tiistai 13. maaliskuuta 2018

Vietnamin sota: sodan vietnamisoiminen ja hauras rauha

Vietnamin sotaa käsittelevän Yle Teeman dokumenttisarjan yhdeksännessä osassa käsiteltiin aikajaksoa toukokuu/1970 – maaliskuu/1973. Yhdysvalloissa sota oli yhä epäsuositumpi, joskin monet ajattelivat myös aivan päinvastaisesti: sota oli oikeutettua taistelua patriotismin hengessä ja länsimaisen vapauden nimissä. Voittavaksi kannaksi kaikilla oli ehdolla rauhan tekeminen. Myös Pohjois-Vietnamissa oli meneillään samantyyppinen kehitys.

Yksi Vietnamin sodan tämän vaiheen tunnusomaisia piirteitä oli monimutkainen prosessi, jossa edistyminen ja takaiskut rauhan aikaansaamiseksi vuorottelivat.

Loppujen lopuksi amerikkalaisten mielissä päällimmäisenä oli täydellinen kyllästyminen sotaan, josta Vietnamin veteraani, myöhempi ulkoministeri, John Kerry totesi kongressin asiantuntijaelimen kuulemisessa vuonna 1971, että amerikkalaisia oli opetettu Vietnamissa taisteleman ”suurimman turhan puolesta historiassa”.

Frustroitumisen taustalla oli ajatus voittamattomasta USA:sta, joka juuttui inhottavaan sotaan, jonka voittaminen oli mahdotonta. Urotöiden tekemiseen ei ollut juuri tilaisuutta. Tämän paradoksin ymmärtämisen kivulias prosessi näytti ainakin minusta olevan amerikkalaisen ajattelun ytimessä.

Veteraanin paluuta Vietnamista kotiin kuvataan dokumentissa osuvasti: vastassa olivat mielenosoitukset, jotka palaaja tunsi kohdistuvan itseensä. Kuitenkin tämä veteraani olisi voinut olla – ja hetken kuluttua ehkä olikin – mielenosoittajien joukossa. Tuolloin vallinnutta polarisoitumista kansalaisten välillä voidaan ehkä verrata tähän päivään: sotaa kannattava ja sitä vastustava osapuoli erkaantuivat täydellisesti toisistaan.

Presidentti Nixon rimpuili erilaisten tahojen voimakentässä. Puheluäänitteet Henry Kissingerin kanssa avaavat Nixonin äärestä toiseen heittelehtivää mielenlaatua: ”Pyritään rauhaan, mutta jos ne eivät suostu, niin tuhotaan maan tasalle”. Vainoharhainen Nixon ei väärin käsittämässään isänmaallisuudessa voinut uskoa, että mielenosoitukset olivat kotoperäisiä. Hän uskoi niitä johdettavan Kiinasta, Neuvostoliitosta ja muista maista…..

Nixonilla oli kuitenkin yksi suunnitelma, jossa hän halusi edetä johdonmukaisesti: joukot oli saatava pois Vietnamista, mutta ”kunniallinen rauha” mukaan viemisenä.

Yksi tragedia, joka räikeänä löi kasvoille, mutta johon ei kiinnitetty aiemmin sen ansaitsemaa huomiota, oli verinen veli vastaan veli -taistelu: vietnamilaiset tappoivat toisiaan määrättömästi. Jälleen tuli todistetuksi sisällissodan raakuus. Keväällä 1971 sodan vietnamisoiminen oli edennyt pisteeseen, jossa Etelä-Vietnamin armeija yritti suoralla rintamahyökkäyksellä - amerikkalaisten henkisesti ja materiaalisesti tukiessa - lyödä vihollisen. Se oli testi: pystyisikö Etelä-Vietnamin armeija selviämään tehtävästään? Vastaus: ei pystynyt, tappiot olivat hirvittävät. Lopputuloksen on täytynyt olla kylmäävä amerikkalaisten vietnamisoimisstrategian kannalta.

Sotapropagandassa Nixon käänsi puheissaan voitot tappioiksi antaen kuvan, että sotastrategia eteni lineaarisesti kohti päämäärää.

::::::::::::::::::::

Yksi iso ongelma amerikkalaisten joukkojen keskuudessa oli heroiinin käytön yleistyminen: kymmenet tuhannet miehet piikittivät itseään. Amerikkalaisten joukkojen komentaja Creighton Abrams totesi, että ”minun on saatava armeija kotiin pelastaakseni sen”. Uutena ilmiönä mielenosoituksiin ilmestyi Vietnamin sotaveteraaneja. Lopulta saatettiin järjestää pelkästään veteraanien mielenosoituksia. Sodassa saadut mitalit heitettiin inhoten valtaapitävien jalkoihin.

Uusi iso ongelma alkoi Robert McNamaran aikoinaan käynnistämästä sodan juurisyiden selvittämisestä. Hyvin ”mcnamaralaisen” (akateemisen) tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, minkälainen päätöksenteko aiempina vuosikymmeninä johti Vietnamin kaltaiseen sotaan, ”ettei tehtäisi toiste samaa virhettä”. Aiempi sodan kannattaja Daniel Ellsberg pääsi käsiksi 7000 sivun tutkimusaineistoon (”Pentagon Papers”) ja vuoti sisällön New York Timesille ja myöhemmin Washington Postille (Huom. elokuva ”The Post!) sekä muille lehdille. Paljastui, että presidentit olivat epäilleet sodan voittamisen mahdollisuuksia alusta pitäen. Kuitenkin kongressille valehdeltiin menestymismahdollisuuksista.

Pentagonin paperit koskivat aikaa ennen Nixonia, mutta Nixonin epäluulo sai hänet tarttumaan paranoidisesti mahdolliseen salaliittoon, jolla Nixonin toimet paljastuisivat yhtä salaileviksi ja petollisiksi kuin aiempien presidenttien toimet. Nixon määräsi halvan agenttitarinan tapaan ns. ”Valkoisen talon putkimiehet” murtautumaan eri kohteisiin (yksi kohteista oli Ellsbergin psykiatrin vastaanotto) Nixonia kompromettoivien tietovuotajien selville saamiseksi. Murtautujat saivat vesiperän.

Dokumentissa kiinnitettiin aivan oikein huomiota ympäristökatastrofiin, jonka sai aikaan kasvimyrkkyjen levittäminen viidakoihin vihollisen löytämiseksi. Sodan yksi järkyttävimmistä seuraamuksia oli Agent Orange -kasvimyrkyn levittämisen (75 miljoonaa litraa!) paljastuminen ja tuhovaikutukset kymmeniksi vuosiksi eteenpäin sekä ihmisille että luonnolle.

::::::::::::::::

Nixonin strategiaksi kiteytyi poispääseminen Vietnamista ennen vaaleja 1972, mutta kuitenkin niin, että Saigon ei ehtisi kaatua vaalien alla. Hyvin nixonilaista ajattelua! Vetäytymisen vastineeksi haluttiin Pohjois-Vietnamissa olevat amerikkalaiset vangit vapaaksi. Samalla oltiin valmiita suostumaan siihen, että pohjoisvietnamilaiset saisivat jäädä etelään. Samaan aikaan käynnistyi Nixonin-Kissingerin Kiinan lähentymispolitiikka, joka pelästytti pohjoisvietnamilaiset. Näennäinen ystävyys, joka vallitsi Kiinan ja Pohjois-Vietnamin välillä saattoi kääntyä Kiinan aggressioksi milloin tahansa, kuten maiden välinen 1000 vuoden historia osoittaa.

Tapahtuneesta kehityksestä vedettiin Pohjois-Vietnamissa omat johtopäätökset, tuskin kuitenkaan yksimielisesti. Pohjois-Vietnamin puoluejohtaja Le Duan tarjosi patenttiratkaisuaan eli rintamasotaa! Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota, miten Vietnamin sota muistetaan sissisodan näyttämönä ja miten nurinkurisesti Le Duan tätä viidakkosodan ajatusta vastaan asennoitui. Ensimmäinen suuri väärinarviointi tapahtui tet-hyökkäyksessä vuoden 1968 alussa. Tetin ”rintamahyökkäyksen” sovellus epäonnistui, joskin dramaattisella tavalla osoitti pohjoisen kyvyn iskeä Etelä-Vietnamin sydänalueille, Saigon mukana lukien. Le Duan elätteli edelleen suurta ratkaisusotaa mielessään.

Ehkä tässä kaikessa oli kysymys – sodan lopun häämöttäessä – siitä, että hermoilu lisääntyi ja pelattiin sodan ja rauhan pelejä kiihtyvällä tahdilla.

Joka tapauksessa Le Duan käynnisti 120 000 miehen hyökkäyksen kolmella eri rintamalla etelää vastaan, joka osoittautui tuhoisaksi – Pohjois-Vietnamin kannalta. ”Pääsisäisoffensiivina” tunnettu hyökkäys alkoi 30.3.1972 ja epäonnistui täydellisesti aiheuttaen pohjoiselle suuret tappiot amerikkalaisten käynnistäessä vastaiskuna massiiviset B-52-pommitukset pohjoisessa. Pommituksiin palattiin nyt ensimmäistä kertaa sitten Lyndon B. Johnsonin presidenttiyden. Mitään ratkaisua nämä sotatoimet eivät kuitenkaan tuoneet tullessaan.

:::::::::::::::

Yksi Vietnamin sodan vavahduttavimmista kuvista tuli julki, kun pikkutyttö alastomana - napalmin polttamana - juoksee pakoon pommitusta neuvottomien sotilaiden yrittäessä parhaan kykynsä mukaan auttaa. Tavalliset TV:n katsojat näkivät nämä inhorealistiset kuvat kaikkialla maailmassa. Niillä saattoi olla suurempi vaikutus mielialaan kuin massiivisilla sotatoimenpiteillä. Tytön kasvoilta ei heijastunut pelko vaan hämmennys: mitä tämä mielettömyys on?

Rauhaan pääsemisen esteenä oli viime vaiheessa kaksi tahoa: FNL (eli Vietkong) ja Nguyen Van Thieu, Etelä-Vietnamin presidentti. Miksi? Koska USA pyrki neuvotteluissa ohittamaan Thieun ja Pohjois-Vietnam FNL:n. Thieu ei olisi halunnut irtautua amerikkalaisista. Nixon kuitenkin painosti luvaten apua, jos sotaonni kääntyy vietnamisoituvassa sodassa (Kissingerille Nixon sanoi puhelinnauhoitteessa tylymmin: neljävuotiasta lasta ei rintaruokita!). Thieulle luvattiin Nixonin henkilökohtaisella kirjallisella lupauksella, että amerikkalaiset eivät jätä Etelä-Vietnamia pulaan, jos vietnamisointi epäonnistuu.

