettu hyvinvointiyhteiskunnan syntyä/kehittymistä 1950-luvun loppuvuosina ja 1960-luvun alkuvuosina. Olen muodostanut oman näkemykseni tältä pohjalta oheisessa piirroksessa ja täydentänyt sitä nykypäivään ulottuvalla arvioinnilla hyvinvointiyhteiskunnan ja demokratian haasteista.

Uljas korostaa taistelun merkitystä niiden etujen saavuttamisessa, jotka nyt saattavat kuulostaa itsestään selvyyksiltä. Sitähän ne eivät tietenkään olleet.

Uljas tuo esille eliitin tavan ajatella, että nykyinen malli on ylhäältä päin taiten suunniteltu, vaikka tosiasiassa useimmista sosiaalisista uudistuksista on saatu taistella kadulla mielenosoituksissa. Taistelu on ollut rauhanomaista, mutta aikaansaavaa. On hienoa, että tuo taistelun aika on nostettu esille.

Näen asian niin, että edellä kuvattu taistelu olisi epäonnistunut, jos meillä ei olisi ollut nykyisen kaltaista kansanvaltaista järjestelmää jo itsenäisyyden syntyvaiheessa. Esimerkkejä toisenlaisesta kehityksestä on lukuisa määrä ympäri Eurooppaa.

Finanssikriisin kolme ulottuvuutta

Olen käsitellyt finansskriisin syntymistä useilla eri kuvilla tässäkin blogissa. Kuvat ovat täsmentyneet ja ohessa tuon esille viimeisimmän näkemykseni asiasta. Muutos aiempaan koskee teknologisen kehityksen irroittamista ideologioista. Tässä kuviossa se nähdään omana erityisilmiönä, jonka vaikutus heijastuu ympäröivään maailmaan.

Suomi haasteiden edessä – Pertti Haaparannan teesit

Professori Pertti Haaparannan kirjoitus Talous ja yhteiskunta -lehdessä 1/2013 ”Suomen kilpailukykyongelma johtuu yritysjohdon heikkoudesta” on mielestäni vaikuttava analyysi niistä ongelmista, mitä Suomella on tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa. Kirjoitus tarjoaa tuoreita näköaloja ja tarttuu rohkeasti ehkä vaiettuihinkin asioihin. Haaparanta asettuu myös vastahankaan joitakin yleisimmin esitettyjä kliseitä vastaan. Ohessa yritän myös itse luoda näkymää kilpailukykyongelmiin.

Suomen kilpailukyvyn ongelmien top-4 selitykset ovat: kansa ikääntyy ja huoltosuhde heikkenee, työurat ovat liian lyhyitä, hyvinvointiyhteiskunta on kustannuksiltaan liian raskas, palkkatasomme on liian korkea. Jotkut näistä voivat toimia osaselityksinä haasteisiimme, mutta villakoiran ytimeen ne eivät pureudu.

Haaparanta toteaa, että tuotteiden laatu on Suomessa kansainvälisesti mitattuna ja tutkittuna huippuluokkaa (olemme Sveitsin jälkeen jopa kakkossijalla). Tuotteiden laatua ei siis päästä moittimaan. Haaparanta vahvistaa sen paljon esitetyn näkemyksen, että tuotteita ei osata markkinoida. Kerran esitin eräälle yrittäjälle markkinointiongelman meidän yhteisenä haasteenamme. Hän vastasi ”myyntihän se on osattava”. No, puhumme samasta asiakokonaisuudesta.

Tuotteita ei Haaparannan mielestä uudisteta riittävän ripeästi. Yksinkertaisesti markkinoille ei saada menestyviä uusia innovaatioita ja tuotteita riittävän aikaisessa vaiheessa. Kiintoisasti Haaparanta esittää, että Suomi on historiansa vanki. Kysymys ei ole läheskään aina mielikuvituksettomuudesta ja osaamisen puutteesta, vaan siitä, että tuotantorakenteemme (metsä- ja metalliteollisuuspainotteisuus) on sellainen, että on vaikea kehittää uusia tuotteita. Esim. puuhun perustuvaa uutta tuotantoa on ollut todella vaikeaa tuoda markkinoille.

Vanhojen tuotteiden laadun parantamisella ei selvitä, tarvitaan uusia laadukkaita tuotteita, koska Haaparannan mukaan ”vanha tuotanto siirtyy kuitenkin halpatyömaihin”.

Viimeinen Nokian aidosti ylivoimainen puhelin oli malli N95. Se oli pienoistietokone, jossa oli markkinoiden paras ominaisuuskokoelma. Mihin menestys perustui? Tietenkin siihen draiviin, joka Nokialla tuolloin 2006-2007 oli vielä päällä. Mutta on siinä muutakin. Haaparanta mainitsee, että sen osat tehtiin ulkomailla ja Suomessa laite lähinnä koottiin. Silti arvonmuodostuksesta 40 prosenttia tuli Suomeen. Tästä tullaan ydinsanomaan: nykyisin ei kansainvälisillä markkinoilla kilpailla tuotteilla, vaan tuotantoprosessin osilla. Juuri siitä oli kysymys N95 kohdalla. Tavoitteena on siis ”tuottaa arvonlisää johonkin tuotteeseen”. Nokia on kärsinyt ongelmasta, jossa se ei ole pystynyt innovaatioiden kärkitasolla. Käsittääkseni innovoinnin jälkeen seuraava vaihe on, että arvoketjun arvokkaimmat osat (tuotekehitys, markkinointi, johtaminen jne.) tuotetaan Suomessa. Bulkki ja jotkin arvokkaimmat osat ostetaan alihankintana. Tähän perustuu globaali tuotanto. Meidän tulisi siis keksiä uudelleen N95-menestyskaava ja sitähän Nokia nyt yrittää peitotakseen kilpailijansa ”maailman innovatiivisimmilla puhelimilla”. Onnea ja menestystä!

Suomen vientivalikoima on Haaparannan mielestä liian suppea ja liiaksi raaka-ainepainotteinen. Suppeus on todellinen negatiivinen avaintekijä. Mielestäni Haaparanta herättää todella ajattelemaan sanoessaan, että Suomessa kliseemäisesti todetaan, että tuotannossa ”keskitytään jatkossa ydinosaamiseen”. Onko olemassa tutumpaa lausetta yritysjohtajan suusta? ”Rönsyt” ulkoistetaan ja keskitytään päätuotteeseen. En tietenkään voi vannoa, etteikö tällä strategialla saavuteta onnistumisia, mutta koko maan kannalta ajattelu on johtanut todella kapeaan tuotevalikoimaan vientimarkkinoilla. Ydinosaamiseen keskittymällä ei synny riittävästi uusia tuotteita. Terävä on Haaparannan toteamus, että em. ajattelu on levinnyt myös yliopistoihin. Hän valittaa, että ydintoimintoihin keskittymisestä on tullut vallitseva iskulause, kun ”oikea vastaus ongelmiin on laaja-alaisuuden tukeminen”. Tässäpä miettimistä.

Olemmeko unohtaneet long tail -ajattelun, jossa keskeisen tuotannon ”hännistä” voi muodostua uusia menestystuotteita? Vai keskitytäänkö jatkossakin vain ”ydinosaamiseen”. Tarvittaisiinko tässä laaja-alaista yksityisten tahojen ja yhteiskunnan rahallista tukea, joka korvaisi muuta yritystukiviidakkoa? Onko ”yhden ratkaisun malli” pesiytynyt Suomeen pysyvästi?

