Pienemmän pahan menetelmä vai suuri tuho?

 

Tästä ei ole kauaa, kun eräät kansainvälisen politiikan asiantuntijat pyrkivät löytämään ratkaisun Ukrainan sotaan tavalla, josta käytän nimeä ”pienemmän pahan menetelmä”. Se perustui siihen,  että Ukraina antaa periksi joistakin itäisistä alueista pelastaakseen emo-Ukrainan. Yksi perusteista oli, että Donbassin alueen ukrainalaisista venäjää äidinkielenään puhuvia oli vuonna 2001 karkeasti ottaen 58 prosenttia, jos tietoihin on luottamista. Tämä luku ei taas kerro syntyperästä mitään.  Nyt näyttää siltä, että Vladimir Putin on pyrkinyt  ratkaisemaan ongelman em. asiantuntijoiden puolesta. Putin järjesti näytösluonteiden kansanäänestyksen ja ”tuloksen” selvittyä julisti Donbassin naapurialueineen liitetyksi Venäjään. Lännessä kukaan eikä mikään taho ole ilmoittanut hyväksyvänsä liittämistä.

Mitkä ovat olleet Venäjän teot ja aikomukset päämäärään pyrittäessä? Tekojen puolella se on tehnyt kaikkensa,  jotta kriisissä osallisina olevien kansakuntien antipatia kohdistuisi Venäjään. Sellaista kysymystä venäläiset eivät esitä kuin ”mitähän tästä ajatellaan lännessä?” Se on raiskannut, kiduttanut ja teloittanut ukrainalaisia mistään piittaamattomasti. Niinpä väkivaltaa ei edes yritetä perustella, sillä sen tarkoituksena on vain herättää epämääräistä kauhua. Ihminen on kuitenkin kummallinen, se terästäytyy – kuten ukrainalaiset - pantuaan merkille, että viha ja tappaminen on itsetarkoitus.

Mikä on Putinin perimmäinen aikomus? Ukrainan jakaminen? Onko mahdollista,  että koko Ukraina alistetaan nukkehallituksen avulla? Vai onko  mahdollista, että viime kätinen tarkoitus on jatkuva ekspansio, sillä Neuvostoliiton hajoaminen on kostettava millä keinoin tahansa?  

Suomen talvisodan alla esitettiin näitä samoja kysymyksiä. Kuusisen hallitus oli nukkehallitus, joka johtaisi ”kansantasavaltaa”. Neuvostoliitto esitti Suomelle alueluovutusvaatimuksia sillä periaatteella, että takeena olisi rauhan säilyminen.  Neuvostoliitto halusi turvallisuustakuut ja hinnan maksaisivat  suomalaiset. Suomalaiset neuvottelijat jakautuivat niihin,  jotka olisivat halunnet kokeilla pitääkö Neuvostoliiton sana, mutta päättäjien enemmistö oli eri mieltä. Neuvostoliiton tarjouksia pidettiin vain täkyinä suuremman saaliin toivossa. Kansan valtava enemmistö ei myöskään uskonut venäläisen osapuolen vakuutuksiin. Sitä paitsi – näin väitettiin – länsimaat tulisivat ahdinkotilanteessa Suomen avuksi.

Niin, historia opettaa.  Ja opettaahan se joko oikein tai väärin. Virheopit paljastuvat usein käytännössä, mutta sitten on myöhäistä. Vai onko? Jälkiviisaus nimittäin pelastaa monelta pettymykseltä ja huonolta omaltatunnolta.

:::::::::::::::::::::::::::

Kun mietin tuota komplisoitua tilannetta talvisodan aattona ja Ukrainan  tilannetta nyt, tulee mieleen Puolan kohtalo toisen maailmansodan alla, sen aikana ja sen jälkeen. Sodan sumu peittää Puolan nurjan kohtalon täydessä laajuudessaan. Tästä antaa  mainion kuvan Torsti Poutasen artikkeli Kanava-lehdessä 6/2022 (”Pettikö länsi Puolan?”), jota ohessa referoin omien johtopäätösteni lisäksi.

Puola joutui toisen maailmansodan alla Neuvostoliiton ja Saksan valtapoliittisten erimielisyyksien riepoteltavaksi. Ne jakoivat Puolan (ties kuinka mones Puolan jako) syksyllä 1939, vaikka Englanti ja Ranska olivat luvanneet taata Puolan koskemattomuuden. Maat julistivatkin sodan Saksalle, mutta eivät ryhtynet mihinkään sotatoimiin.

Sitten alkoi varsinainen suurvaltapeli. Koska britit pelkäsivät Saksan valtaavan Puolan,  ne ”ymmärsivät” Neuvostoliiton (valloitus)toimia Puolassa. Churchill jopa radiopuheessa  1.10.1939  julkisti tämän näkemyksensä Puolan vielä taistellessa epätoivoisesti itsenäisyytensä puolesta. Churchillin laskelmissa Neuvostoliitto jopa näyttäytyi potentiaalisena Britannian liitolaisena Saksaa vastaan, kunhan Saksan ja Neuvostoliiton välit ensin viilenisivät.