FNL olisi halunnut sopimukseen vangeiksi joutuneiden sissien vapautuksen, aivan kuten amerikkalaiset saivat sopimukseen omien vangeiksi jääneiden vapautuksen (591 miestä).

Vihdoin vuodenvaihteen 1972/73 molemmin puolin aselepo ja rauhansopimus astuivat voimaan. Amerikkalaiset lupasivat poistua 60 vuorokaudessa vankien vapauttamisen tapahtuessa samassa aikataulussa. Pohjois-Vietnamin pommitukset lopetettiin.

Nixon valittiin marraskuussa 1972 suurella äänten enemmistöllä Yhdysvaltain presidentiksi toiselle kaudelle.

Ehkä tärkein syy, miksi Pohjois-Vietnam luopui viimeisenä myönnytyksenä vaatimasta presidentti Thieun syrjäyttämistä oli Kiinan pääministerin Zhou Enlain toteamus, että ”tärkeintä on antaa amerikkalaisten lähteä”. Ja sitten ratkaiseva lisäys: ”Tilanne muuttuu kuuden kuukauden – vuoden sisällä”.

Sodan loppunäytöksen käsikirjoitus oli sanottu tässä viimeisessä kappaleessa.

Amerikkalaisia oli kuollut 29.3.1973 mennessä 58 123 ja vietnamilaisia yli 2 miljoonaa.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Oliko Helsingin Sanomat suomettunut kylmän sodan aikaan?

Aleksi Mainion kirjoittama teos ”Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa” (Siltala, 2018) kertoo Erkkojen Helsingin Sanomista vuosilta 1944-1994 kylmän sodan näkökulmasta. Lehtitalon merkitys suurvaltojen välisen kilpailun solmukohtana on ilmeinen. Vaikka kirjan otsakkeessa Neuvostoliitto-suhteet ovat keskipisteenä, tulevat myös ”länsisuhteet” väistämättä kartoitetuksi.

Kirjassa on lähes 450 tekstisivua ja liitteet päälle. Keskityn tässä itseäni eniten kiinnostaviin osuuksiin eli varsinkin 1970- ja 80-lukuihin. Vaikka nuo poliittisen historian vaiheet on käyty läpi lukemattomissa kirjoissa, ja olen niistä useimmat lukenut, tuo tämä teos lihaa luiden ympärille. Kirjaa lukiessa joutuu monesti hämmentyneenä kysymään, oliko vaikuttaminen todella näin mustasukkaisen pikkutarkkaa suurvaltojen puolelta.

Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa Helsingin Sanomista oli tullut ylivertainen mielipidevaikuttaja lehtiemme joukossa. Arkilevikki nousi yli 300 000 ja sivumäärä saattoi nousta yli sataan. Samaan aikaan alkoi Aatos Erkon irtautuminen lehden toimituksen johtamisesta, kun hän luopui hallinnollisen päätoimittajan tehtävistä ja keskittyi toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan tehtäviin.

Erkko eritellään kirjassa viimeistä luonteenpiirrettä myöten. Syntyy kuva, että Erkko halusi pysyä kaukana varsinaisesta lehden toimitustyöstä, mutta samalla halusi olla vaikuttamassa sisältöihin! Skitsofreeninen tilanne, joka ei tainnut oikein koskaan ratketa. Koleerisesta luonteenlaadusta johtuva räjähtely ja jonkin asteinen vainoharhaisuus leimasivat Erkon käytöstä. Kuitenkin hän huolehti hyvin toimitustyön resursseista ja piti sillä porukan innostuneena työhönsä.

Seitsemänkymmentäluvulla tapahtui yhteiskunnan yleinen politisoituminen, eikä Hesari ollut tietenkään mitenkään irti tästä kehityksestä. Syntyi käsite ”taistolaisuus” -Taisto Sinisalon mukaan - kuvaamaan äärivasemmiston ideologista linjaa. Helsingin Sanomat asettui porvaririntamaan vastustamaan äärivasemmistoa. Lehden toimittajat levittivät tuntosarvensa tähän maailmaan. Erityisesti Aarno Laitinen kunnostautui viinanhuuruisessa tiedonhaussa vasemmistopiireissä.

Hesari sai myös tartunnan vasemmistovirtauksesta. Nuorten toimittajien yleinen vasemmistolaistuminen siirtyi automaattisesti Hesarin eri toimitusten sisälle. Taistelua käytiin sekä enemmistöläisten että vähemmistölaisten kesken ja toisaalta demarien ja äärivasemmiston välillä. Poltinmerkkejä ei kuitenkaan lyöty: kun tilanne hieman rauhoittui, vasemmistolaisten yleneminen mahdollistui liberaalissa lehdessä.

Moskovan kirjeenvaihtajan palkkaaminen oli oma lukunsa. Aatoksen isän Eljas Erkon ”paaluttamasta antikommunistisesta perinnöstä” piti kammeta itsensä jotenkin nykypäivään ja lopulta se onnistui: Erkki Pennanen nimettiin Moskovan-kirjeenvaihtajaksi vuonna 1975. Tasapuolisuuden vuoksi myös Yhdysvaltain kirjeenvaihtajan paikka täytettiin.

Yhdysvalloissa Kekkosta pidetiin vaikuttaja-agenttina. Vainoharhaisuus oli luonteenomaista tuolle ajalle. HS:n ulkomaankirjeenvaihtaja Lauri Karen oli yksi epäilyksenalaisista. Yhdysvaltain vakoilu ja vastavakoilu näyttivät toimivan suurin piirtein samalla tavalla kuin Neuvostoliitossa toimittiin. Molemmat ”maailmannavat” pyrkivät käyttämään Hesaria hyväkseen ja mustasukkaisesti vartioivat etujaan lehden sivuilla.

Aatos Erkon aiempi kekkoskriittisyys kääntyi presidentin voimakkaaksi kannatukseksi vuoden 1978 presidentinvaaleihin tultaessa. Erkko suorastaan painosti toimittajia kirjoittamaan lehteen Kekkosta myötäileviä kirjoituksia. Ilman kitkaa ei selvitty. Lehden toimituksessa oli samaan aikaan voimakasta kekkoskriittistä ajattelua – viitattiin ylipitkään presidenttikauteen.

Suojelupoliisi kiinnostui Helsingin Sanomien toimittajien yhä tihenevästä yhteydenpidosta Tehtaankadulle. KGB ja GRU (samoin kuin Stasi) osoittivat monin tavoin kiinnostusta luoda yhteyksiä esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittajakuntaan. Myös uutistoimisto APN:n suorittama urkinta lisääntyi 1970-luvun kuluessa. Usealla Hesarin toimittajalla oli oma kotiryssänsä. Näistä tapahtumista Aleksi Mainion kirja kertoo tarkemmin ja paljastavammin kuin mikään aikaisemmin lukemani kirja.

Meillä on keskitytty Neuvostoliiton harjoittamaan vakoilutoimintaan, mutta Mainion kirjassa osoitetaan, että CIA oli yhtä aktiivinen yhteyksien luonnissa ja tiedonhaussa.

Monista aiemmista yhteyksistä on tuttua, että Helsingin Sanomat osallistui presidentti Kekkosen heikon terveydentilan salailuun, kuten muutkin, mutta tähdellisen tästä tekee se, että Helsingin Sanomat esiintyi sananvapauden lippulaivana. Lehden toimittajilla sinänsä oli tahto kertoa totuus, mutta päätoimittajaporras halusi aggressiivisesti salata presidentin heikkenevän kunnon kiertoilmauksia käyttäen. Mainio käy läpi yksityiskohtaisesti sairauden piilottelun menettelyt.

Toimittajien halu kertoa rehellisesti Suomen politiikan kiemuroista oli laajempaakin, kuin mitä tapaus Kekkonen osoitti. Vaikenemisen kulttuuri sai väistyä mutta vain vähitellen. Juuri 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun vaihteessa Hesariin keskittyi politiikan toimittajien valtakunnallisia kärkinimiä runsaasti, eikä heitä ollut helppoa pidätellä. Tätä uutta kulttuuria johti Aarno ”Loka” Laitinen ja ydinryhmään kuului puolisen tusinaa johtavia toimittajia. Aluksi kirjoittelu keskittyi Hesarin nimimerkki ”Kummitädin” palstalle. Kun Kummitäti kävi liian arkaluontoiseksi Hesarin johdolle, päättivät keskeiset toimittajat Laitisen johdolla kirjoittaa – Hesarin johdolta salaa - pamfletin nimeltä ”Tamminiemen pesänjakajat”, joka nimensä mukaisesti pohti Kekkosen seuraajakandidaattien kautta Suomen politiikan salattuja tai puolijulkisia totuuksia. Laitinen vastasi kirjan letkeästä, ironisesta tyylistä.

Muistan itse - luettuani kirjan heti tuoreeltaan - kokeneeni väristyksiä, kun Pesänjakajien kautta läpivalaistiin johtavien poliitikkojen luonteenlaatua ja poliittisia ja muita kommelluksia. Politiikan maailma avautui uudelle tavalla.

Itse asiassa kirjan keskustaho oli Neuvostoliitto ja siinä pohdittiin eri presidenttikandidaattien yhteyksiä Neuvostoliittoon esimerkiksi kotiryssäjärjestelmän kautta. Toinen fokus kirjasessa oli Ahti Karjalaisen kuningastien katkaiseminen. Helsingin Sanomiin tämä liittyi elimellisesti sillä tavoin, että Aatos Erkko oli KGB:n vaikuttamisen kohteena, jotta Karjalainen tulisi valituksi. Tuohon aikaan Erkko oli ”suomettumisensa huipulla”. Yhteydenpito Viktor Vladimiroviin oli tartuttanut Erkkoon pelon Neuvostoliittoa kohtaan jopa niin, että Karjalainen tuntui ainoalta oikealta mieheltä Suomen tasavallan presidentiksi: ”Tällä kertaa Suomen presidentti valitaan Kremlissä” paljasti Erkko kylmäävästi.