Osittain edellä esitettyyn liittyy Haaparannan moite liiketoimintaosaamisen puutteista. Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Pääosin meillä käydään keskustelua eliitin näkökulmasta, jossa kritiikki kohdistuu esim. työntekijöiden palkkoihin. Olen lukuisissa tämän blogin kirjoituksissa ollut sitä mieltä, että palkka-ale ei ole ratkaisu viennin ongelmiin. Eiköhän Kone Oy:kin joudu hakemaan markkinoilta osaajia ihan käypään hintaan, jotta menestyisi globaalisti. Mutta johdon osaamiskeskustelu on meillä käymättä. On keskitytty lähinnä johdon ylisuuriin bonuksiin. Mikä ettei, mutta sen keskustelun alle kätkeytyy ehkä suurempi periaatteellinen keskustelu johtajien oikeista strategiavalinnoista, jotka tähtäisivät markkinoinnin ja arvoketjun keskeisten ongelmien ratkaisemiseen. Sama kritiikki koskee tietysti yrityksen pääomistajia. Onko nykyinen työurien pidentämiskeskustelu ja palkkojen alekeskustelu hämäännyttänyt meidät niin, että emme pysty keskustelemaan todellisista (johtamisen) haasteista.

Edellä esitetyistä asioista joudutaan käymään keskustelua ristiriitaisessa ympäristössä. Otetaan esimerkeiksi kaivosteollisuus ja telakkatuet. Kaivosteollisuus on ”raaka-ainepainotteinen” toimiala ja telakkatuki on vanhan tukemista. Kumpikaan ei ole uudistavan perusajattelun mukaista. Meillä kuitenkin telakkatuen vaihtoehtona on maan hallituksen vaihtuminen, niin kireälle asiat on viety.

Amerikkalainen tulevaisuustutkimuksen kärkiyksikkö Intelligence Council erittelee kehittyneiden maiden tulevaisuuden näkymiä vuoteen 2030 seuraavasti: teollisuus on painettu liian alas, väestön kasvunäkymät ovat heikentymässä, työmarkkinat polarisoituvat, elintaso tulee laskemaan joissakin maissa, taloudellinen kasvu hiipuu… Emme ole yksin ongelminemme. Joitakin uutta avaavia näkymiäkin on: liuskekaasun tuotanto vähentää (alueellista) riippuvuutta nykyisitä energiantuottajista ja halventaa energian hintaa ja siirtolaisuus on yhtä kuin kehittyneiden maiden kasvustrategia. Ilmaston lämpeneminen on moneen suuntaan kehitystä avaava asia. Intelligence Councilin raportin voisi ottaa pidemmän aikavälin tarkastelun lähtökohdaksi – niin amerikkalaiskeskeinen kuin se ajattelultaan onkin.

Haaparanta moittii erilaisten tilastollisten aineistojen käytön manipulointia. Valitaan esim. vertailuvaltioiksi vain Saksa ja Ruotsi tai valitaan vertailuvuodeksi vuosi 2007, joka edustaa kotimaamme lähimenneisyyden parasta vuotta. Näin saadaan Suomen surkeus näyttämään vielä pahemmalta kuin se oikeasti onkaan. Hän suosittelee aivan oikein pidemmän aikajänteen tilastoja ja niistä vedettäviä johtopäätöksiä. Epäilemättä tarkoitushakuisesti valitut tilastoluvut pikemminkin haittaavat kuin vievät kehitystä eteenpäin.

Meillä on taipumus tarkastella asioita hyvin lyhyellä perspektiivillä ja maalata sitten piru seinälle. Kehitystä oikeaan suuntaan ajatellaan johdettavan parhaiten uhkailemalla milloin milläkin kauhukuvalla. Tätä ajattelua harrastettiin 1990-luvun laman yhteydessä. Lopputuloksena piti olla hyvinvointiyhteiskunnan loppu. Tosiasiassa seurasi vuodesta 1994 vuoteen 2008 ulottunut yksi Suomen historian pitkäkestoisimmista nousukausista, 15 vuotta lähes katkeamatonta kasvuputkea!

Juuri nyt dramatisoidaan kehitysnäkymiä. En suostu uskomaan tällaiseen ”metsään ja kuula kalloon” -ennusteluun. Emme ole viemäristä vedettäviä. Ehkä kansakunta tarvitsee Pekka Himasen kukoistusfilosofointia, jonka Esa saarinen ja Himanen itse loivat 1980- ja 1990-luvulla. Sen tarkoitushan oli iskostaa meihin menestyjäkansan imago. Kateus piti pyyhittämän pois. En silti oikein usko tällaiseen filosofiaan. Tarvitaan oikein argumentoitua vertailua ja tarvitaan nöyrää haastajan asemaan asettumista. Emme ehkä olekaan niin hyviä kuin parhaimmillaan/pahimmillaan olemme kuvitelleet.

Enemmän arvostan Haaparannan kaltaista analyyttistä – poleemistakin - pohdintaa myöntäen tietenkin, että filosofia ja kriittinen yhteiskunnallis-taloudellinen ajattelu eivät ole toisiaan poissulkevia.

Mitä jos Haaparannan ajattelu otetaan tulevaisuuspohdinnan lähtökohdaksi?

Krugmanin elvytys vastaan Rehnin leikkaukset

Helsingin Sanomissa on käsitelty useaan otteeseen kiistaa talouspoliittisten toimenpiteiden suunnasta Euroopassa. Asia kulminoituu vastakkainasetteluun elvyttäjät vs. leikkaajat. Tämä sapluuna on kyllä vahvaa yksinkertaistamista. Viimeksi asiaan puututtiin Hesarissa 13.3.2013 (”Rehn vastaan Krugman”).

Haluaisin tuoda tähän väittelyyn vähän taustoja. Paul Krugman on tutkinut tiedemiesurallaan erityisesti 1930-luvun lamapolitiikkaa. Hän on vakuuttunut siitä, että 1930-luvusta pitää voida ottaa opiksi. Mitä kolmekymmentäluvulla tapahtui? Franklin Delano Roosevelt käynnisti jättimäiset elvytystoimet aikansa emmittyään. Toimenpiteiden vaikutuksesta talous kääntyi nousuun vuoden 1935-36 vaiheilla. Sitten elvytyksestä johtuneesta velkaantumisesta huolestuneet kongressin jäsenet rupesivat painostamaan Rooseveltia tiukentamaan finanssipolitiikkaa. Roosevelt antoi periksi ja Yhdysvallat syöksyi uudelleen lamakurimukseen vuonna 1937. Työttömyys mm. paisui lähelle 20 prosenttia. Syntyi ns. kaksoisveekuvio, joka syntyi liian aikaisen finanssipolitiikan kiristämisen seurauksena. Kannattaa huomata, että lamasyvänteiden ajallinen ero on useita vuosia (1933 ja 1937). Tämä on selvästikin unohtunut tämän päivän kriisin tarkastelussa. Vuoden 2009 syvänne oli kaksoisveen ensimmäinen sakara ja jos katsotaan talouden tunnuslukuja Euroopassa juuri nyt, on vajottu talouskasvussa uudelleen miinukselle (tosin lievästi, mutta kuitenkin). Notkahdusten välikin (2009-2013) vastaa suurinpiirtein Yhdysvaltain 1930-luvulla tapahtunutta kehitystä. Vuoden 1937 opetuksella on suuri merkitys Krugmanin Eurooppaan kohdistuneissa varoituksissa.

Krugmanin kuuluisan toteamuksen mukaan 1930-luvun kaksoisveen laitimmaisen sakaran nousu aiheutui jättimäisestä ”julkisen talouden elvytyksestä, jonka nimi oli toinen maailmansota”. Ja tottahan se oli, vuonna 1941 USA:n työttömyys oli 2 prosenttia.

Talouden lait eivät ole muuttuneet juurikaan 80 vuodessa. Kerta toisensa jälkeen on tehty se virhe, että unohdetaan talouden suhdanteiden lait. Ylikuumenevaa taloutta ei jostain syystä haluta viilentää (”antaa mennä, kun kerrankin menee!”) ja joidenkin mielestä taantumassa velkaelvytys katsotaan uhkarohkeaksi vaihtoehdoksi. Yhdysvalloissa 2000-luvun alun IT-kuplan puhkeamisen ja sitä seuranneen taantuman jälkeisessä korkeasuhdanteessa ”velkaelvytettiin” raskaasti. Keskuspankin matalat korot edesauttoivat asuntokuplan synnyssä…..

