Kestääkö länsi Ukrainan sodasta aiheutuvaa painetta?

 

Teemu Keskisarja ottaa Länsiväylän haastattelussa 21.6.2022 kantaa Ukrainan sodan todellisena pitämäänsä uhkaan eli ydinsotaan. Vladimir Putin näyttää ottavan sellaisia riskejä, että häneltä voidaan odottaa mitä tahansa, vai voidaanko? Keskisarja on säilyttänyt kolumneissaan ja haastatteluissaan vanhan hätkähdyttäjän maineensa ja muita kyseenalaistavan historioitsijan roolin.

Hän väittää, että hybridisotaa ym. käytetään vain ”turvasanoina”,  eräänlaisina todellisen uhan väistökäsitteinä. Keskisarja myöntää/väittää, että Ukrainaan ei ole löydettävissä mitään ”lohdullista ratkaisua”. Jo pelkästään Ukrainan kärsimän jättimäisen hävityksen jälleenrakentaminen maksaa käsittämättömän summan rahaa. Keskisarja kysyy retorisesti onko oikein pommittaa ”paskaksi” naapurivaltio odottaen EU:n  maksavan jälleenrakentamisen. Länsimaista mediaa selaten lukiessa syntyy kuva,  että Putinin Venäjä on pahasti altavastaajana tai ainakaan sota ei suju odotetusti. Päinvastoin taitaa olla niin, että Ukraina ja sen liittolaiset ovat hätää kärsimässä. Sodan kestäessä raportoinnit ja kommentoinnit ovat toki muuttuneet realistisemmiksi.

Keskisarja rinnastaa Venäjän hyökkäyksen 1930-luvun sodanalustapahtumiin,  jolloin natsi-Saksalle annettiin periksi huonoin seurauksin. En ole itse valmis ”toistamaan” historiaa näin suoraviivaisesti ja kaavamaisesti kuin Keskisarja sen tekee. Länsi salli 1930-luvulla Saksan edetä vaatimuksissaan paljon pidemmälle kuin länsimaat nyt tekevät. Eri asia on ovatko lännen pakotteet, aseapu Ukrainalle ym. toimet riittävällä tasolla, jotta odotettu teho saavutettaisiin.  

München 1938 on osa historiallista kokemusta, jota kannattaa arvioida kriittisesti yhtenä historian toimintamekanismina, mutta ei minään toistuvana tapahtumakierteenä. Suurvaltakoreografia 1930-luvulla oli osin ainutlaatuista, osin ketjureaktionomaista liittolaissuhteiden muodostamista aiempaa historiaa soveltaen.

Venäjä kokisi Keskisarjan mielestä ”nöyryytyksen”vasta sitten,  kun maahan syntyisi todellinen monipuoluejärjestelmä ja demokratia. Vähempi ei riitä!  Nimittäin Venäjän kyky kestää tappioita on uskomaton. Sen osoitti  jo toinen maailmansota, jossa Venäjän tulkinnan mukaan kärsittiin omasta ja muidenkin puolesta. Samalla on paljastunut uhrimielen lisäksi säälimätön suhtautuminen omiin henkilö- ja materiaalisiin tappioihin.

Johtopäätöksenä Keskisarja toteaa,  että röyhkeys palkitaan liian usein historiassa. Totta, tähän voi yhtyä.

Jälkiviisaasti  Keskisarja toteaa, että 1990-luvulla olisi voitu tehdä paljon enemmän aseistariisunnan hyväksi. Tämä ajatus perustunee Venäjällä vallinneeseen liberaalin ilmapiriin, joka olisi oletusarvoisesti suosinut  ydinaseista riisumista sopimusteitse. Ehkä lännen olisi pitänyt herkemmin reagoida avautuviin mahdollisuuksiin ja tarttua tilaisuuteen. Silloin ei tiedetty sitä, mikä nyt tiedetään.

Keskisarjan johtopäätöksiä ei voi suoralta kädeltä leimata liioitteluksi, mutta aika reippaasti hän heittää keskusteluun spekulatiivisia oletuksia. Tunnen kyllä itsekin paineita autoritaaristen järjestelmien menestyksen johdosta ja suorasukaisesta pyrkimyksestä marssia liberaalidemokratioiden yli.

Demokratian paineensietokyky testataan autoritaaristen valtioiden puristuksessa. Demokratiassa riittävän yksimielisyyden saavuttaminen on rankka ehto: juuri demokraattisten valtioiden eripuraa autoritaarisesti johdetut maat pyrkivät käyttämään hyväksi  päästäkseen tavoitteisiinsa. Koko demokratian ydin pyritään asettamaan kyseenalaiseksi.