Hesarin eri toimituksissa oltiin toista mieltä ja jännite kustantajan ja toimittajien välillä oli käsin kosketeltavaa. Erkon ja päätoimittaja Heikki Tikkasen välit kiristyivät äärimmilleen. Vielä Koiviston valinnan jälkeen Erkko katsoi Suomen kansan tehneen kohtalokkaan virheen. Erkon Neuvostoliiton pelko oli suunnaton!

Samoihin aikoihin Erkon ote lehdestä tuntui kirpoavan yhä kauemmaksi. Turhautuminen oli kaikkien nähtävillä. Jää kuva, että vaikuttaa piti, mutta ei ollut enää mahdollisuutta: lehti eli omaa vaurasta, itsenäistä elämäänsä.

Helsingin Sanomat eli suuruutensa aikaa 1980-luvulla. Kaikki tuntui sujuvan loistavasti. Levikki oli mahtava sekä väestön määrään nähden että mihin tahansa muuhun mittapuuhun verraten. Erkko oli jo aikapäiviä sitten ajautunut kauemmas porvarillisilta juuriltaan. Häntä pidettiin lähinnä sosiaalidemokraattina. Erkko jopa vieraili sdp:n vappujuhlassa. Myös eri toimituksissa oli runsaasti sdp:hen päin kallellaan olevia toimittajia.

Koiviston ja Erkon välit palautuivat pikkuhiljaa ja yhteisiä tapaamisia järjestettiin sekä presidenttikaudella että sen jälkeen. Niiden yhteydessä tuli esille pari asiaa, joita ainakaan minä en ole tiennyt.

Vuonna 2007 Koivisto ehdotti, että Helsingin sanomat alkaisi pitää Koiviston salaista ”uutisarkistoa Helsingin Sanomiin”. Koivisto halusi kertoa aiemmin kertomatta jääneitä salaisiakin asioita tähän arkistoon. Aineiston Koivisto antaisi haastatteluina ja mahdollinen julkiseminen tapahtuisi vasta sitten, kun aika on sopiva. Ajatus oli kiusallinen Helsingin Sanomille ymmärrettävistä syistä: miksi lehti toimisi yksityishenkilön arkiston sijoituspaikkana? Miten ihmeessä Koivisto oli saanut tällaisen asian päähänsä? Presidentille viestitettiin kohteliaasti, että tämä ratkaisu ei kävisi päinsä.

Tätä kautta tullaan toiseen asiaan, nimittäin paljastui, että arkistolla oli tietty syy: eläkkeelle siirtynyt presidentti näki suomalaisessa mediakentässä huolestuttavia piirteitä: kohta ”kaikki varteenotettavat tiedotusvälineet olivat yksinomaan kaupallisia”. Sitten hän lisäsi: ”ja kohta Nato-mielisiä”. Koivisto jatkoi, että Suomen tiedotusvälineillä voisi olla tässä asiayhteydessä vain yksi vastavoima, nimittäin Helsingin Sanomat. Myönnän, että hätkähdin luettuani kirjasta tämän, koska olen nähnyt Suomen mediahegemonian suuntautuvan samalla tavalla, kuin miten Koivisto sen näki.

Koivisto oli kuitenkin väärässä paikassa väärään aikaan – hän oli suden suussa – koska Helsingin Sanomat - sitoutumattomana itseään pitävä lehti - oli juuri ehtinyt linjata ajavansa Suomea Natoon!

Mitä fundeeraaja Koivisto ajatteli? Jos spekuloin hiukan, niin hän oli historiallisesti ja pitkälle eteenpäinkin sillä kannalla, että mediaeliitti oli viemässä Suomea väärään suuntaan, sotilaallisen liittoutumisen tielle. Näin tullaankin aivan ajankohtaiseen teemaan, joka tuossa Koiviston sanomassa minua hätkähdyttikin: sotilaallisesti liittoutumalla vaarannetaan kansallinen olemassaolo. Mitä ajatteli Erkko? Antti Blåfieldin teoksessa ”Loistavat Erkot (2014) todetaan, että Erkko haukkui päätoimittaja Janne Virkkusen monta kertaa Helsingin Sanomien ottaman myönteisen Nato-kannan vuoksi (joka tapahtui vuonna 2006). Hän ei kuitenkaan enää 2000-luvulla ollut päätöksentekoelimissä mukana, vaikka lehden omistus tietenkin säilyi.

Koivistolla oli selvä viesti: Suomen media ja muu eliitti oli viemässä Suomea suuntaan, joka osoittautuisi vaaralliseksi. Koiviston mielestä Helsingin Sanomat ”voisi olla establishmentin kyseenalaistava voima”. Niin olisikin voinut olla, mutta se ei halunnut olla sitä!

Olen viitannut ohessa ajatukseeni, jonka olen esittänyt näissä blogikirjotuksissa aiemmin, eli että tarvittaisiin vastavoima yksipuolien porvarilliselle ja hegemoniahakuiselle medialle. Ainoa voima, joka enää voisi pystyä tähän on Yle.

::::::::::::::::::

Ajat muuttuvat – vai muuttuvatko? ”Erkon kylmä sota” kuvaa vanhan ajan epäluulon ja vainoharhaisuuden maailmaa. Kirjan lukeminen on silmiä avaava kokemus. Helsinki oli vakoilun ja vaikuttamisen keskiössä. Eivät muutokset - tähän päivään tultaessa - kuitenkaan kovin suuria ole vanhoihin huonoihin aikoihin verrattuna. Tekniikka vain on kehittynyt.

Entä ihmiset? Aatos Erkko oli sekä kotimaississa kuvioissa että kansainvälisesti mahtava mies. On jotenkin nurinkurista, että tämä samainen mahtava mies pelkäsi Neuvostoliitoa enemmän kuin ehkä kukaan toinen. Johtuiko se siitä, että hänellä oli eniten menetettävää? Lehtensä piirissä hän oli suomettunein henkilö. Jälleen kerran voidaan todeta, että Hesarin ”osaamiskoneisto” piti lehden henkisesti ja moraalisesti ryhdissä niin pitkälle, että Aatos Erkko turhautui luomuksensa keskellä.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Sisällissodan pitkät varjot: punaisten ja valkoisten leirit sodan jälkeen

Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Tämä on kirja-arvion toinen osa.

Yksi sisällissodan jälkeisen ajan ihmeistä oli, että demokraattinen järjestelmä säilyi Suomessa, vaikka sitä uhattiin sekä oikealta että vasemmalta. Muun muassa ensimmäiset kunnallisvaalit pantiin toimeen jo vuodenvaihteessa 1918-1919. Selitykseksi Hentilä esittää eräänlaisen hybridin voimassaolon, jossa valtio säilyi demokratiana, mutta yhteiskunnasta tuli autoritaarinen. Sodan lopputulos löi leiman läpi koko yhteiskuntaan. Vallitsi ”valkoinen autoritaria” ja merkittävä osa tätä autoritaarista hallintoa oli sodan käsittäminen ”vapaussotana”.

Kuva ei kuitenkaan ollut ihan näin yksioikoinen. Myös porvaripuolella oli hahmoja, jotka tunnistivat kansakunnan haavoittuneisuuden ja suhtautuivat punaisiin ymmärryksellä. Toisinajattelijoita valkoisessa Suomessa löytyi sekä poliitikoista että liikemiehistä. Heistä voidaan mainita Ståhlberg, Uuno Hannula ja Santeri Alkio. Kansan hiljainen enemmistö oli heidän takanaan, valkoisten johdon edustaessa usein äärimielipidettä. Ristiriita kulminoitui punavankien armahduskysymykseen: vapautetaanko vai pidetäänkö säppien takana.

Hentilän johtopäätös on oikea: porvarit olivat jakautuneet kahtia, ääriainekseen ja maltillisiin. Maltilliset porvarit olivat viitoittamassa tietä kohti punamultayhteistyötä, jonka toteutuminen oli toki mahdotonta vielä 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella. Näistä ajoista alkoi maltillisen sosiaalidemokratian taistelu pääsystä yhteiskuntakelpoiseksi.

Yksi Suomen ihmeistä oli, että katkeran sodan jälkeen pystyttiin toteuttamaan runsaasti sosiaalisia uudistuksia. Muodostui silta ennen sisällissotaa käynnistettyjen uudistusten ja sodan jälkeisten uudistusten välille. Eräänlainen mysteeri on, että työväenliike saavutti likipitäen ne tavoitteet rauhanomaisesti kuin mitä sillä oli ollut tavoitteina ennen kansalaissotaa. Yksi keskeisistä syistä tapahtuneelle oli, että sdp palasi Suomen suurimmaksi puolueeksi pikaisesti sodan jälkeen.

Sotien välistä ajanjaksoa on luonnehdittu useilla eri nimillä. Hentilä ottaa esille kirjassaan joitakin niistä. Paavo Haavikko nimesi ajanjakson ”Tannerin tasavallaksi”, Niko Kannisto ”Vaaleanpunaiseksi tasavallaksi” (tarkasteluajankohta 1918-1924) ja Marko Tikka ”Valkoisen hämärän maaksi” (tarkasteluajankohta 1918-1921). Kahdessa ensin mainitussa on liian selkeä vasemmistopainotus, vaikka ne täyttävätkin paikkansa näkökulmamielessä. Tikan oikeiston olemusta luotaava nimi on iskevä.

Sisällisota hajotti työväenliikkeen kahteen, tai niin kuin Hentilä sanoo, useampaankin fraktioon. On selvää, että radikaalimpi osa ei halunnut painaa villaisella kokemiaan kärsimyksiä ja syytti maltillisempia vasemmistolaisia petturuudesta. Vasemman reunan radikaalit työväenjohtajat hyljeksivät parlamentarismin ihanteita. Parlamentaarinen perusta oli itse asiassa kiusallinen haitta vallankumouksen tavoittelun tiellä.

Samaan aikaan kuitenkin suomalainen vastakkainasettelun ohuus sai yhä eriskummallisempia piirteitä, kun Väinö Tanner pääministerivuotenaan 1927 – monien hämmennykseksi - otti presidentin sijaisena vastaan vapaussodan muistoparaatin. Arvostelu vasemmalta ja oikealta oli melkoista.