Krugmanin ajattelun pohjalla on siis 1930-luvun tapahtumaketju ja kokemuksista tulisi hänen mielestään ottaa opiksi. Korkeasuhdanteessa – 2000-luvun alussa – tapahtui keynesiläisten periaatteiden vastaista velkaantumista. Tämä velkaantuminen on leikkaajien mielestä muodostanut esteen elvyttäville toimille (verotuksen keventäminen, julkisen kulutuksen lisääminen). Tosin on syytä muistuttaa, että velkaantumista ei tapahtunut kaikissa euromaissa. Voidaan verrata kahta tapausta keskenään: toinen on Yhdysvallat ja toinen on Eurooppa. Yhdysvalloissa on elvytetty taloutta sekä finanssipolitiikalla että rahapolitiikalla. Tämä on ollut tehokasta, koska Yhdysvallat on liittovaltio ja liittovaltiolla on ollut kokonaisuus hanskassa. Erillisvaltioiden Euroopassa taloutta on kuristettu.

Yhdysvaltain keskuspankin rooli rahapoliittisessa elvytyksestä on ollut todella merkittävä. FED on ostanut valtion obligaatioita massiivisesti (quantitative easing). Jää nähtäväksi kuinka kestävällä pohjalla on nyt meneillään oleva pörssikurssinousu, koska se perustuu yksipuolisesti FEDin markkinoille pumppaamaan rahaan ja ultramataliin korkoihin.

Finanssikriisin aikana Yhdysvalloille kehittyi jättimäinen vuosittainen budjettivaje, 1300-1400 miljardia dollaria. Kun sitä vertaa liittovaltion kokonaismenoihin, jotka ovat karkeasti 4000 miljardia, niin tajuaa, miten jättimäisestä vajeesta on kyse. Nyt monin eri elvyttävin ponnisteluin on arvioitu tulevaksi vajeeksi (vuonna 2013) noin 850 miljardia dollaria. Sekin on paljon rahaa, mutta kertoo suunnan. Valtion ei tarvitse välttämättä hävittää vuosittaista vajetta kokonaisuudessaan. Muutaman sadan miljardin vajeella velkasuhde BKT:hen pidetään prosentuaalisesti ennallaan, jos talouskasvu on kohtuullinen. Toki korkeasuhdanteessa kannattaa pyrkiä kokonaan eroon vajeista (ja mielellään lieviin ylijäämiin), jolloin pysytään heikompien aikojen koittaessa elvyttämään.

Euroopassa velkaantumisen logiikka on ollut suurinpiirtein samanlainen (Irlannissa ja Espanjassa oli asuntokuplat). Kreikan ja Italian tilanne johtunee niiden monin tavoin epärehellisestä taloudenpidosta. On ummistettu silmät ongelmilta ja samalla on saatettu EU kriisiin. Tähän pitää tietenkin lisätä se, että korkeasuhdanteen höveli velkarahoitus tuli hyvin pitkälle Saksasta ja Ranskasta. Siitä nyt maksetaan.

Yhdysvaltain velkasuhde on tällä hetkellä hiukan yli 100 prosenttia. Kohtuullisen tasoinen elvytys on suoritettu tällä tasolla. Himmeää valoa on nähtävissä taloudessa juuri nyt. Krugmanin kannanotot perustuvat tähän tilanteeseen, mikä vallitsee USA:ssa. Sinänsä eurooppalaisten velat eivät poikkea oleellisesti Yhdysvaltojen veloista. Kysymys on talouden iskukyvystä yleensä. Näkymät eivät ole tällä puolen Atlantia kovin hyvät.

Krugman näkee kuitenkin leikkausten vastaisen finanssipolitiikan tässä tilanteessakin parempana kuin kansantalouksien supistamiset. Komissio näkee pohjalla olevat velat suhteessa talouden iskukykyyn liian suurina, jotta niitä voitaisiin elvyttämällä lisätä.

Lienee kiistatonta, että vakauttamistoimenpiteet (leikkaukset ym.) ovat tapahtuneet liian nopeasti (Rehnkin myöntää tämän). Hän näkee kuitenkin vaihtoehtojen puutteen ongelman ytimenä. Eli kysymys on siitä, kuka rahoittaa lisävelkaantumisen ja millä korolla - vai rahoittaako ollenkaan. Krugman taas näkee kaksoistaantuman Euroopassa itse aiheutettuna Yhdysvaltain 1930-luvun mallin mukaan. Suo siellä, vetelä täällä.

Käytännössä eri katsantokantojen erot eivät ehkä ole kovin suuria. Kaikki lienevät samaa mieltä, että lypsävää lehmää ei saa tappaa.

Yhdysvaltain ja Euroopan talouden ja hallinnon rakenne on erilainen. Krugman suhtautui euroon skeptisesti jo siinä vaiheessa, kun järjestelmää luotiin, joten hän ei ole jälkiviisas tässä asiassa. Syynä Krugmanin näkemykseen oli se, että Euroopan valtiot erillisinä olivat talouden potentiaalin osalta aivan liian erilaiset. Hän ei uskonut riittävän kurinalaiseen kokonaisvaltaiseen talouspolitiikkaan ja oli siinä oikeassa. Vastaavasti voidaan sanoa, että EU oli tarkoitettu tasaamaan talouksien iskukyvyn eroja eli vastaamaan tuohon Krugmanin kritiikkiin. Ongelma on siinä, että EU on merkittäviltä osin epäonnistunut tasaamistehtävässään. Todelliset erot Euroopan sisällä ovat olleet paljon odotettua suuremmat.

Paine liitovaltion suuntaan on melkoinen. Sekä Krugman että Rehn ovat tässä samalla asialla. Luottamus Euroopan valtioiden kesken on kuitenkin niin heikko, että liitovaltiokehitystä vastustetaan ankarasti.

PS

Lopuksi sanoisin, että Paul Krugman tarkastelee talouden ilmiöitä kolumneissaan erittäin kriittisesti yleisestikin. Kysymys ei siis ole hänen ja Rehnin välisestä henkilökohtaisesta vihanpidosta, niin kuin meillä annetaan lehdissä ymmärtää. Torakkapuheet on liitettävä amerikkalaistyyppiseen räyhäkkääseen keskustelutyyliin, joka eurooppalaisille on vierasta.

Sinivalkoista dopingia

TV:stä tuli juuri Arto Halosen dokumentti ”Sinivalkoinen valhe”, joka aikoinaan pyöri myös elokuvateattereissa. Dokumentti kertoo hiihdon dopingista keskiössä Lahden MM-kisat 2001.

Dokumentti on tarkoituksella leikattu nopeaksi, lähes hengästyttäväksi. Aikasiirtymisineen 2000-luvulta 1990- ja 1980-luvulle ja takaisin sen seuraaminen vaatii tarkkuutta, mutta ainakin pidempään näitä asioita tutkailleena katson dokumentin toimivan hyvin.

Dokumentti ei ensisijassa etsi syitä syviä dopingongelmaan, vaan antaa tapahtumien ja ihmisten käyttäytymisen kertoa puolestaan. Syntyy jännitysnäytelmä, jonka lopputulos on katsojalle etukäteen selvä, mutta valaisukulma ja kokonaisvaltainen näkemys tuovat dokumenttiin sen cluen. Otan oikeudekseni tulkita seuraavassa dopingvyyhteä siten, kun sen itse näen. Itse asiassa pelkästään dopingista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kuvattuihin tapahtumiin liittyy suuri määrä erilaisia asioita: vallan käyttöä, ihmisten manipulointia, businesta, epärehellisyyttä, suoranaisia valheita ja sinisilmäisyyttä.

Kupletin pääjuoni menee mielestäni suurin piirtein seuraavasti: toiminnan rahoittajina olemme me tavalliset penkkiurheilijat, juuri meidän innostuksemme ja rahan syytäminen idoleihimme käynnistää tämän sopan. Yleisön paine luo paineet urheilujohdolle, joka painostaa valmentajia menestykseen. Valmentajat taas painostavat urheilijoita menestymään hinnalla millä hyvänsä. Koneistossa tarvitaan asiantuntijoita (lääkäreitä) sekä urheilun ympärillä häärääviä agentteja ja eritasoisia avustajia. Median merkitystä ei voi mitenkään aliarvioida.