Churchill lupasi tunnustaa Neuvostoliiton valloitukset,  jos maa ei liittoudu Englantia vastaan. Tuossa vaiheessa Neuvostoliitto pelkäsi kuitenkin Saksan vastatoimia niin paljon, ettei suostunut yhteistoimintaan.

Miksi Englanti ja Ranska eivät puuttuneet tilanteeseen,  kun niillä oli mahdollisuus siihen vielä vaikuttaa? Poutanen sanoo sen johtuneen ensimmäisessä maailmansodassa koetuista massiivisista uhrimääristä.  Englanti pelkäsi myös Saksan mahdollista erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ja kääntymistä Englantia vastaan.

Seuraava vaikuttamismahdollisuus olisi ollut, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1941. Britannia olisi voinut asettaa ehtoja massiiviselle avulleen Neuvostoliitolle, mutta se pelkäsi jälleen  Neuvostoliiton erillisrauhaa Saksan kanssa.  

Neuvostoliiton sotakone vahvistui,  kun se löi saksalaiset Moskovan porteilla, Kurskissa ja Stalingradissa. Vuonna 1943 saksalaiset löysivät 4000 (myöhemmin 20 000) puolalaisen upseerin  ruumiit Katynin metsästä. Puolan pakolaishallitus piti Neuvostoliittoa syyllisenä raakalaismaisiin teloituksiin (mikä myöhemmin osoittautui todeksi). Britannia joutui pahaan välikäteen,  kun se oli sekä Puolan että Neuvostoliiton liittolainen. Pakolaishallitukselle oli selvää, että Neuvostoliitto oli syyllinen, mutta Englanti yritti silti saada puolaiset hyväksymään saksalaiset syyllisiksi -  vastoin parempaa tietoa. Niin tärkeä Neuvostoliitto oli liittolaisena.  

Puna-armeijan edettyä pidemmälle länteen se asetti Puolaan nukkehallituksen. Puolalaiset vastarintataistelijat jatkoivat taisteluaan venäläisten miehitysarmeijaa vastaan,  mutta hävisivät. Neuvostoliitto  juonitteli Puolaan sodan  jälkeen mieleisensä hallituksen, joka ratkaisi urheiden puolalaisten kohtalon: he jäivät rautaesiripun itäiselle puolelle.  Suurvaltojen – Yhdysvaltojen ja Britannian - yhteispeli  lopulta ratkaisi Puolan aseman. Niille sodan lopputulos ja siinä saksalaisten  lyöminen yhteistyössä  Neuvostoliiton kanssa oli pääasia.

Jokainen valtio yritti lopulta pelastaa vain oman nahkansa. Sotasankari Winston Churchillin häikäilemätön peli omaksi hyväksi on silmiinpistävää. Sodalla on oma logiikkansa. Puola petettiin moneen kertaan.

::::::::::::::::::::::::::::::

Kun nyt Ukrainassa soditaan,  ottavat monet valtiot – vaikka ovatkin Ukrainan puolella - ajaakseen omaa etuaan esimerkiksi energiahuollossa. Suursotaa (kuten Puolan ja Ukrainan tapauksissa) on vaikea käydä läheskään rikkumattoman rintaman puitteissa.

Suurvaltatoimijat ovat näköalapaikalla vaanimassa omien etujensa täyttymistä. Mitä tekevät tänä päivänä Kiina ja Intia? Niiden intressissä ei välttämättä ole toimia Venäjän tukijoina loputtomiin. Putin saa moninapaisen maailmansa,  mutta ei siinä muodossa kuin hän sen kuvittelee sen saavansa.

Vaikka Venäjä säilyy sataprosenttisen varmasti sodan pääsyyllisenä, on Yhdysvaltain rooli lopullisesti selvittämättä. Se yritti pelastaa Ukrainaan liberaalin demokratian, ei kahta sanaa, mutta samalla se provosoi vastakkainasettelua.

Venäjän aggression tavoitteet ovat syntyneet joskus 2000-luvun alussa. Niiden toteuttaminen hämmästyttävän pitkäjänteisesti on yksi kysymys, johon haluaisin vastauksen. Vladimir Putin on harvoja,  joka voisi vastata tähän kysymykseen. Hän on halunnut asettaa haasteen liberaaleille demokratioille, joka näiden on otettava vakavasti. Putinin on odotettu kukistuvan, mutta sitä ennen hän asettaa lännen vapaat demokratiat  tulikokeeseen.

Suurin vaara tällä hetkellä on sodan eskaloituminen koskemaan koko Eurooppaa. Militarismin aave on hiipinyt jokapäiväiseen arkiseen keskusteluun. Sellaista sotaista intoa,  joka vallitsi ennen ensimmäistä maailmansotaa en ole havainnut, mutta liittosuhteiden ketju on rakentunut valmiiksi lauetakseen, jos kriisi etenee tarpeeksi pitkälle. Nykyajan sota on kohtalokas,  sillä aiemmin ei ole ollut käytössä tuomiopäivän asearsenaalia läheskään nykyisessä laajuudessa.