Kaiken lisäksi oikeiston kellokas Rafael Haarma kävi pyytämässä omissa nimissään Tanneria Suomen diktaattoriksi (!), josta Tanner toki kieltäytyi. Tanner siis hyväksyttiin laajalla rintamalla sovinnontekijäksi.

Moskovalaiselle siivelle vain kumouksen tie oli hyväksyttävä tie. Tavoitteena oli kommunistinen yhteiskuntajärjestys. Vasemmistoradikaaleilla oli monia keinoja päästäkseen päämääräänsä: yksi väylä oli soluttaa sosialidemokraattien kannattajat, toinen oli Tannerin leimaaminen pääviholliseksi.

Kun kommunistit perustivat oman puolueen, merkitsi se isoa lovea sdp:n kannatukseen. Eduskuntavaaleissa 1922 Suomen sosialistinen työväenpuolue sai 27 paikkaa ja sdp:lle jäi 53 paikkaa. Myöhemmissä vaaleissa 1920-luvulla kommunistit menettivät osan paikoistaan, mutta säilyttivät yllättäen asemansa puoluekartalla porvariston kauhuksi. Sdp:n kannatus asettui noin 60 kansanedustajan paikkeille.

Koko 1920-luku oli taistelua punaisen ja valkoisen totuuden välillä, sillä erityishuomiolla, että valkoisen totuuden levikki ja kannatus oli ylivoimaista. Taistelu oli siis epätasaista. Sdp:ssä oltiin hyvinkin passiivisia näitä asioita käsiteltäessä. Sen sijaan kommunistit käynnistivät laajamittaisen propagandatyön. Suuri osa kommunistien painotuotteista kuitenkin tuhottiin tehokkaasti Etsivän keskuspoliisin (EK) toimesta.

Kaikkein eniten suomalaisten kommunistien iskukykyä heikensivät Stalinin vainot. Suuri osa kommunisteista toimi Neuvostoliitosta käsin. Uhrien määrästä on vain arvioita. Hentilä tarjoaa määräksi noin 20 000. Teloitusten keskeinen vuosi oli 1938.

::::::::::::::::

Sekä punaisten että valkoisten piti asua yhdessä ja samassa maassa. Syntyi painetta etsiytyä omien joukkoon. Niinpä vallitsevaa tilannetta on kutsuttu ”poliittiseksi leirikulttuuriksi”. Leirien keskuksina toimivat – kylätasolle saakka – suojelukuntatalot ja työväentalot. Myös tehdaspaikkakunnilla väestö jakautui omiin kortteleihinsa rintamalinjojen mukaisesti. Leirit olivat olleet jo ennen kansalaissotaa, mutta ideologinen kuorrutus tuli sodan seurauksena.

Pahimmillaan leiriytymiskehitys näkyi mustina listoina, joilla työantajat pyrkivät karsimaan työntekijöistä epämieluisat pois. Parhaimmillaan taas luokka- ja yhteiskuntarajat ylittyivät ja eheytyminen käynnistyi.

Kun sisällissota oli päättynyt, omaksuivat valkoiset päämääräkseen sodan lopputuloksen varmistamisen keinolla millä hyvänsä. Tuli torjua sekä ulkoa että sisältä tulevat uhat. Tavoitteet olivat suurisuuntaiset varsinkin ulkoisten tavoitteiden osalta, huipulla Pietarin ”vapauttaminen” ja Suur-Suomi! Samalla Mannerheimia tyrkytettiin ns. aktivistien taholta diktaattoriksi. Mikään tavoitteista ei onnistunut.

Suojelukunnat omaksuivat järjestyksenvalvojan roolin armeijan muodostamisen ollessa kesken. Suojelukuntien rinnalle perustettiin Lotta Svärd vuonna 1921. Suojeluskunnilla näytti olevan erittäin vahva asema kansakunnan suunnan määrittäjänä, vaikka vasemmisto olikin jyrkästi suojeluskuntia vastaan. Ensimmäisten presidentinvaalien tulos oli yllättävän selvä: Ståhlberg pesi Mannerheimin ylivoimaisesti. Tulos osoitti, että suojelukunnat edustivat suurelta osin vain oikeistoa ja kansalaiset jakautuivat vasemmisto-oikeistoakselille tasaisesti.

Eräs sisällissodan seuraus oli, että armeijan kutsunnoissa käytettiin ”luotettavuusarviointia” (asteikko 1-3). Täyttä luotettavuutta edusti 1 ja epäluotettavuutta 3. Sisällissodassa punaisten puolella olleet hylättiin kutsunnoissa. Luotettavuusarviointia jatkettiin talvisotaan saakka.

Sodan jälkeen käytiin taistelua Venäjän vallan aikaisten upseerien ja uusien Saksasta tulleiden jääkäriupseerien välillä. Armeijan kouluttajiksi nousivat jääkäriupseerit syrjäyttäen ”ryssänupseerit”.

Kuten tunnettua oikeisto omaksui 1930-luvun vaihteessa pahaenteisen asenteen, jonka mukaan ”vapaussota oli saatettava loppuun”. Hentilä toteaa aivan oikein, että Suomi ”ajautui sotilasdiktatuurin partaalle”. Oikeistolaisimmat olivat kärsineet omasta mielestään tappioita (Ståhlberg presidentiksi, Tarton ”häpeärauha”, Suur-Suomi ideologian romahtaminen ja sosialistien palaaminen poliittiseen elämään) ja vaativat hyvitystä.

Taistelu työpaikoilla oli ankaraa kommunistien lakkoliikkeen ja työnantajien lakonmurtajakaartin välillä. SKP toimi Moskovasta käsin, joten sillä oli vahva tuki idässä. Muut poliittiset tahot sosiaalidemokraatteja myöten halusivat pysäyttää kommunistien etenemisen.

Vapaussodan jatkamisen konkreettinen ilmenemismuoto oli Lapuan liike. Liike muilutuksineen asetti suomalaiselle demokratialle koetinkiven, josta se vain vaivoin selvisi. Säädettiin muun muassa ns. kommunistilait estämään kommunistien toimintaa.

Oikeudenkäyttö rapautui pahasti noina vuosina. Hentilä näkee kostotoimenpiteet sisällissodan jatkumona ja näkemykselle löytyy perusteet. Hentilä näkee, että Lapuanliikkeessä yhdistyivät yläluokkainen nationalismi ja talonpoikainen populismi. Eduskunnan säätämät lait rinnastettiin populistisesti likaiseen poliittiseen peliin.

Kävi kuitenkin niin, että suuressa itsetunnon nosteessa Lapuanliike meni liian pitkälle ja käynnisti kapinayrityksen, jonka vastuuntoiset yhteiskunnalliset voimat torjuivat.

Mäntsälän kapinaan päättyi oikeistoaktivistien yritys horjuttaa demokratiaa sekä tukea Mannerheimia diktaattoriksi. Demokratian pelasti se, että laillisuuden puolustajat olivat koko häilyvän kauden ajan enemmistönä suomalaisten joukossa. Vapaussodan ”loppuun saattaminen” epäonnistui ja demokraattinen järjestelmä pääsi voitolle.

(Jatkuu myöhemmässä blogikirjoituksessa)

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Vaihtoehto Mäntsälälle: kirkkaat valot, iso kaupunki

Mäntsälän Uutisissa oli 7.3.2018 artikkeli Mäntsälän väestökehityksestä: ”Mäntsälän väkiluku pieneni ensi kertaa (sitten) 70-luvun”. Laskua edelliseen vuoteen (2016) oli 50-60 henkeä. Sama ilmiö on tapahtunut monissa Helsingin kehyskunnissa. Kontrasti on melkoinen, kun takavuosina juuri kehyskunnat olivat ripeimmin kasvavia kuntia. Väestönkehitys on ollut parhaita aikoja heikompaa jo viiden vuoden ajan, mutta nyt mentiin ensimmäistä kertaa miinukselle.

Miten tilanne on muuttunut ja miksi? On mielenkiintoista verrata tilannetta viiden vuoden takaiseen kirjoitukseeni (25.6.2013), jonka otsake oli sama kuin tällä kirjoituksella. Silloin oltiin mielestäni nyt meneillään oleva kehityksen alussa.

Ohessa suora lainaus kirjoituksesta sellaisenaan:

”Kotikuntani Mäntsälän väkiluvun muutokset kytkeytyvät oleellisesti niihin muutoksiin, jotka tapahtuvat pääkaupunkiseudulla tai laajemmalla Helsingin seudulla. Yksi oleellinen osa muutosta on kehyskuntien ja pääkaupunkiseudun keskinäinen muuttoliike. On totuttu siihen, että pääkaupunkiseudulta muuttaa nuoria lapsiperheitä väljempään asumisympäristöön kehyskuntiin. Mäntsälä on saanut tästä muuttoliikkeestä reippaan osuuden. Väkiluku on miltei kaksinkertaistunut 35 vuodessa.

En väheksy kunnan omia toimenpiteitä. Tonttimaata on oltava ja sitä on ollut saatavissa, kiitos kunnan ennakoivan maanhankinnan ja kaavoitustyön. Mäntsälän sijainti ja yleinen elintason nousu ovat olleet kuitenkin ratkaisevia tekijöitä. Ennen 1980-lukua staattinen maaseutuyhteisö ei kasvanut juuri lainkaan. Väkiluku päinvastoin taantui.

Tilanne muuttui, kun Suomeen vihdoin levisi kaikkialla länsimaissa vaikuttanut esikaupunkibuumi ja sen mahdollistaja, henkilöautoistuminen.

Kun pääkaupunkiseudulta on muuttanut parhaassa työiässä olevia ihmisiä Mäntsälään, on se mahdollistanut kunnan vaurastumisen. Mitenkään itsestään selvää kehityskulku ei ole ollut. Itse asiassa Mäntsälä on tulotasoltaan ollut Uudenmaan pohjamutia. Vasta viime vuosikymmenien (ja ahtaammin arvioiden vasta viime vuosien) tulomuutto on nostanut Mäntsälän tulotasoa.

Onko tulotaso niin tärkeä? Eikö kysymys ole eräänlaisesta syrjinnästä? Eikö humaaneihin periaatteisiin kuulu ”sallia” kaikenlainen muutto? Tähän on oikeastaan helppo vastata: niinhän tapahtuukin. Nykyisin kerrostaloista omakotitaloihin muuttavien on pakko olla kohtuullisen hyvätuloisissa ammateissa, jotta muutto mahdollistuu. Nykyinen kotitalouksien velkaantumiskehitys – josta pääosan muodostavat asuntovelat – on sitten trendi, jonka vaikutukset voidaan arvioida vasta jonkin ajan kuluttua. Itse olen pitänyt kehitystä huolestuttavana.