Tietenkään urheilijat eivät ole tahattomia uhreja, vaan ovat usein kaikkein aktiivisimpia menestyksen keinovalikoiman etsijöitä. Taustalla liikkuu suuri raha (tietenkin urheilulajin suosioon suhteutettuna). Rahalla on taipumus vaikuttaa riskinottohalukkuuteen.

Jos ajatellaan dokumentissa esiteltyä henkilögalleriaa, nousee siitä esille useita vaikuttavia henkilöhahmoja. Suomalaisista nostaisin esille Tapio Widemanin, Kari-Pekka Kyrön ja Jarmo Punkkisen. Käsittelen urheilijoita erikseen.

Wideman on hyvin erikoinen hahmo. Hänet on esitelty julkisuudessa aiemmin eräänlaisena lääketieteen neutraalina guruna, jonka arvioihin sitten luotetaan. Tosiasiassa hänellä on sorkat savessa ja syvällä suomalaisessa ja kansainvälisessä dopingkulttuurissa. Onko tämä hyväntahtoisen oloinen, myhäilevä hahmo koko näytelmän suurin konna? Tämä on kysymys, ei vastaus. Kiinnittäisin huomiota Widemanin lausuntoihin, sillä eräässä mielessä hän on koko dokumentissa haastatellun porukan kaikkein kyynisin hahmo. Wideman pitää koko urheilubusinestä suurena showna ja pr-toimintana. Lopulta hän sanoo sen ratkaisevan asian: tarvitaanko doping-valvontaa ollenkaan? Sanoisin, että kovin on Wideman valinnut helpon ratkaisun. Tällaisen mielipiteen voi kuulla harrastelijan suusta kuntosalilla, mutta vaikutusvaltaisen urheilulääketieteen asiantuntijan suusta se kuulostaa kovin härskiltä ja yksioikoiselta.

Kari-Pekka Kyrö on usein nähty kaikkein suurimpana roistona tässä näytelmässä. Ainakin hän on käyttänyt inhimillisten piirteiden kaikki variaatiot hyväkseen valehtelusta rehellisyyteen. Kyrö on tuonut esille lopulta tapahtumien yksityiskohtia, jotka ovat täyttäneet palapelin puuttuvat osat. Hänenkin osaltaan on sanottava, että kun hän on ensin kokeillut kaikki vippaskonstit ja mikään ei ole auttanut niin viimeisenä keinona hän on turvautunut rehellisyyteen. Hän on eräänlainen kameleontti, joka pystyy muuntautumaan mihin rooliin tahansa.

Jarmo Punkkinen on hahmo, joka pukeutuu mystikon kaapuun. Mies ei puhu, vaikka todennäköisesti tietää yksityiskohdista enemmän kuin ehkä kukaan muu. Hän on käynyt Italiassa alan "korkeakoulun". Italialaiset urheilijat ovat ehkä kaikkien härskeimmin käyttäneet testiaukkoja hyväkseen. Jäämme odottelemaan Punkkisen muistelmia.

Epäilemättä kaikki kolme henkilöä ovat rautaisia ammattilaisia omilla osaamisalueillaan. Kysymys on tavallaan yrittämisen tai osaamisen vasenkätisestä muodosta (anteeksi kaikki vasenkätiset). Kysymys ei ole välttämättä rikollisesta toiminnasta, vaan sääntörikkomuksista ja epäeettisestä toiminnasta. Mutta kuka tässä busineksessä välittää moisesta?

Suurissa urheilutapahtumissa näemme dramaattisia näytelmiä. Mutta kulisseissa näytelmä voi olla vielä paljon dramaattisempi. Dokumentin mukaan suomalaiset huijasivat muita pelottelemalla heitä Lahtea edeltäneissä suurkisoissa tehtävillä uusilla dopingtesteillä. Suomalaiset tiesivät, ettei testejä tehty samalla, kun he itse härskisti douppasivat itsensä. Kosto elää. Lahden MM-kisoissa suomalaisia vedettiin nenästä. Ei pitänyt olla hemohestestejä, mutta oli kuitenkin. Kari Pekka Kyrön puheista saa vaikutelman, että doping-maailmassa ei harrastelijamaisuudella pärjätä. Hommassa ollaan mukana rautaisella ammattitaidolla tai sitten on jäätävä pois.

Mutta eikö tässä pitänyt puhua itse urheilijoista? Jos ajatellaan kahta todella härskiä tapausta, Italian Manuela Di Centaa ja Johan Muhleggiä (viime mainitun käry Salt Lake Cityssä vuonna 2002), niin molemmat ovat osoittaneet ylivoimaisuutensa useissa suurkisoissa. Di Centa ei ole jäänyt kiinni vilpistä ja hänet on palkittu parlamenttipaikalla Italiassa. Oleellista tässä on kuitenkin se, miten nykyaikaisessa kivikovassa urheilumaailmassa jotkut voivat olla noin ylivoimaisia. Tähän voi olla vain yhdenlainen selitys.

Se oli muistaakseni ruotsalainen huippulahjakas hiihtäjä Per Elofsson, joka pisti hanskat tiskiin, kun hän huomasi, että kunnon nostaminen huippuun (muiden huippujen kanssa kilpailukykyiseksi) vaati dopingin käyttöä. Kääntäen hän tarkoitti, että kilpailijat syyllistyivät dopingiin. Tämä onkin dopingkysymyksen ytimessä: kaurapuuropohjalta joudut auttamatta altavastaajaksi. Liian kova harjoittelu taas johtaa ylikuntoon, jonka torjumisessa doping saattaa olla välttämätön apu. Olen joskus katsonut olympiakisojen kuulantyönnön palkintojen jakoa epäuskoisena: ovatkohan nuo mitalimiesten yrmeät kasvot merkkinä siitä, että mitali ei ole heidän omastakaan mielestä vielä varma?

Käytännössä urheilijat menettelevät ahdistavassa menestyspaineessa hyvin monella eri tavalla. En epäile Elofssonin rehellisyytä. Hän halusi valita puhtaan urheilun. Joku toinen aloittaa dopingin ja tulee sitten tunnontuskiin. Joku romahtaa vasta jäätyään kiinni dopingin käytöstä. Sitten on niitä, jotka eivät myönnä syyllisyyttä kiinni jäämisen jälkeenkään, vaikka todisteet ovat aivan selvät. Sankaruuden säilyttävät ne, jotka käyttävät, mutta eivät jää koskaan kiinni.

Dokumentissa Jaana Savolainen (todettuaan itsensä puhtaan urheilun kannattajaksi) kertoo, kuinka hän ennen Lahtea voitti ylivoimaisesti Suomen mestaruuden, mutta itse MM-kisoissa hän oli pelkkä vastaantulija. Siinä välillä ehti tapahtua jotain. Kysymys on muusta kuin kunnon vaihtelusta.

Me projisoimme joihinkin urheilijoihin korkeatasoisina pitämiämme piirteitä ja petymme sitten, kun nämä henkilöt eivät ole luottamuksen arvioisia, ts. sortuvat dopingiin. Välittömästi tulevat mieleen Martti Vainio ja Mika Myllylä. Meidän parhaat poikamme eivät menestyneetkään ilman vippaskonsteja!

Raha on hurjan tärkeä konsultti näissä asioissa. Kyllä Isometsän, Myllylän ja Kirvesniemen Karpaasiyhtiö nivoutui aivan elimellisesti urheilumenetykseen ja sitä avittavaan dopingin käyttöön. Dopingriski oli oleellinen osa yrittäjäriskiä. Kun koko elämä on rakennettu urheilukehikon varaan ja tapahtuu paljastuminen saattavat seuraukset olla katastrofaaliset, kuten Myllylän tapauksessa. Toiset ovat ehkä alunperinkin laskeneet (tiedostamattaan?) sen varaan, että katastrofin mahdollisuus on olemassa. Tällä ajattelulla toipuminen kärystä nopeutuu. Ehkä Isometsä ja Kirvesniemi ovat esimerkkejä tästä.

