Jälkiviisauden sietämätön kiusaus

 

Synonyymisanakirja  määrittää jälkiviisauden myöhään keksityksi nokkelaksi huomautukseksi. Tämä sisältää piikin,  jota edustaa ilmaus ”myöhään keksitty”, joka kuvannee jälkikäteistä hidasta sytytystä itse asiaan. Lisäksi pitäisi täyttyä ”nokkeluuden” vaatimus. Jälkiviisaus on siis pikkaisen myöhään oivallettu kannanotto johonkin asiaan ”olisihan tämä pitänyt tajuta” -pohjalta. Seuraavassa käsittelen jälkiviisautta aavistuksen synonyymisanakirjan määritelmää  laveammin.

Samalla nimeän (!)  juuri tämän vuoden (2022) jälkiviisauden vuodeksi. On tullut esille niin paljon jälkiviisastelun aiheita Suhtaudun siis esimerkiksi jälkikäteissyyllistäjiin karsaasti, vaikka ymmärränkin halun löytää parempi selitys tapahtumille kuin mikä on ollut esillä julkisuudessa.

Viime aikoina – erityisesti Ukrainan sotaan, koronaan ja energiakriisiin  liittyen – jälkiviisaus on viettänyt riemujuhlia. Olisihan se pitänyt tietää, että Venäjä hyökkää Ukrainan kimppuun, ja juuri tuolloin kuin se tapahtui. Olisihan se pitänyt tietää, että sähköstä tulee pula puhumattakaan nyt koronan jälkipyykkiin liittyvistä jälkikäteisselityksistä miten olisi pitänyt menetellä pandemian suhteen.   

Moni on pääsyt harvalukuisten viisaiden  tietäjien joukkoon ennustamalla jonkin dramaattisen tapahtuman hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Valittavasti usein käy niin, että ennustamisen makuun päässeet eivät malta lopettaa, vaan pyrkivät vahvistamaan ennalta tietäjän rooliaan uusilla ennustuksilla epäonnistuen usein surkeasti. Toinen vaihtoehto, jonka olen pannut merkille, on pieleen menneen ennustuksen armelias, hiljainen unohtaminen. Vain onnistuneet jälkiviisaudet pääsevät julkisuuteen.

Erityismaininnan saavat ne,  jotka rohkeasti ovat esittäneet jonkin asian tapahtuvan,  mutta näyttävät epäonnistuneen, kunnes sitten päivänä muutamana osoittautuu, että ovat olleet oikeassa. Nämä saavat ansaitusti etukäteisviisaan tunnustuspalkinnon.

”Asiantuntija” on käsite,  joka luo mahtavat edellytykset joko oikein tai väärin tietäneiden/arvaajien oikeassa olemiselle. Viisaimmat asiantuntijat pääsevät Ylen A-studioon! Joskus tuntee kiusausta ajatella, että tuokin asiantuntija pyörittää samaa levyä jo ties kuinka monetta kertaa.  Väitän, että ”asiantuntija” -käsite on viime aikoina kärsinyt inflaation. Olen pannut merkille, että asiantuntija -titteliin pääsee aika helposti käsiksi. Minkä ilmaisun keksisin asiantuntijakäsitteen  tilalle? Puhuisin mieluummin arkisemmin perehtymisestä tai perehtyneisyydestä: ”Aiheeseen on perehtynyt tarkemmin XX, jonka raportin kuulemme seuraavaksi…”

Jälkiviisauden lajeja tunnistan ainakin kaksi: toinen on hyödyllinen jälkikäteiskritiikki rakentavasti esitettynä erilaisia mahdollisuuksia valaisten ja toinen on jo mainittu oikeassa olemisen ihanuuden korostaminen. Veikko Huovinen määrittää jälkiviisauden Konsta Pylkkäsen sanoin ”kierteisellä” tavalla ”imeläksi”, sillä ”jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin”.

Se, että päätökset tehdään aina epätäydellisen informaation varassa, asettaa päättäjän suurten haasteiden eteen. Päätöksiä kuitenkin tulee tehdä ajassa, muutoin voidaan sortua otollisen tilaisuuden menettämiseen. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta,  kun voidaan sanoa , että  ”paras päätöksentekoaika meni jo…”. Avuksi rientää keino, jonka voisi nimetä neutraalisti ”kaukaa viisaaksi”. Se taas edellyttää laajaa tietomäärää ja kokemusta sekä kyvykkyyttä päättäjältä,  joka pyrkii tulevaisuuteen suuntautuvaan optimaaliseen ratkaisuun.