Olen kiinnostuneena seurannut voisiko nykyinen esikaupunkitrendi muuttua päinvastaiseksi eli muuton suunta kääntyisi kohti suurkaupunkeja. Mitään aivan varmoja osviittoja tästä ei ole, jos puhutaan korkean elintason länsimaista – kehittyvät maat ovat sitten erikseen. Yhdysvalloissa on tosin ollut jo pitkään meneillään trendi, jossa muuttovirrat ovat kääntyneet maaseudulta kaupunkeihin. Tätä kehitystä on syytä tarkkailla. Edelleen jossain amerikkalaisessa tutkimuksessa todettiin, että ”pienet” yliopistokaupungit (so. 200 000 - 400 000 asukasta) voivat olla vetovoimaisia kehyskuntien asukkaiden näkökulmasta. Helsinki voisi täyttää ehdot!

Muutoksen merkkejä on muutoinkin ohuesti havaittavissa. Sinkkuvaltaistuminen johtaa helposti kaupunkiympäristöasumisen priorisointiin. Sama ilmiö näkyy nuorimpien aikuisten ikäluokkien irtaantumisena kesämökkikulttuurista. Ympärillä pitää olla säpinää. Cityihmiset miettivät Juhannuksenkin traditioiden murtamista: kyllä kaupungissa voi viihtyä myös keskikesällä.

Mäntsälän väkiluvun kasvu laantui 1990-luvun lamavuosina lähelle nollapistettä. On selvää, että talouden taantuma ei mahdollista niin helposti työn perässä kulkemista kuin mitä tapahtuu korkeasuhdanteessa: siispä muutto vähenee. Laman jälkeen väkiluvun kasvu 1990-luvun jälkipuoliskolta aivan viime vuosiin saakka on ollut tosi reipasta. Syy on selvä: Suomen taloudella on mennyt lujaa ainakin vuodesta 1994 vuoteen 2008 saakka.

Nykyisessä taantumassa väkiluku käyttäytyi hyvin pitkälle samalla tavalla kuin 1990-luvun alussa. Kasvuluvut putosivat 2-3 prosentin lukemista ensin 1,5 prosenttiin ja sitten alle prosenttiin (2011). Vuonna 2012 tapahtui ainakin minun mielestäni yllättävä käänne. Palattiin takaisin kovalle kasvu-uralle (väkiluvun kasvu 1,7 %). Nyt ollaan meneillään olevan vuoden osalta taas todella matalissa lukemissa (ja niissä on pysytty sen jälkeenkin/huomautus 7.3.2018).

Mitä johtopäätöksiä voitaisiin vetää? Ensimmäinen ajatus on, että ei kannata ennustella juuri mitään, koska aikaväli (vuodesta 2008 tähän hetkeen) on aivan liian lyhyt pitkäaikaisten trendien arviointiin. Jos jotain sanoisin, niin taantuma 2009-2011 vaikutti odotetusti, väkiluvun kasvu tyrehtyi . Ehkä vuoden 2012 muutos johtui patoutuneesta kysynnästä, joka purkautui ennen kuin talous vaipui uudelleen nollakasvuun. Tämän vuoden osalta lisäys on tosi pieni (vain +38 henkeä viidessä kuukaudessa). Viime aikoina on ollut poikkeuksellisen runsaasti myös yksittäisiä miinusmerkkisiä kasvulukuja kuukausitasolla.

Voi olla, että kysymys on myös pitkävaikutteisemmista trendeistä, jos ei vallan paradigman muutoksesta. Tähän viittaa muutokset Helsingin väkiluvussa. Tuoreeseen Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsaukseen viitaten (numero 2/2013: Hannu Kytö: Paluu pääkaupunkiseudulle) Helsingin muuttotappio oli vielä 9000 henkeä vuosina 2002-2007 muuhun maahan. Samaan aikaan Espoo voitti 4000 ja Vantaa 600 henkeä.

Vuosina 2008-2012 Helsingin kokonaismuuttovoitto oli 8500 henkeä. Samaan aikaan Helsingin muuttotappio kehyskuntiin on pienentynyt dramaattisesti (ollen tosin vieläkin 400 henkeä vuositasolla). Helsinki kerää muuttovoittonsa nyttemmin paitsi maahanmuutosta niin myös Helsingin seudun ulkopuolelta – maakunnista - tapahtuvasta muutosta (vuosittain +3000-4000 henkeä, vuonna 2011 tarkalleen 3797 henkeä). Muuttajia eivät ole enää pelkästään opiskeluikäiset (17-29 vuotiaat), vaan myöskin 30-44 vuotiaat. Samaan aikaan 30-44 vuotiaiden poismuutto Helsingistä on pienentynyt.

Jälleen kerran on syytä todeta, että pitkän aikajänteen johtopäätöksissä kannattaa olla varovainen. Spekulaatio kuitenkin sallittakoon. Onko tuo alussa mainittu ”takaisin suurkaupunkeihin” - ilmiö vahvistumassa? Jos siis Helsingin tappio kehyskunnille on enää noin 400 henkeä vuositasolla, niin Mäntsälän osuus ei voi olla kaksinen. Ja kuitenkin Helsinki on ollut ykköskunta Mäntsälän muuttovoittotilastoissa.

Onko Helsinki onnistunut kasvattamaan pientaloasumisen määrää? Epäilen, ettei se ole voinut tapahtua näin nopeasti. Onko Espoo onnistunut pysäyttämään Helsingin muuttoliikkeen aiempaa paremmin Espooseen kehyskuntien sijasta? On se mahdollista, ainakin osittain. Sitten tullaan isompaan muutosmahdollisuuteen: jokin seikka tai jotkin seikat ovat alkaneet vaikuttaa pääkaupunkiseudun profiilia nostavasti nimenomaan helsinkiläisten itsensä näkökulmasta. Asuntojen hintataso se ei voi olla, sillä hintojen nousuvauhti ei ole maltillistunut. Onko kysymys kaupungin onnistumisesta, kun se on taistellut paremman viihtyvyyden puolesta? Ainakin itse näen, että kulttuuritarjonnan puolesta Helsinki on elinvoimaistunut. Kesäkaupunkina pääkaupunki on lyömätön, sen arkkitehtuuri on upeaa. Mutta antavatko helsinkiläiset itse arvoa rakennusarkkitehtuurille?

Ihmisiä vetää Helsinkiin myös kovat asiat: keskituloisilla ja rikkailla on varaa muuttaa kehyskunnista takaisin kalliiseen Helsinkiin siellä jo opiskelevien lasten ja oman työn perässä. Tämä trendi saattaa vahvistua lähitulevaisuudessa. Osa alun perin pääkaupungista muuttaneista on pettynyt maaseudulla asumiseen, palvelujen tasoon jne.

Myös ihmiset muuttuvat: kesällä kaupungista ei paeta, terasseilla viihdytään. Entä omakohtainen kokemukseni? Itse näen asian niin, että meikäläisessä on kaksi puolta: sound of the city - suurkaupungin syke - vetää puoleensa toisaalta, mökkikulttuuri toisaalta. Olen siis eräänlainen hybridi. Ymmärrän kyllä, että ei voi olla kauempaa haettua asiaa perushelsinkiläisen näkökulmasta kuin perinteinen työleiri mökillä.

Kun osa ihmisistä edelleen kaipaa kehyskuntien väljiä tontteja, niin toinen osa muodostuu cityihmisistä – ”Bright Lights, Big City”, kuten vanhassa blues-kappaleessa todetaan - jotka eivät missään tapauksessa halua poistua Helsingistä lyhyitä visiittejä lukuun ottamatta. Kaupunki ikään kuin tiivistyy ja täyttyy kaupunkihengellä.

Jos rohkeasti veikkaisin, niin olettaisin cityelämisen viehättävän tulevaisuudessa yhä enemmän. Tämä johtaa Helsingistä ulospäin suuntautuvan muuttoliikkeen maltillistumiseen. Onko suomalaista vihdoin tullut Olavi Paavolaisen "nykyajan etsijöitä", suurkaupunki-ihmisiä?

::::::::::::::::::

Blogikirjoituksessa ”Paluu suurkaupunkeihin” 28.12.2015 jatkoin väestönkehitysaiheesta seuraavasti:

Paluu suurkaupunkeihin

”Tarkastelen tässä ilmiötä, joka on ollut voimassa Yhdysvalloissa jo ehkä 15 vuotta eli paluuta suurkaupunkeihin esikaupunkialueryntäyksen päättymisen jälkeen.

Vuosikymmeniä vannottiin Frank Lloyd Wrightin ideaalin eli kymmenien neliökilometrien laajuisten ”omakotimattojen ” nimiin esikaupunkialueilla. Wrightin ennustuksesta on kulunut yli 80 vuotta, ja sehän toteutui ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa, meillä Suomessa 1960-luvulta alkaen.

Oma kotipaikkakuntani, Mäntsälä on kokenut tämän muuton rajummin kuin moni muu paikkakunta: tullessani tänne 1980-luvun alussa väkiluku oli reilut 12 000, nyt se on yli 20 000 asukasta. Olemme pääkaupunkiseudun – ei nukkumalähiö, vaan – asumiskunta. Väkiluvun kasvun yskähtely kotipaikkakunnallani muutaman viime vuoden aikana on kertonut paitsi taantuman hidastamasta muuttoliikkeestä niin myös suurkaupungin sykkeen vetovoimasta.

Paul Krugman pohtii ilmiötä muutaman viikon takaisessa New York Timesin kolumnissaan (eletään siis vuotta 2015/PT 7.3.2018) ja toteaa kotikaupunkinsa New Yorkin muutoksista seuraavaa: vuokrat ovat korkealla, ruoka on parempaa kuin koskaan ja kulttuuri on elinvoimaista. Kaupungin kultainen aika on palannut, kunhan sinulla on tarpeeksi rahaa selvitäksesi asuinkustannuksista.

Ja juuri tuo viimeksi mainittu – kustannukset - onkin monen muuttajan päänsärky. Mutta niin se on muuallakin kehittyneessä maailmassa – Helsinki mukaan lukien.

Rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset ovat muuttaneet kaupunkien keskustoihin tai niiden tuntumaan. Sinne myös keskittyvät korkeapalkkaiset työpaikat. Syytä ilmiöön Krugman hakee toimitusjohtajien työtavoista. Vuonna 1955 – Fortune-lehden artikkelin ”Kuinka huippujohtajat elävät” -mukaan - tyypillinen huippujohtaja herää aamulla 7 aikaan ja matkustaa esikaupunkialueelta työpaikalleen junalla tai omalla autolla ja kiirehtien takaisin kotiin klo 18.00 jälkeen salkku täynnä kotitöitä. Enää ei välttämättä tehdä niin: työpaikat ja asuminen ovat lähellä toisiaan.

Ja nyt ei puhuta superrikkaista (1 prosentti) vaan top-kympistä. Kun tämä joukko muuttaa takaisin keskustoihin, tulevat ravintolat, kaupat ja viihdetarjonta perässä.

Nouseva kysyntä nostaa hintoja, mutta syynä on myös liian tiukka sääntely, joka estää rakentamasta tarvetta vastaavasti. Tässä Krugman kerrankin yhtyy konservatiiveihin. Asumisen kustannukset nousevat paljon nopeammin kuin rakentamiskustannukset. New Yorkin kaupunki ei mahda kasvaville tuloeroille mitään, mutta se voi tehdä paljonkin lisätäkseen asuntotarjontaa, jolloin sisään muuttavat rikkaat eivät aja keskituloisia ja köyhempiä pois kaupungista.

Blogikirjoituksessa 9.7.2013 ”Maaseutuun kun masentuu, sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin” totesin - viitaten kehitykseen meillä Suomessa - seuraavaa: ”Vanhan ajattelun mukaan kaupungissa vallitsi pakkotahtinen teollinen työskentelytapa. Nyttemmin palveluvaltaisuus on luonut uuden, modernin ympäristön, joka houkuttelee. Eikä tehdaskaan nykyisten ympäristösäännösten ja tietotekniikkapainotteisten työvaiheiden vallitessa ole se sama hierarkkinen paikka, josta Toivo Pekkanen kertoi aikanaan. Laulun sanojen mainitsemat ”tuulet raikkaat” voivat löytyä maaseudun sijasta pienestä suurkaupungista.”

Mutta itsekseen kehitys ei tapahdu: ”Selvää kuitenkin on, että jos Helsinki haluaa pysyvälaatuisen vaihtoehdon muuttoliikkeeseen omaksi edukseen, sen on panostettava myös uusiin asuntoalueisiin ja siellä omakotiasumiseen". Autoistuminen liittyy oleellisesti esikaupunki/kehysalueasumiseen. Juuri tämä autoistumisen buumi aiheutti muuttobuumin kehyskuntiin (Mäntsälään ”viivästyneenä” 1980-luvulla) ja vastaavasti kehyskuntien houkutus väljänä asuinympäristönä kiihdytti autoistumista.

Muutoksesta kielii sekin, että pääkaupungin autottomien asuntokuntien määrä (nyt reilusti yli puolet asuntokunnista) kääntyi nousuun jo pari vuotta sitten. Hyvä joukkoliikenne mahdollistaa autottomuuden.

Kehyskuntiin muuttajan on varauduttava yhden auton sijasta kahden tai kolmen auton hankkimiseen. Neljäkään autoa ei ole mahdottomuus, jos perheessä on nuoria aikuisia. On selvää, että tämä on myös taloudellinen kysymys. Moni joutuu miettimään kannattaako maaseutuidyllin vuoksi uhrata autoihin niin paljon rahaa kuin nyt tapahtuu.

Pääkaupunkiseudun kunnat valittavat aivan turhaan ihmisten siirtymistä pääkaupunkiseudulta ”metsiin” tai ”pelloille”, siis hajalleen kehyskuntiin. Niiden on pidettävä huolta omasta asuntotuotannosta, koska trendin mukaan muuttohalukkuutta pääkaupunkiseudulle on.

Yksi aspekti on vielä mainittava. Samaan aikaan kun kaupunkiasuminen viehättää yhä useampia, ovat pääkaupunkiseudun kehyskunnat panostaneet työpaikkojen luomiseen hankkimalla (suur)yrityksiä. Imperiumin vastaiskulla pyritään vaikuttamaan asumisvirtoihin kehyskuntien hyväksi ja torjumaan pääkaupunkiseudulle muuttoa. Kehyskunnista on pyritty tekemään asumiskuntien lisäksi työssäkäyntikuntia.

Nykyinen trendi näyttäisi siis olevan se, että työpaikat ja asuminen pyrkivät lähenemään fyysisesti toisiaan sekä suurkaupungissa, että se kehysalueella - jos vain rahat riittävät. Tämä trendi muodostaa pihtiliikkeen, joka on omiaan autioittamaan Suomen maaseutua.”

::::::::::::::

Takaisin tähän päivään (7.3.2018).

Miltä nuo juttuni tuntuvat tämän päivän näkökulmasta? Miltään oleelliselta osalta en niitä muuttaisi, pikemminkin silloinen käsitys on vahvistunut.

Pari mielenkiintoista ilmiötä: Helsingissä on alettu rakentaa 15 m2 koteja (tai ”kotiloita”), joka on vastaus kasvaviin asuinkustannuksiin, mutta samalla kertoo asumisen luonteesta, joka vääristää tarvittavien asumisneliöiden määrää ja hintaa: muuhun ei ole monilla enää varaa kuin ”kotiloihin”.

Mäntsälässä taas paikallislehden mukaan suunnitellaan uutta asuinaluetta, johon tulisi 80 m2 omakotitaloja yhteisin energiaratkaisuin ja yhteisine viihtymis- ym. tiloineen. Asukkaat muodostaisivat asunto-osakeyhtiön. Näin siis ratkotaan luovasti eteen tulevia haasteita.

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Vietnamin sota: synkkenevää lopun lähestyessä

Yle Teeman Vietnamin sotaa käsittelevässä dokumenttisarjassa on nyt nähty kahdeksas osa (8/10). Tämä sarjan jakso kosketteli aikaväliä 4/1969-5/1970. Sota oli muuttunut turruttavaksi samat vaiheet toistavaksi kierteeksi, josta ei näyttänyt olevan pääsyä ulos. Samat viidakot, samat kukkulat, samat luolissa piileskelevät sissit, samat kylät tulivat vastaan päivästä toiseen. Ja Pohjois-Vietnamin solutus etelään jatkui. Molemmin puolin sotilaat kohtasivat kylien pelokkaat tai vihamieliset, mutta ennen kaikkea ymmällä olleet ihmiset, joihin jatkuva kauhun ilmapiiri oli lyönyt leimansa.

Oli siirrytty Nixonin kauteen, jolle oli luonteenomaista tempoilevasti toteutettu sodan uudelleenarviointi. Nixonille selvisi nopeasti, että sotilaallinen ratkaisu ei ollut mahdollinen. Päätavoitteeksi amerikkalaisten puolelta asetettiin kasvojen säilyttäminen hitaasti vetäytyen. Samaan aikaan nostatettiin kuitenkin toiveita sodan pikaisesta loppumisesta rauhaan, jotka pian osoittautuivat katteettomiksi, sillä Pohjois-Vietnam ei osoittanut väsymisen merkkejä, tai jos osoitti, sitä ei näytetty neuvottelupöydässä eikä julkisuudessa.

Aluksi sodanvastainen liike tyyntyi, kun Nixonin suuret lupaukset olivat julkisuudessa, mutta pian - pattitilanteessa - Nixon yritti strategista manööveriä, jolla pommitukset kohdistettiin naapurivaltio Kambodshaan. Pohjois-Vietnamia ei voitu pommittaa, koska se olisi tuhonnut rauhantekemisen orastavat toiveet. Pommitusten tarkoitus oli tuhota Pohjois-Vietnamin huoltoreitit etelään. Pian suurimittaiset pommitusoperaatiot osoittautuivat tehottomiksi.

Kun julkilausuttuna tavoitteena oli sotatoimien intensiteetin laskeminen ja käytännössä sotaa laajennettiin, alkoivat sodanvastaiset mielenosoitukset uudelleen ja entistä laajempina. Dokumenttisarjan kahdeksannen osan nimi ”A Sea of Fire” kuvannee sekä sotarintaman että kotirintaman kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Samassa yhtälössä olivat mukana sodanvastainen liike, rotukysymykset, nouseva naisasialiike ja muut 1960-luvulla heränneet liikkeet. Ja taustalla soi amerikkalainen rock-musiikki…. Huhtikuussa 1969 amerikkalaisten maajoukkojen määrä oli suurimmillaan: 543 000 miestä ja tukijoukot päälle. Kaatuneita oli samaan aikaan kertynyt hieman yli 40 000. Taisteltiin sekä kommunisteja vastaan että suurvallan kunniasta.

Dokumentissa hypähdettiin välillä sotavankien kohteluun. Etelässä vankileireillä oli kymmeniä tuhansia miehiä ja naisia. Pohjois-Vietnam ei ilmoittanut vankien määrää, koska piti näitä sotarikollisina. Molemmin puolin kidutettiin vankeja tietojen saamiseksi. Ilmeisesti pohjoisvietnamilaiset suhtautuivat omiin karkureihinsa humaanisti, sillä karanneet palasivat mieronteiltä usein asemiinsa. Ei ollut varaa hukata miehiä.

Muotisana tuolloin oli vietnamisoiminen. Useimmat ymmärsivät heti, että vietnamisoiminen merkitsi häviön tunnustamista. Eihän sodassa menestytty edes amerikkalaisten avulla, miten pelkästään vietnamilaisten voimin? Jotkut kommentoijat totesivat suorasanaisesti, että ”sota oli ohi”, tai että antautuminen ei ollut vain ”huono strategia vaan ainoa strategia”. Toistettiin jo ranskalaisten kokeilemia keinoja: vähennetään sotilaita, lisätään aseita. Nixonin vetäytymisohjelma käynnistyi: vuoden 1969 aikana vedettiin 115 000 miestä pois valtameren takaa.