Urheilua on vaikea erottaa kulttuurista, jossa elämme. Odotukset kohdistuvat kai oman kulttuurimme kuviteltuun rehellisyyteen. Pettymys on melkoinen, kun toteamme olevamme samalla tai alemmalla tasolla kuin muut.

Yksi tapa projisoida ongelma pois päiväjärjestyksestä on median syyttäminen. On totta, että lehdistö myy dopinguutisilla. Kriisien paisuttelu kuuluu myös asiaan. Kaikilla on mielipide dopingista. Lähtisin kuitenkin itse siitä, että lehdistön (median) ensisijainen tehtävänä on mätäpaiseiden paljastaminen. Urheilun seuraajalle jää ikään kuin kaksi mahdollisuutta pettymyksen hetkellä: tuntea itsensä huijatuksi tai antaa huijata itseään ilman, että ottaa sitä kovin vakavasti. Myös katsomon puolelta löytyy kyynikoita: menestyä saa millä keinoin tahansa ja jos jää kiinni, niin se on jokaisen oma asia, jota ei jäädä suremaan.

Paul Krugman ja velka suhteessa bruttokansantuotteeseen

Paul Krugmaniin joutuu aina silloin tällöin viittaamaan ajankohtaisissa talouden aiheissa. Nyt hän on puuttunut New York Timesin kolumnissaan velan - ja erityisesti Yhdysvaltain liittovaltion velan – suhteelliseen osuuteen maan bruttokansantuotteesta.

Krugmania voidaan pitää pienin varauksin keynesiläisenä taloustieteilijänä. Hän on kohdistanut ankaria syytöksiä niiden maiden talouspolitiikkaa vastaan, jotka ovat leikkaamalla saaneet taloutensa kuralle. Taistelu keynesiläisten ja leikkaajien välillä on saanut viimeaikoina lisää kierroksia, kuten kaikki ne, jotka vähänkin seuraavat talouspoliittista keskustelua, ovat havainneet.

Kun monetaristit/chicagolaiset/uusliberaalit (käytettäköön mitä nimeä tahansa) ovat olleet talouspoliittisen keskustelun herroja viimeiset 30 vuotta, niin nyt - ja juuri nyt – keynesiläiset ovat käyneet ankaraan vastahyökkäyksen. He ovat saaneet puolelleen Maailmanpankin ja IMF:n, jota voidaan pitää melkoisena voittona ottaen huomioon em. instituutioiden aiemmat, varsinkin kehitysmaihin kohdistetut kurikampanjat.

Krugman on johtavia elvyttäjiä ja leikkausten vastustajia. Hän on höykyttänyt erityisesti Olli Rehniä viime päivinä, vaikkei Rehn mikään chicagolainen ole koskaan ollut. Hän on EU-komission asialla.

Krugman lähtee liikkeelle Yhdysvaltain budjettivajeesta, joka oli vielä pari vuotta sitten massiivinen (1300-1400 miljardia dollaria vuositasolla). Kun Yhdysvaltain velka ja bruttokansantuote ovat olleet karkeasti 16 000 miljardia dollaria, oli vuosittainen velan määrän nousu melkoinen. Tosin Krugman kieltäytyi tuolloinkaan säikähtämästä vajetta vastustajiensa suureksi mieliharmiksi. Pikemminkin hän halusi jatkuvaa elvytystä velkaantumisesta huolimatta. Yhdysvaltain hallitus on noudattanut eräänlaista keskitien politiikkaa ja suhteellisen nopea velkaantuminen on sallittu. Ääripäinä ovat olleet republikaanien säästöniuhot ja juuri Krugman.

Kongressin ns. puolueeton budjettitoimisto (CBO) on arvioinut vajeeksi talousarviovuodelle 2013 enää 845 miljardia dollaria (talousarviovuosi alkoi lokakuussa 2012). Talous on siis kovaa vauhtia elpymässä. Krugman tuo esille ainoan järkevän budjettivajeen vertailupohjan nimittäin velan suhteellisen osuuden BKT:hen. Krugman arvioi budjetin vuosittaisen kestävyysvajeen alijäämämääräksi 460 miljardia dollaria. Tuolle tasolle, jos päästään ei velan suhteellinen osuus kasva suhteessa bruttokansantuotteeseen. Velan suhteellinen osuus siis pysähtyisi siihen reiluun 100 prosenttiin, jossa se nyt on.

Edellytys on, että talouskasvu saadaan kohtuulliseen vauhtiin. Yhdysvallat siis pääsee täysin siedettäviin alijäämälukuihin aivan lähivuosina. Tämän jälkeen – jos CBO:n odotukset kasvusta toteutuvat – on republikaanien leikkauspuheilta pohja pois. He eivät voi perustaa politiikkaansa talouden velasta johdetuille katastrofipuheille.

Tietenkin epävarmuustekijöitä on paljon, jotka Krugmankin myöntää: Yhdysvallat ei ole vapaa terveydenhuollon ja vanhenevan väestön menoja lisäävästä vaikutuksesta vuoteen 2020 mentäessä.

Kaiken kaikkiaan Krugman näyttää juuri nyt olevan vahvoilla taistellessaan leikkaajien armeijaa vastaan. Samalla keynesiläinen suhdannesykliin perustuva tasausajattelu saa lisää voimaa taakseen.

Menneisyyden ennustamisesta

Ilkka Malmberg toteaa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Talvisodan vanki” 10.3.2013, että ”vielä 1970-luvulla ja 1980-luvulla talvisodasta oltiin hiljaa” Sitten hän lisää: ”Joku voi väittää vastaan, mutta sellainen kokemus minulla oli”. No, tämän kirjoittaja on yksi vastaanväittäjistä. Muistan kuinka joka vuosi 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa talvi- ja jatkosodan veteraanit kokoontuivat muistelemaan sotia. Kävin nimittäin isäni mukana joissakin näistä tilaisuuksista. Mikko Niskasen elokuvassa ”Sissit” annetaan tästä ajasta hyvin elävä ja todenmukainen kuvaus.

Ajan hengen mukaisesti sotaveteraanien tilaisuuksiin kuului myös viina, jota yritin olla näkemättä, vaikka pullo kiersi ringissä jo taksissa menomatkalla. Ei niissä tilaisuuksissa suhtauduttu häveliäästi sotaan. Eivät veteraanit pelänneet. Yksittäisiä sankaritekoja muisteltiin ihaillen (”tässä on kaveri, joka haki vihollisen puolelta panssarivaunun”).

Tommi Uschanov kirjoittaa kolumnissaan ”Kun mitään ei tapahdu” (Hesari 10.3.2013) tulevaisuuteen suuntautuvista dramaattisista odotuksista. Ihmisillä on taipumus muodostaa tulevaisuuteen projisoituen odotuksia mullistavista tapahtumista. Useimmiten ne jäävät toteutumatta. Varmaan asia on näin: kun elettiin ydinsodan uhkan alaisena 1960-luvulla epäiltiin (tai oltiin jopa varmoja), että ”sota tästä tulee”. Kun Neuvostoliitto teki kuuluisan 57 megatonnin ydinkokeen Novaja Zemljalla vuonna 1961, kaverit koulussa ennakoivat varmaa sotaa. Yritin väittää vastaan, jolloin sain kuulla ”meneväni ensimmäisenä”, kun sota syttyy!

Mutta sama taitaa pitää paikkansa, kun kerrotaan (”ennustetaan”), mitä menneisyydessä tapahtui. Niinpä saamme kuulla Malmbergia lainatakseni kuinka tietyistä asioista ei voinut puhua. Kerrotaan kuinka Suomessa vallitsi lehdistösensuuri ja asioista ei voitu keskustella niiden oikeilla nimillä. Erityisesti tämä piti paikkansa Neuvostoliiton suhteen.

