keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Valtionpäämiehen arviointi: psyyke vai politiikan sisältö?

Myönnettäköön, että olen pohtinut otsakkeen kysymystä. Lähinnä ongelmana on ollut, mitä nimitystä voi käyttää valtionpäämiehestä, joka on herättänyt epäilyjä henkisestä epätasapainosta. Kysymys on myös siitä millaista käsitettä voidaan käyttää, jottei jouduta juridisiin ongelmiin.

Kysymys on tietenkin Donald Trumpista.

Olen käyttänyt pääosin käsitettä epätasapainoinen, koska se ei mielestäni kuvaa mielenterveyden tilaa, vaan osoittaa lähinnä käyttäytymistavan ailahtelevuutta. Tässä mielessä ainakin minä maallikkona käsitettä käytän.

Niin & Näin -lehdessä 1/2017 kirjoituksessa ”Hullu tuo Trump!” Elina Halttunen-Riikonen ja Anna Ovaska arvioivat - lukuisia muita kirjoittajia lainaten - Trumpista käytettyjä luonnehdintoja. Perustan kirjoitukseni heidän esille ottamille aiheilleen, joskin jatkan sitten omilla pohdinnoillani.

He aloittavat räväkimmällä mahdollisella tavalla, kun lainaavat aina yhtä ärhäkkää Paul Krugmania, joka totesi tammikuussa 2017: ”Ensimäistä kertaa Yhdysvalloissa: presidentti, joka on valtaan noustessaan selvästi mieleltään sairas”. Lukemattomat muut kirjoittajat ovat lausuneet Trumpista oman painavan sanansa.

Ovaska ja Halttunen-Riikonen viittaavat ns. Goldwaterin sääntöön, jolla tarkoitetaan Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen 1960-luvulta juontuvaa kieltoa diagnosoida ”etäältä” julkisuuden henkilöä. Trumpin yhteydessä tämä sääntö näyttää murtuneen. Barry Goldwater, joka oli republikaanien presidenttiehdokas vuoden 1964 presidentinvaaleissa, tuntui viittailevan ydinaseen käyttöön kovin keveästi. Olen kirjoittanut näissä blogeissa paljonkin Goldwaterista ja hänen kohdallaan olen päätynyt arvioon, että hän järkiintyi ja viisastui vanhoilla päivillään. Tästäkin syystä valtiomiehen tai poliitikon leimaaminen voi olla arveluttavaa tai vähintäänkin ennenaikaista.

Trumpin yhteydessä on käytetty mm. ilmaisuja narsisti, mentaalisesti epätasapainoinen, patologinen valehtelija ja lukemattomia muita. Annetaan ymmärtää, että hän sekoittaa faktan ja fiktion tai sitten valehtelee suoraan.

Toiset ovat sitä mieltä, että Trumpia pitää arvioida vain tekojen pohjalta ja jättää diagnosoinnit sikseen. Tämä on tietenkin varman päälle -ohje, mutta olen sitä mieltä, että tekemistä ja psyykettä on vaikeaa irrottaa toisistaan.

Lopulta monista arvioijista saattaa tuntua samanlaiselta kuin itsestäni: turrun, kun jotain ilmaisevat sanat on ”käytetty loppuun”. Kysymys on enää vain tautologiasta ja synonyymien metsästämisestä.

Emme ole tottuneet ainakaan länsimaissa presidenttiin, joka sanoo, miltä kulloinkin tuntuu. Yksi asia kuitenkin unohtuu: Trumpin metodi oli (ja on) toinen Yhdysvaltain presidentinvaaleissa esille nostetuista rehellisyyden ”lajeista”: on perinteistä (1) ns. faktarehellisyyttä ja sitten (2) minusta tuntuu -rehellisyyttä. Se on totta, miltä tuntuu, faktoista viis. Faktarehellisyyteen pyrkivänä olen usein ymmällä näiden kanssa.