Rasismi oli Vietnamin sodassa voimissaan. Afro-amerikkalaiset olivat nekruja arkikielessä. Yksi Johnsonin-Nixonin onnistuneimmista toimista katastrofin sisällä oli mustien osuuden pudottaminen lähelle mustan väestönosan todellista suhteellista määrää. Arpomalla Vietnamiin lähtijät pyrittiin välttämään rikkaiden ja etuoikeutettujen livahtaminen valintaseulan ohi.

Psykologisesti sen aikainen liberaali julkisuusjohtoinen ajattelutapa vietti mahtipäiviään. Kaatuneiden lukumäärä esimerkiksi kerrottiin jatkuvana seurantana TV:ssä: ”Viime viikolla kuoli 139 amerikkalaista….” Tapahtumat tulivat välittömästi amerikkalaisten olohuoneisiin.

Mielipidetiedustelut kääntyivät sotaa vastaan, joka presidentin oli pakko ottaa huomioon. Vuodet 1969 ja 1970 olivat mielenosoitusten näkökulmasta pahimmat vuodet. Valtavat massat – sadat tuhannet - olivat liikkeellä. Pääpaino oli rauhanomaisilla mielenosoituksilla: pyrittiin vetoamaan massojen voimaan. Monet Vietnamissa olleet sotilaat liittyivät mieltä osoittaviin joukkoihin. Toisaalta oli myös radikaaleja ryhmittymiä, kuten ”Säämiehet”, jotka kertoivat viestinsä väkivaltaisesti.

Lokakuussa 1969 pidettyjen valtavien mielenosoitusten seurauksena Nixon piti 3.11.1969 kuuluisan ”suuri hiljainen enemmistö” -puheensa, jossa hän vetosi niihin amerikkalaisiin, jotka olivat Nixonin kannalla, mutta tekivät sen ääneti. Vaikka Vietnamin sodasta heijastui kuva erittäin epäsuosittuna sotana, puolustivat monet sitä isänmaallisista syistä.

Ho Tsi Minhin kuolema vuonna 1969 oli isku Pohjois-Vietnamille, mutta toisaalta Hon merkitys oli paljolti ollut symbolinen kuvaten sitä taistelutahtoa, mikä kansalaisilla oli. Todellista valtaa käytti Le Duan ja hänen tavoitteenaan säilyi yhtenäinen kommunistinen maa.

Sodan raaistumisen kuuluisin esimerkki oli My Lain verilöyly, joka oli tapahtunut jo vuonna 1968, mutta tuli julki vasta vajaat pari vuotta myöhemmin. Tilanne syntyi, kun amerikkalainen komppania oli kärsinyt väijytyksessä pahoja tappioita ja kostoksi turhautuneena tappoi järjettömästi siviilejä lähietäisyydeltä. Vain amerikkalaisten oma helikopterilentäjä Hugh Thompson oman henkensä uhalla esti vielä suuremman joukkoteurastuksen laskeutumalla sotilaiden ja siviilien väliin. Helikopterilentäjän raportit eivät johtaneet tapahtumahetkellä mihinkään rankaisutoimiin. Esimiehet suojelivat alaisiaan. Nixon oli sitä mieltä, että raportoijia piti rangaista! Myöhemmässä oikeudenkäynnissä ainoa My Lain tapahtumista tuomittu oli luutnantti Calley, jonka tuomio lieveni prosessin kuluessa mitättömäksi.

Vuoden 1970 aikana amerikkalaisten taistelutahto romahti. Kutsuntoja paettiin Kanadaan: oli valittava vankilan tai Kanadan välillä. Vain 25 prosenttia paenneista sai Kanadan kansalaisuuden. Kanada lähetti vastareaktiona 30 000 vapaaehtoista Vietnamiin. Samaan aikaan vastakohtaisuudet kärjistyivät erityisesti Nixonin toteuttaman sodan laajentamisen takia. Kauhistuttavin yhteenotto tapahtui Ohion kansalliskaartin ja mielenosoittajien välillä Kentin yliopistolla 4.5.1970. Kansalliskaarti avasi tulen kohti vetäytyviä mieltään osoittavia opiskelijoita ja surmasi neljä opiskelijaa yhdeksän haavoittuessa.

Kentin tapahtumien seurauksena neljä miljoonaa ihmistä marssi kaduilla sotaa vastaan ja uhrien puolesta. Levottomuuksien takia peräti 448 kampusta suljettiin. Kansakunta oli järkyttävällä tavalla kahtiajakautunut, sillä jonkin mielipidetiedustelun mukaan 58 prosenttia amerikkalaisista piti poliisien toimia oikeutettuna.

Dokumentin tässä osassa käsiteltiin paljon Vietnamin lihamyllystä selvinneiden amerikkalaisten tuntoja. Väärin oli, jos olit ollut palveluksessa, väärin oli, jos vältit palveluksen (”pelkuri”), väärin oli omien tappaminen mielenosoituksissa…. Miten tästä traumaattisesta kokemuksesta selvittiin? Joku vastasi: oli oltava uskollinen omalletunnolleen.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Sisällissodan pitkät varjot

Suomen sisällissotaan johtaneita syitä ja itse sisällissotaa käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt ymmärrettävistä syistä kasapäin viime kuukausina. Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Teos käsittelee sisällissodan pitkävaikutteisia seurauksia avartavalla tavalla. Kirja perustuu erittäin runsaaseen kirjallisuus- ja tutkimuslähteistöön.

Jotta tällainen kirja olisi ylipäätään mahdollista tehdä edellyttää se tiukkaa rajausta. Niinpä Hentilä keskittyy lähinnä poliittisiin vaikutussuhteisiin.

Tekijä avaa teemaa painotetusti punaisten näkökulmasta, mutta ei epätasapuolisesti. Tämä on perusteltavissa, koska voittajien laki oli voimassa sodan jälkeisinä vuosina ja punaisten piina ulottui itse asiassa kymmenien vuosien ajalle. Taisteluiden päätyttyä valkoisilla oli noin 80 000 sotavankia.

Vankeihin kohdistuneet väkivallanteot olivat ylimitoitettuja. Noin 90 prosenttia syytetyistä eli 68 000 tuomittiin. Kuolemantuomion sai 555, joista noin puolet teloitettiin. Suuri osa tuomioista (50 000) muutettiin ehdonalaisiksi vuoden 1918 loppuun mennessä.

Hentilä valottaa sodan etnisen puhdistuksen luonnetta. Kysymys oli paljolti siitä, miten punaiset määriteltiin. ”Punaryssiä” ei pidetty suomalaisina lainkaan, joka merkitsi perustelua etniselle puhdistukselle. Hentilä näkee vuoden 1918 vankileirikatastrofin seurauksena valkoisten ”etnisestä” asenteesta. Meneepä hän vielä pidemmälle lähteidensä johdattamana ja näkee yhtymäkohtia sisällissodan ja vuosien 1941-42 suuren sotavankikuolleisuuden välillä. On todisteita, että molemmissa oli tuhon takana samoja henkilöitä.

Punaiset siis yhdistettiin ”ryssäläisyyteen” tai venäläiseen iljettävyyteen. Matti Klinge on nähnyt 1920-luvun ryssävihan paljolti juuri vuoden 1918 seurauksena.

Vihan ja vastavihan taustalla on nähtävissä erityisesti sisällissodan taisteluiden ulkopuolella tapahtuneet väkivallanteot molemmin puolin. Molemmat osapuolet katkeruuksissaan myös liioittelivat tekojen raakalaismaisuutta.

Välittömästi sodan jälkeen kokoontuneessa eduskunnassa oli vain 84 edustajaa. Jopa porvareiden puolelta paheksuttiin tynkäeduskunnan yksioikoista vallankäyttöä. Tynkäeduskunnan suuriksi saavutuksiksi luetut lait, kahdeksan tunnin työpäivä ja kunnallislait (jotka oli tosin hyväksytty jo edellisillä valtiopäivillä) ja torpparivapautus eivät olleet aivan niin suureksi siunaukseksi kuin ne on laajalti käsitetty. Äänioikeusikäraja korotettiin 24 ikävuoteen. Myös kahdeksan tunnin työaikaa heikennettiin sitä vesittävillä lisäyksillä.

Ympärysvaltojen voitettua sodan oikeiston johtohenkilöt joutuivat väistymään vuoden 1918 loppuun mennessä ja monet demokraattisen päätöksenteon heikennykset (kuten edellä) jäivät tulematta voimaan. Vuoden 1906 Suomea ei onnistuttu kokonaan lyömään alas. Sisällissodan voittajat halusivat pystyttää maahan lujan hallitusvallan. Myös äänioikeus haluttiin palauttaa aikaan ennen vuotta 1906. Tässä vaiheessa kuitenkin sdp oli jo eduskunnassa eikä paluulla menneeseen ollut läpimenomahdollisuutta.

::::::::::::::::

Hentilä käy läpi vapaussota-kansalaissota-sisällissota -nimiproblematiikkaa pidemmän kaavan mukaan. Hän argumentoi vahvasti sen puolesta, että valkoisia vastassa eivät olleet venäläiset sotilaat kuin aivan vähäisessä määrin. Tarvittiin ”keksitty perinne”, että voitiin asettaa historiankulkuun vapaussotaelementti.

Tehokas este Suomen ja Venäjän väliseen sodan puhkeamiselle oli 3.3.1918 solmittu Brest-Litovskin rauhansopimus Saksan ja Venäjän välillä. Venäjä ja toisaalta valkoiset/saksalaiset eivät voineet olla sodassa keskenään rauhansopimuksen takia. Sota olisi voinut kehittyä vapaussodaksi, jos Brest-Litovskissa ei olisi määrätty – osana rauhansopimusta - venäläisiä vetämään joukkojaan pois Suomesta. Epäilemättä bolsevikit olisivat halunneet tukea punaisia enemmän kuin pystyivät. Sekasortoinen tilanne ei antanut siihen mahdollisuutta. Venäläiset joukot, jotka olosuhteiden pakosta joutuvat oleilemaan Suomessa pysyivät passiivisina pienin poikkeuksin. Summasummarum, venäläisissä oli sekä valkoisten että punaisten myötäilijöitä, joka paljastui vasta sodan kaoottisissa vaiheissa.