On totta, että jotkut olivat kuuliaisia vaikenemisen laeille, mutta onneksi kuitenkin vähemmistö. Kuka tahansa, joka luki Helsingin Sanomia tai Uutta Suomea tuohon aikaan, teki havainnon, että naapurimaata koskevista asioista kerrottiin hämmästyttävän kriittisesti. Kun vuonna 1962 pidettiin Helsingissä jättimäinen Maailman nuorison festivaali (joka oli pääosin Neuvostoliiton ja kommunistien organisoima), boikotoi Helsingin Sanomat tilaisuutta kertomatta tapahtumasta suomalaisille! Sensuuri toimi väärin päin!

On ällistyttävää, miten jälkikäteen on alkanut levitä legenda siitä, että Neuvostoliiton pelossa ”mitään ei uskallettu sanoa”. Itse en muista moista. Tälle menneen tulevaisuuden ennustamiselle täytyy olla jokin syy. Johtuuko se siitä, että tuon ajan tarinaniskijät (muistelijat) pyrkivät luomaan aikakaudesta omasta näkökulmastaan sankarillisen: elettiin tosi kovien paineiden alla, mutta selvittiin omalla neuvokkuudella?

En halua aliarvioida tiettyjä dramaattisia hetkiä Neuvostoliitto-suhteissa, mutta toivoisin joltain historioitsijalta ”etäännytettyä” tulkintaa noista ajoista. On parasta, että tulkinnan esittää joku, joka ei ole elänyt noita aikoja.

Kun Malmberg mainitsee suurlähettiläs Stepanovin puuttuneen (”törkeä Neuvostoliiton häpäisy”) 1978 Matti Tapion televisiosarjan ”Sodan ja rauhan miesten” esittämiseen Suomen TV:ssä, niin vastaan mielelläni omakohtaisten muistojeni pohjalta. Stepanovhan näki neuvostovastaisuutta milloin missäkin. Dokumenttisarja kertoo neuvotteluista Suomen ja Neuvostoliiton välillä talvisodan aattona. Seurasin sarjaa intensiivisesti, joten muistan hyvin reaktiot. Mielestäni suomalaiset eivät mitenkään hätkähtäneet Stepanovin arvostelusta, vaan puolustivat oikeuttaan esittää omia historian näkemyksiään. Kaiken päälle sarjan esittämiseen ei olisi tarvittu mitään puuttumista, esittihän se talvisodan esinäytöksestä tulkinnan, jossa sota olisi voitu välttää, jos ns. Jartsev-neuvottelut olisi otettu vakavasti Suomen ulkopoliittisessa johdossa! Suomalaiset päinvastoin syyttivät sarjan ohjaajaa Tapiota harhautumisesta sivupolulle, kun hän seurasi Jartsev-neuvottelujen viitoittamaa polkua aivan liian pitkälle vietyihin johtopäätöksiin.

Milloin muuten tämä sarja voitaisiin esittää uusintana?

Kun Leonid Breznev esitti 1960-luvun lopulla Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen Itäblokin johtajille, että ”Suomi meillä on jo taskussa”, on käyttäytyminen nähtävä rehvasteluna, miten asioiden piti edetä (vaikkeivat edennetkään). Sanoma oli tarkoitettu, ei suinkaan Suomelle, vaan kansandemokratioiden poliittisille kellokkaille. Em. lausahdusta voi verrata Stalinin huomautukseen Milovan Djilasille 1940-luvun lopulla, kun hän sanoi, että ”meidän olisi pitänyt miehittää Suomi”. Viestiä ei ollut tarkoitettu suomalaisille, vaan uhkauksena Jugoslavialle, mitä voi tapahtua.

Entä sitten herrat ja tavikset, oliko heidän välillään eroa suhtautumisessa sotaan tai sen jälkeiseen aikaan? Tietenkin joidenkin asema riippui sen aikaisista suhdanteista: jos esitti poikkipuolisia mielipiteitä katkesi herrahissi helposti. Tämä ajattelu ei ulottunut isoisäni maatilalle, jossa sain kuulla kansan suusta, mitä mieltä asioista oltiin.

Vasta 1970-luvulla alkoi esiintyä laajamittaisempaa itsesensuuria ja suomettuneisuutta. Tämä olikin synkkä jakso Suomen historiassa, joka tuo mieleen Hattujen ja Myssyjen ajan 1740-luvulla, kun ulkovaltojen avulla käytiin sisäpoliittista taistelua.

Tällä hetkellä on tapana esittää itäorientoitunut historia vastemielisenä ilmiönä tai sankarillisena lännen etuvartion taisteluna Neuvostoliittoa vastaan. EU olikin oikeastaan puolustuspoliittinen liitto! Joidenkin mukaan kehitys oli tiedossa jo 1960-luvulla! Kun suurin hehkutus EU-suhteista on kaikonnut, on varmaan syytä ryhtyä etsimään uusia selityksiä menneelle. Juuri tähän kohtaan voisi sopia aivan uudet viileät tulkinnat.

Vielä yksi henkilökohtainen muistikuva. Vedin eläkeläisille suunnattua yhteiskunnallisten asioiden opintoryhmää 1980-luvulla ja esitin, että voitaisiin palata toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Oletin ilman muuta, että he olisivat olleet innostuneista, mutta eivätpä olleetkaan! Pelkäsivätkö he jotakin? Eivät varmasti, mutta minulle jäi mielikuva, että vain harvoille sota merkitsi sankaritekoja. Useimmat olivat kiitollisia, kun selvisivät hengissä. Ehkä juuri nuo sodassa koetut kauhun hetket, pelot ja ankeus loitonsivat heitä noista tapahtumista. Täytyy sanoa, että tunnen enemmän omakseni noiden eläkeläismiesten suhteen sotaan kuin parin viime vuosikymmenen ylipatrioottisen sotaihailun, joka sekin on esimerkki jälkikäteen aikaansaadusta dramatiikasta.

Palvelut vai teollisuus viennin veturina?

Arvostamani professori Matti Pohjola on arvioinut palveluviennin merkitystä Suomelle digitaalisen liiketoiminnan DiViA-foorumissa 7.3.2013. Myönnän, että olen Hesarin lehtijutun varassa.

Palveluviennistä Pohjolalla on paljon hyvää kerrottavaa. Erityisesti palveluviennin potentiaaliset mahdollisuudet innostavat. Pohjolan mukaan Suomen kymmenestä kansainvälisesti kilpailukykyisimmästä toimialasta kolme on palvelualaa: tietotekniikkapalvelut, rakentaminen ja liike-elämän palvelut. Näistä KIBS-alaan on kiinnitetty valtavasti odotuksia niin kauna kuin muistan. Mukava kuulla, että ala alkaa lunastaa siihen sidottuja odotuksia. Tietotekniikkapalvelujen asema Suomen viennin kolmosena (so. ”toimialan viennin osuus maan koko viennistä jaettuna toimialan kansainvälisen kaupan osuudella koko maailmankaupasta”) on tarjoaa suorastaan loistavia näkymiä.

Pohjola tuo esille pari tärkeää pointtia: Suomen bkt:n kasvun hidastuminen pitkällä aikavälillä johtuu työn tuottavuuden heikkenemisestä eikä liian suurista palkoista. Tässä Pohjola vahvistaa jo aiemmin esille tuomansa käsityksen. Toinen tärkeä seikka on tavaraviennin hidastuminen EU-alueella: jo totutusti Pohjola osoittaa syyksi finanssipolitiikan kiristämisen EU:ssa. Se on aiheuttanut pääosin meneillään olevan taantuman tavaraviennin supistumisen kautta.