Ajassamme liikkuvaa jälkiviisautta on ehkä syytä valaista esimerkeillä. Tässä joitakin:

Nord Stream -kaasuputki on ollut kitkerän kritiikin kohteena. Energiahuoltoa ei olisi pitänyt koskaan rakentaa sen varaan, sanotaan. Yhtäkkiä asia on aivan kirkkaana ihmisten mielessä. Hyvin lähellä tässä on jälkiviisaus, jossa kerrotaan asian olleen itsestään selvä ja päättäjien töpeksineen kerta toisensa jälkeen. Putken rakentamista on selitetty pyrkimyksellä sitoa Venäjä läntiseen talousjärjestelmään ja sitä kautta lopulta liberaaliin demokratiaan. Tälle selitykselle löytyy kyllä joitakin perusteita, jos ollaan optimistisia. Miten naiivia, sanovat jälkiviisaat, joita nyt piisaa oikein tungokseen saakka. Ja Heidi Hautala on pyyhkinyt ennustajaeukkojen huonon maineen tipotiehen: häntä haastatellaan nyt guruna, joka tiesi, mitkä ovat riskit.

Entä tapaus Venäjä? Missä kohtaa olisi pitänyt havaita, että nyt ollaan menossa metsään? Siis, että Venäjään ei voi kerta kaikkiaan luottaa. Olisiko johtopäätökset pitänyt vetää jo Kekkosen ajan Svetogorskia ja Kostamusta ennen. Vastassahan oli silloin käytännössä samainen äiti-Venäjä ryyditettynä puskuriosavaltioilla ja sosialismilla. Pahaksi yltynyt kylmä sota olisi voinut katkaista bisnekset jo silloin. Entä se,  että mainittu valtio edusti 1980-luvun alussa 25  prosenttia ulkomaankaupastamme. Eikö hälytyskellojen olisi pitänyt soida? Tosiasiassa päätökset tehdään aina ajassa, ja silloin ovat voimassa silloiset riskit.  

Jälkiviisaasti voidaan todeta, että Venäjä alun pitäenkin (1990-luvun alusta lukien) oli epäluotettava yhteistyökumppani. Voidaan kysyä,  missä kohtaa kuppi kaatui, missä kohtaa yhteistyötä olisi pitänyt suitsia tai olisiko pitänyt lopettaa suomalaisten yritysten investoinnit kokonaan. Veikkaan, että näitä päätöksiä ei olisi voitu tehdä ennen nyt päällä olevaa pakotekautta, ei vaikka Venäjän imperialismi on perustunut vanhaan alueiden  anastamiseen iät ja ajat.

Entä Kiina? Se on luonut oman imperialismin mallinsa nappaamalla kokonaisia satamia haltuunsa. Milloin tämä trendi katkaistaan perustavaa laatua olevalla tavalla? Voipi olla hieman vaikeaa. Kiinalainen teollisuusvakoilu lienee myös hyvin kehittyneellä tasolla.

Ja eikö myös Yhdysvaltain edunsaanti maailmanmarkkinoilla perustu ”tukikohtaimperialismille” (700 tukikohtaa ympäri maailmaa)? Eikö se saa kohtuutonta etua avainkohtien hallussapidosta?

Jälkiviisaasti voidaan todeta näistä kaikista, että olisiko tähän kehityskulkuun pitänyt suhtautua kriittisemmin?

Jälkiviisautta sävyttää usein sille vastakkainen jälkijättöisyys, joka tekee siitä helposti pilkan kohteen. Mutta asioita voi käsitellä myös ilman jälkiviisautta. Eero Melasniemen 80-vuotishaastattelu Hesarissa (”Filmitähden vaihtuvat roolit”, 11.10.2022) olkoon tästä esimerkki. Taistolaisuuteen sisältyy monitahoisesti jälkiviisautta. Melasniemi kieltäytyy kunniasta ja toteaa suoraselkäisesti 70-luvun radikaalivasemmistolaisesta aatteestaan, että ”en tunne takinkääntämisen tarvetta. Olihan joukossa totta kai liian innokkaita,  samalla tavoin kuin on sitten ollut liian innokkaita anteeksipyytelijöitä”.