Vapaussota nimitystä tarvittiin moneen tarkoitukseen myöhempinä vuosikymmeninä. Heti sodan jälkeen alkoi valtava kirjallinen vyörytys vapaussota-käsitteen vakiinnuttamiseksi. Kaksikymmentäluvulla ilmestyi mm. kaksi valtavaa kirjasarjaa laajuudeltaan yhteensä lähes 6500 sivua sekä suomeksi että ruotsiksi. Teosten taustavaikuttajana oli mm. Mannerheim. Suomen itsenäistymisen historia esitettiin pitkään jatkuneena loogisena jatkumona eikä vain marraskuussa 1917 (lokakuun vallankumouksen seurauksena) alkaneena prosessina. Eihän juuri kukaan aktivisteja lukuun ottamatta uskonut itsenäistymiseen ennen lokakuun vallankumousta.

Ylivoimainen enemmistö kirjallisista tuotoksista esitti punaiset hylkiöinä ja syyllisinä vakivallantekoihin.

Mikä oli valkoisen muistamisen ja historiankirjoituksen päämäärä? Ulkomaisten esimerkkien mukaan tavoitteena oli ”kuviteltu yhteisö”, joka perustui kuulumiseen samankaltaisten eli valkoisten joukkoon. Papit esimerkiksi olivat valkoisten puolella ja kuuluivat usein kenttäoikeuksien jäseniin, tarttuivatpa jotkut aseeseenkin. Toisenlainen tilanne oli punaisten puolella. Kirkkomaahan hautaaminen ei käynytkään niin vain päinsä. Punaisten uhrien muistaminen oli monin paikoin kielletty. Toki punaiset surmasivat suuren määrän ihmisiä, esimerkiksi pappeja tarkkaan laskien kymmenen kappaletta, josta heräsi koston tunteita. Mutta toisaalta valkoisten tekemät murhatyöt jätettiin laskematta.

Yhteenvetona voisi todeta, että valkoisen terrorin harjoittajat jäivät lähes kokonaan rankaisematta. Mafiamainen vaikenemisen laki suojeli syyllisiä.

Punikin leima lyötiin myös punaisten puolella taistelleiden lapsiin. Nöyryyttäminen ulottui kouluihin ja koulunkäyntiin saakka. Orpolapsia kaupattiin talollisille ja sijoitettiin lastenkoteihin. Toisaalta moni pelastui tapauksissa, jossa vastanotto sijoituspaikassa oli ymmärtävä.

Hyvin monet aikuiset häpesivät omaa tai lähiomaisten punikkiutta yrittäen kaikin tavoin peitellä menneisyyttään. Punaisten puolella olleita naisia häpäistiin ja nöyryytettiin monin eri tavoin. Erityisesti silmätikuiksi joutuivat ns. ”ryssänmorsiamet”.

:::::::::::::::::

Suomen yhteiskuntajärjestelmä toipui yllättävän nopeasti suurimmista vaikeuksista ja hallitusmuotokiistassa voittivat edistykselliset liberaalidemokraattiset tahot. Välien selvittelyssä oikeistoa edustaneet hävisivät ja keskustan (maalaisliitto, edistyspuolue ja RKP:n liberaalisiipi) voimat vahvistivat kansanvaltaista valtioelämää. Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa keskustan puolueiden tueksi tuli 80-henkinen sdp:n eduskuntaryhmä.

Sodan jälkeen Suomeen muodostui sekä selkeä äärioikeisto että äärivasemmisto. Nämä olivat vahvoina osina Suomen suuntaa määritettäessä. Vaihtoehtoina olivat aktivistien ajama monarkistinen linja ja liberaalin demokratian mukainen tasavaltalainen linja. Koko ajan prosessin (tai pikemminkin taistelun) taustalla vaikuttivat Mannerheim ja Ståhlberg tavoitteineen. Kun valittiin ståhlbergilainen linja hylättiin Suur-Suomen tavoittelu kansallisena linjana, tunkeutuminen Pietariin ja autoritaarinen vallankäyttö.

Oleellista on, että demokratia kesti kaikki eteen tulleet haasteet ja yhteiskuntarauha - tosin kivuliaasti - vakiintui.

(jatkuu myöhemmässä blogikirjoituksessa)

torstai 1. maaliskuuta 2018

Sisällissodalle uusi nimi?

Professori Henrik Meinander on kirjoittanut HS/Teemaan 1/18 ”Suomen sisällissota” artikkelin ”Sisällisota ei ole neutraali nimi”. Meinander toteaa, että ”väittely on sortunut usein ideologisesti värittyneeksi kiistaksi juuri sodan nimestä”. Punaiset käyttivät - ainakin aluksi - nimiä ”vallankumous”, ”kapina” ja ”luokkasota” ja valkoiset taas omaksuivat nimen ”vapaussota”.

Myöhemmin 1960-luvulla ”kansalaissota” -nimi yleistyi lähinnä Väinö Linnan ”Täällä pohjatähden alla” -teossarjan ansiosta. Meinander ylistää Linnan panosta menneen tulkinnassa ”painavammaksi kuin mikään historian tutkimus”.

Viime vuosina on yleistynyt ”sisällissota” -nimitys. Tämän kirjoittajalla on tunne, että sodasta käytetyt nimet ovat jälleen muutoksessa ja käyttö ikään kuin hajoaa ideologisten rajalinjojen mukaisesti varsinkin puoluekentän oikealla reunalla. Yritän ohessa perustella tätäkin argumenttia.

Melkoisena yllätysvetona Meinander tarjoaa käytettäväksi käsitettä ”ensimmäinen maailmansota Suomessa”, jolle en kyllä lupaa laajaa levikkiä. Meinander perustaa ajatuksensa siihen, että niin meillä kuin muualla sodille annetaan kansallisia nimiä, vaikka ne ovat kytköksissä kansainvälisiin selkkauksiin. Kansallisella tulkinnalla on nimikin: ”metodologinen nationalismi”.

Sisällissotamme olisi siis tulkittava Meinanderin mukaan osaksi ensimmäistä maailmansotaa myös nimen osalta. Vastaavista ”kansallisista” nimistä Meinander mainitsee ”talvisodan”, ”jatkosodan”, ”Lapin sodan” ja ”Suomen sodan” (1808-09). Meinanderin mielestä nimillä keskitytään rakentamaan liiaksi kansallista identiteettiä.

Meinander toteaa, että sisällissota -nimi ei huomio ulkovaltojen vaikutusta. Näin tietenkin onkin, mutta kysymys kuuluu oliko ulkovaltojen puuttuminen siinä määrin vaikuttavaa, että se kääntäisi koko käsitteen toiseksi?

Eräänä perusteluna antamalleen nimelle Meinander toteaa, että ”Suomessa käyty sota oli pääosin ketjureaktiota ensimmäisestä maailmansodasta”. Maailmansota avasi bolsevikeille ja saksalaisille mahdollisuuden sekaantua Suomen konfliktiin.

Hän tarjoaa käyttöön toistakin nimeä ”yhdentoista päivän sota”, jolla hän viittaa saksalaisten rooliin Suomessa. Aikaväli on siis 3.4.-14.4.1918. Myöskään tämä nimi ei mielestäni kata sotaa riittävällä tavalla. Siinä on kovasti tehdyn nimen makua. Suuren konfliktin puhkeamisen esti 3.3.1918 solmittu Brest-Litovskin rauha Saksan ja Venäjän välillä, joka esti saksalaisia ja venäläisiä käymästä toistensa kimppuun Suomen maaperällä. Tätä näkökohtaa Meinander ei mainitse kirjoituksessaan.

Mielenkiintoista on, että Meinander käyttää Venäjällä 1918-1922 käydystä sodasta vakiintunutta nimeä ”sisällissota”, vaikka sen kulkuun vaikutti huomattavalla tavalla ulkomaiden interventiot - mielestäni merkittävämmällä tavalla kuin Suomessa.

Yleensäkin historiasta on vaikeaa löytää sisällissotaa, johon ulkomaiset tahot eivät olisi puuttuneet. Sotkeentuminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, minkä olemme nähneet viime vuosinakin. Silti näistä sodista – mielestäni aivan oikein – käytetään perusnimeä sisällissota.

Jopa Vietnamin sota oli alunperin sisällissota, vaikka se muuttuikin suurvaltojen tukemaksi isoksi konfliktiksi. Mutta Vietnamin sota on kovin kaukana Venäjän ja Saksan korkeintaan rajatusta puuttumisesta vuoden 1918 sisällissotaan.

Yksi syy miksi sisällisota nimeä vieroksutaan joissakin piireissä on, että on vaikea hyväksyä oman maan kansalaisten keskinäistä sotaa: kansalla voi olla vain sotaa ulkoista vihollista vastaan. Jos sisällissodassa on kaksi osapuolta leimataan toinen herkästi vihollisen viidenneksi kolonnaksi.

Varsinkin oikeistossa on ollut tapana työntää ulommaksi sodan alkuperäinen kotimaisperäinen ristiriita ja nähdä ulkoinen vihollinen suoraan tai välikäsien kautta syyllisenä koko konfliktiin. Kansa halutaan pitää ehyenä ja yhtenäisenä. Kun näin tehdään on suuri vaara, että aiheutuu juuri päinvastainen seuraamus eli kansakunnan jakautuminen.

Uskon, että suuri kansallinen yksimielisyys on mahdollista – jos se yleensäkään on mahdollista - vain hyväksymällä se tosiasia, että sisällissodassa kansalaiset keskenään ottivat yhteen verisellä tavalla. Vasta tämän hyväksyminen – niin vaikeata kuin se onkin – luo kansallisen yhtenäisyyden.

::::::::::::::::::

Meinanderin käsitystä ohjaa sinänsä oikea pyrkimys liittää Suomen tapahtumat isoihin maailmanpoliittisiin kehyksiin. Ihmiset tarvitsevat kuitenkin myös tunnesidettä tai "läheisyysperiaatetta" käytettäviin nimiin. Siksi en usko Meinanderin käyttämien nimien yleistymiseen, vaikka hänen lähestymistapansa irrota omiin rajoihin tuijottamisesta onkin perusteltua ja jopa suositeltavaa. Meinander toki hyväksyy monitulkintaisuuden käytettävissä käsitteissä.

Meinanderin mukaan muualla Euroopassa – ja myös Suomessa – ”pystytään jo keskustelemaan ensimmäisestä maailmansodasta niin, että ollaan irtauduttu omista asemista”. Tätä ajattelua professori on kirjoituksessaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti koeponnistanut.