Nimenomaan palvelujen viennin osalta palkkakehitys ei ole ratkaisevaa: Suomi pärjää kilpailijamaita (Saksa, Ruotsi, myös euromaat keskimäärin) paremmin. Tämä viittaa siihen - itsekin moneen kertaan esiin tuomaani ajatukseen – että tuotannon (sekä palvelut että tavaratuotanto) innovaatiot ovat ratkaisevassa asemassa. Mitään ihmekeksintöjä tähän ei välttämättä tarvita. Tarvitaan hyvä ja kaikkia kansalaispiirejä koskettava peruskoulutus ja sen päälle maksuton jatko-opiskelu. Tietenkin tarvitaan lisäksi innovaatioita tukeva ja innostava ilmapiiri ja joitakin nyt pohdinnassa olevia veroratkaisuja. Valtion yritystuet ei ole tässä oleellinen asia. Kun kovat asiat – palvelutuotteet – ovat valmiit, tarvitaan kykyä markkinoida ja myydä niitä. Tässä lienee kovin haaste, vaikka parannusta on tapahtunut. Ongelma on erittäin hyvin tiedostettu.

Pohjolan sanoja vahvistaa tieto, että palvelujen ulkomaankauppa on ylijäämäistä samaan aikaan, kun tavarakauppa on alijäämäistä. Sama tilanne on mm. Yhdysvalloissa. Ongelmana molemmissa maissa on, että tavarakaupan volyymi on niin suuri (Suomi: tavaravienti 57 miljardia euroa ja palveluvienti 20 miljardia euroa) verrattuna palveluihin.

Erikseen on sitten huomioitava viennin ja tuonnin ja tavaroiden ja palvelujen monimutkainen kiinnittyminen toisiinsa. Kun tähän lisätään globaalit vaikutukset ei käy kateeksi niitä, jotka selvittävät tätä cocktailia kansantalouden tilinpäätöksen näkökulmasta. Lukulistallani oleva Etlan selvitys ”Mysteeri avautuu – Suomi globaaleissa arvoverkoissa” avannee osan arvoituksista.

Väitän, että suuri osa palveluviennistä on teollisuustuotannosta johtuvaa: markkinointi, tuotekehitys, johtaminen ym. ovat riippuvaisia, miten tuotanto saadaan säilytetyksi Suomessa. Onko arvioita siitä kuinka suuri osa tuosta palvelujen viennin 20 miljardista eurosta on teollisesta tuotannosta aiheutuvaa?

Yhdysvaloissa on herätty teollisuuden ahdinkoon ja pyritty viime aikoina piristämään tavaravientiä monilla tavoin. Toivottavasti Pohjolan tutkimus ei häivytä tietoisuudestamme tosiasiaa, että teollisuus on edelleen viennin selkäranka, myös palvelujen osalta!

”Suoraselkäisyys” suosii heikkojen talouksien kurjistamista

Tommi Uschanov toteaa kirjassaan ”Miksi Suomi on Suomi”, että ”talouspoliittinen debatti ei Suomessa ole useinkaan ollut väittelyä siitä, millainen politiikka on tarkoituksenmukaista tai epätarkoituksenmukaista, vaan moraalista taistelua hyvän ja pahan välillä”. Tässä on paljon perää. Meillä on aina ajateltu yksioikoisesti: on jaloa ja eettisesti suoraselkäistä toteuttaa talouden taantumassa säästöjä. Vastustajat on leimattu vastuuntunnottomiksi. Mutta entäpä, jos avainkäsite onkin tarkoituksenmukaisuus? Ei säästäminen ole läheskään aina paras vaihtoehto. Itseasiassa valtion säästöjen merkitystä tulee aina huolellisesti harkita. Kun ihannoidaan ”suoraselkäistä” säästämistä, tehdään se usein tarkoituksenmukaisuuden kustannuksella. Mitä merkitsee tarkoituksenmukaisuus? Se on sitä, että sijoitus tulevaisuuteen on kannattavampaa kuin velkaantumisen pelko.

Asia on tietenkin monimutkainen. Milloin on varaa velkaantua ja milloin ei? Jos ajatellaan asiaa valtiontalouden kannalta käytännön esimerkein, niin Japanin velkaantumissuhde on yli 200 prosenttia bruttokansantuotteesta, Suomen velkaantumissuhde on 53 prosenttia vuodenvaihteessa 2012-2013. Saksassa suhde on 80 prosenttia ja useissa Etelä-Euroopan maissa tasolla 130-160 prosenttia. Vielä voidaan ottaa esimerkiksi Yhdysvallat, jossa on juuri ylitetty 100 prosentin raja.

Jotta asia tehtäisiin vielä mutkikkaammaksi, niin amerikkalaiset taloustieteilijät Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhard (This Time Is Different) määrittävät 90 prosenttia tasoksi, jonka jälkeen lisävelkaantuminen alkaa ruokkia jatkuvaa velkaantumista.

Kysymys on siitä, milloin em. tapauksissa velkaantumisen voi katsoa olevan sijoitus tulevaisuuteen eli velka luo edellytyksiä kasvulle. Kysymys on myös lisävelkaantumisen kohteista: onko tarkoitus vain syytää rahaa tuhlailevasti erilaisiin hyvää tarkoittaviin kohteisiin? Milloin saavutetaan piste, jossa velkaperusteisia investointeja - järkeviäkin - ei voida enää pitää tolkullisina.

Vielä on huomioitava kansainvälisten instituutioiden mielenmuutokset. Esimerkiksi IMF kehotti vuosien ajan kutistamaan julkista sektoria eli kuristamaan taloutta, mutta nyt se on kääntänyt kelkkansa ja katsoo kuristamisen vievän kasvun edellytykset kriisitalouksilta. Tässä taas on aiheutunut ristiriita mm. Olli Rehnin/EU-komission ja IMF:n välille.

Edellä olevista maaesimerkeistä erittelen seuraavat arviot/tulemat:

Suomi: ei ole mitään järkeä nitistää kasvua leikkauksilla (jatkuva velkaantuminen voidaan korjata harkituilla korjaustoimenpiteillä vuosien kuluessa).

Saksa: ei ole syytä ryhtyä äkkinäisiin toimenpiteisiin.

Yhdysvallat: nykyinen poliittinen pattitilanne on ongelma tulevaisuuden kannalta. Itse velan suhteellinen osuus on järkitoimenpiteillä hallittavissa, jos vain halutaan.

Japani: Japanilla on kesto-ongelma. Maan vahva teollinen osaaminen pitää laivan pinnalla. Deflaatiokierre on katkaistava.

Etelä-Euroopan maat: kysymys on ryhmästä, jolle on kasautunut valtavasti erilaisia ongelmia. Tällöin velkaantumiseen on pakko suhtautua kriittisesti. Yhtä kriittisesti on suhtauduttava kasvun edellytysten tuhoamiseen. Tarvitaan ratkaisuja. Niiden tulee olla pääsääntöisesti kasvua edistäviä, jolloin otetaan riski talouden tukehtumisesta velkoihin. On pakko saada aikaan yhdistelmä, jossa lisävelkaa otetaan samaan aikaan, kun velkojat antavat vanhoja velkoja anteeksi.

Olen aikaisemminkin kajonnut englanninkieliseen käsitteeseen austerity, joka voidaan kääntää ”kurjistumiseksi”. Talouskriisissä austerity merkitsee ”talouden kurjistamista säästämällä”.

Austerity-käsite rajaa keynesiläiset ja kuritalouden kannattajat erilleen toisistaan. Useiden talousoppineiden kannat eivät tosin ole tuon akselin ääripäissä.

Uschanov tarkoittanee hyvän ja pahan sekä tarkoituksenmukaisuuden välisellä taistelulla sitä, että hyvä ja paha muodostavat eettis-moraalisen kaavun, jolla pakotetaan talouden toimijat kuritalouteen, jollei muuten niin uhkaamalla toimijoita ”holhoukseen joutumisella”. Tarkoituksenmukaisuus heitetään syrjään typeryyteen saakka.

Meillä Suomessa ”Sailaksen lista” (joita koko ajan vaaditaan lisää) on nähty yksipuolisesti hyvä-paha taistelun keppihevosena. Se osoittaa Sailaksen myötäilijöiden mielestä mitä suurina suoraselkäisyyttä. Vastustajat pidetään uhkailemalla kurissa.

Austerity-ongelma on osa kilpailukykyongelmaa. Ei ole läheskään aina ollut kysymys huolimattomasta taloudenhoidosta, vaan ennakoimattomuudesta, jolla ei ole otettu huomioon globaalin talouden fundamentaalisia muutoksia. Kehittyvät maat ovat tosissaan haastaneet kehittyneet maat ja varautuminen tähän taistoon on vaihdellut voimakkaasti maittain.

Summasummarum. Tappiolle jääneet kehittyneet maat ovat haasteiden edessä. Niiden pitäisi päästä eroon austerity-vimmasta (johon niitä EU-komission taholta painostetaan) ja samalla luoda kasvun edellytykset. Kysymys on vuosien työstä. Ei olisi kuitenkaan historian valossa mitenkään ainutlaatuista, jos muutosten suunta olisi pysyvä, so. jotkut on tuomittu putoamaan kelkasta ja tyytymään alhaisempaan elintasoon.

Mitä Raatteen tie opetti?

”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”. Näin toteaa Teemu Keskisarja erinomaisen kirjansa ”Raaka tie Raatteeseen” viimeisillä sivuilla. Aika kovaa tekstiä. Itse ajattelen kyllä lohdullisemmin. Muistetaanhan Jaakko Ilkka ja Tapani Löfvingkin – entisajan suuret sissipäälliköt – vielä tänä päivänä. Mutta ajathan voivat tietysti muuttua: ehkä jonain päivänä tosiaan kansallinen historia on vain kuriositeetti.

Mikä oli venäläisten tarkoitus Suomussalmella? Ainakin taktisesti ja strategisesti on vaikeaa löytää mitään järjellä perusteltavissa olevaa. Tietenkin jäljelle jää yksioikoinen käsky: Suomi katkaistaan keskeltä ja Ruotsin rajaa ei saa ylittää. Ja onhan tietysti pääosin harhainen ideologinen näkymä: venäläiset odottivat, että Suomen kansalaiset liittyisivät spontaanisti puna-armeijaan, kun heidät vapautetaan riistokapitalismin ikeestä.

Keskisarja lähestyy talvisotaa miltei mikawaltarilaisella pessimismillä: kaikki toistuu sukupolvesta toiseen, kaikki unohtuu, eikä mistään oteta oikeastaan opiksi. Keskisarja toteaa, että ”sotahistoria opettaa, jos ei muuta, niin sen, että sotahistoriasta on vaikea oppia mitään”. Tähän ajatukseen hän päätyy, miettiessään , mitä talvisesta Raatteen tiestä voi ottaa onkeensa. Kun mentiin jatkosotaan, upposi raskas kalusto alueen suoperäiseen maastoon, joka on vielä pahempaa kuin upottaa kalusto hankeen korven keskellä kapealta Raatteen tieltä. Motorisoidut saksalaiset osastot olivat jatkosodan aikana ihmeissään, aikataulut pettivät – oli kesä tai talvi - eikä tavoitteita koskaan saavutettu.

Neuvostoliittolaiset kohtasivat saksalaisten konearmeijan talvisodan jälkeen Venäjän aroilla ja joutuivat murskatuiksi. Olosuhteet olivat jotain muuta kuin Raatteen tiellä. Pakkanen talvellakin oli vähäinen verrattuna Suomussalmen oloihin. Raatteesta ei voinut oikeastaan oppia mitään. Niinkö? Raatteen tien kaltainen tilanne ei toistunut muualla. Motorisoituja yksiköitä voitiin käyttää toisaalla paremmalla menestyksellä. Konearmeija menestyi kannaksella päinvastoin kuin Suomussalmella. Kesäkorpisota on eri asia kuin talvikorpisota.

Keskisarjan skeptisyyteen oppimisen osalta voidaan löytää psykologisia syitä: Raatteen tien raadolliset olosuhteet kuten jäätyneet ruumiit, toivoton lumessa pohluaminen, kaikkien mahdollisten ruumiin eritteiden jatkuva läsnäolo ja haavoittuneiden järkyttävä kohtalo tekevät skeptiseksi millekään järkevälle. Ehkä kysymys on myös kirjoittajan teoksen kirjoittamisen jälkeisestä väsymyksestä tai turtumuksesta? Ehkä Keskisarja on jo aihevalintojensakin puolesta liian lähellä raadollista sotaa ja siksi itsensä ylä- ja ulkopuolelle asettuminen on vaikeaa. Olen toki itsekin sitä mieltä, että historiasta on vaikea oppia, tai jos opitaan, saatetaan oppia väärin. Lähden kuitenkin siitä, että historia muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi parhaassa tapauksessa oppia.

Ehkä oppimista ei kannata käsittää kovin konkreettisesti, vaan symbolisesti. Ehkä kysymys oppimisessa on syvällisemmästä oivalluksesta tai merkityksien ymmärtämisestä kuin pelkän konkretian toistamisesta. Raatteella suomalaisten itsetunto nousi: etukäteen mahdottomasta tehtiin mahdollinen. Kun kansainvälinen lehdistö teki Raatteesta legendan, vaikutti se tietenkin ylösrakentavasti myös suomalaisiin.

Sota myös kertoi, missä suomalaiset olivat parhaimmillaan: sissisodassa! Raatteella Neuvostoliitolla oli kaksi divisioonaa, kun se kaikkiaan kohdisti Suomea vastaan 60 divisioonaa. Ehkä yksi sodan opetuksista oli, että Suomi voi voittaa taisteluja, mutta ei sotaa, kun vastassa on Neuvostoliiton kaltainen suurvalta.

Suursodassa käydään sotaa suuressa kehyksessä. Toisessa maailmansodassa kaikkien suurvaltojen tavoitteena oli Ruotsin malmi, tämä koski niin Englantia, Ranskaa, Saksaa kuin Neuvostoliittoakin. Suomi kävi talvisodassa viivytystaistelua ylivoimaista vihollista vastaan. Viivytys oli juuri riittävä, jotta Neuvostoliiton oli vedettävä johtopäätökset suurvaltapoliittisesta tilanteesta ja suostuttava rauhaan.

Suomi voi jatkossakin joutua sotaan nähdäkseni vain suurvaltapoliittisen kriisin seurauksena. Siinä samassa ympäristössä voi kuitenkin kyteä mahdollisuus irtautua sodasta.

Vielä yksi henkilökohtainen muistikuva. Kun kesällä 1970 nuoruuden innolla selvitin isovanhempieni maatilalla heinätöiden ohessa, että talvisota olisi voitu välttää, sain kyllä kuulla kunniani. Sodan käyneet tai kokeneet miehet ja naiset hirmustuivat. Tällaista ei voi kerta kaikkiaan sanoa. Ehkä yksi opetus on, että kansakunnilla on pyhiä sotia. Niiden uhrit ovat loukkaamattomia. Jos siis sanotaan, että sota olisi voitu välttää, annetaan tahattomasti kuva, että uhrit olivat tarpeettomia.

Mutta katoaako Raatteen tie ja talvisota ihmisten muistijäljistä joskus tulevaisuudessa, jos tai kun historioitsijat innostuvat kansainvälisistä aiheista (”ja orientoituvat poikkitieteellisesti”) kansallisten aiheiden sijaan? Enemmän kuin tarkoitushakuisesta historian tutkimuksen suuntautumisesta pois nyt meitä lähellä olevista aiheista, olisin huolestunut yleissivistyksen kasvavista puutteista. Sitä kai Keskisarjakin ajattelee ensimmäisessä kappaleessa kerrotussa sitaatissa: yliopisto-opetuksessa joudutaan korjaamaan peruskoulun ja lukion jättämiä pahoja aukkoja.

Ehkä talvisota pitkälle tulevaisuuteen on kuitenkin jotain muuta kuin pelkkä lumisota. Ainakin välttäisin sanomasta sitä ääneen niin kauan kuin sodassa mukana olijat ovat kanssamme.