Niin & Näin -artikkelissa nostetaan esille varteenotettavana näkemyksenä, että Trumpin nimittäminen hulluksi loukkaa oikeasti mielenterveyden ongelmista kärsiviä. Halttunen-Riikosen ja Ovaskan kirjoituksessa todetaan, että viime kädessä tullaan sairauden ja terveyden rajanvetoon.

Vakavasti on syytä ottaa ne, jotka sanovat, että Trump uhkaa demokratian pelisääntöjä. Häntä pitäisi arvioida tästä näkökulmasta. Teen niin mielelläni.

Trumpin tavoin ajattelevat ovat joukko ihmisiä, jotka ovat kukin omista syistään päätyneet tukemaan Trumpia. Osa heistä vierastaa käsitykseni mukaan Trumpia hänen käytöksensä takia, mutta ovat opportunistisesti sitä mieltä, että tarkoitus pyhittää keinot: kun Trump ajaa ”meidän” etuja, hän on oikeassa.

Yksi näkökulma on, että ”hullu” -sanaa käytetään kevein perustein niin kuin usein menetellään. Se ei tarkoita ihmisten puheissa enempää kuin englannin kielen sana ”crazy”.

Olisiko siis syytä sivuuttaa kaikki psykiatriassa käytetyt sairautta ilmaisevat käsitteet ja keskittyä niihin Trumpin käyttämiin ilmaisuihin (rasistisiin, naisen asemaa halveksiviin ja omiin katteettomiin lupauksiin perustuviin ilmaisuhin), joilla hän luo kuvaa itsestään.

Aivan kirjoituksensa lopussa Halttunen-Riikonen ja Ovaska vetävät erittäin merkitsevän johtopäätöksen: millainen on se yhteiskunta, joka nostaa valtaan Trumpin kaltaisen hahmon. Trumpin mielenterveyden tikun nokkaan nostamisen sijasta minäkin korostaisin juuri näitä piirteitä amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Presidentin vaalit ratkaisi suuri joukko elämäänsä turhautuneista (entisiä) teollisuustyöntekijöitä. Toki mukana oli republikaanien hyviin toimeen tulevia peruskantajia, mutta nimenomaan syrjäytyneet teollisuustyöntekijät halusivat muutosta, mikä se sitten olikaan. Tilanne on irvokas, sillä Trump ei pysty palauttamaan työtä, joka on teknologian kehityksen myötä menettänyt merkityksensä niin kuin olen monta kertaa kirjoittanut. Lupaukset palauttaa työpaikat on edesvastuuton lupaus, koska epätoivoinen ihminen uskoo melkein mihin vain.

Tullaan perimmäisten kysymysten äärelle: missä on vanha sosiaalinen koheesio, joilla ihmiset löysivät paikkansa yhteiskunnassa, missä on yhteiskunnan vastuu luoda edellytyksiä vaihtaa työpaikkaa, ja missä on ihmisten kyky varautua tulevaisuuteen sen sijaan, että etsivät ratkaisua paluusta menneisyyteen (jota Trump vaalipuheissaan tuki tietäen tarkalleen, ettei se ole mahdollista), joka ei koskaan palaa.

Mikä on Trumpin vastaus? Se tuli, kun voitettujen vaalien jälkeen Trump tapasi kannattajiaan ja yritti saada nämä messiaaseensa sokeasti uskovat ihmiset ymmärtämään, että vaalit olivat ohi: vaalikampanjan aikainen huuto oli jäänyt päälle ja kiiri ilmojen halki: ”Clinton lukkojen taakse, Clinton lukkojen taakse”, johon Trump: älkää hulluja puhuko, voitimme vaalit, lopettakaa! Vanhojen valheiden aika oli ohi, oli keksittävä uusia.

Juuri edesmennyt sosiologi Zygmunt Bauman on kenties oivaltavimmin määritellyt nostalgian merkityksen vaikeuksiin ajautuneille (tai muutoin ahdistuneille) nykyihmisille: paetaan menneeseen, kuviteltuun maailmaan, jonka houkuttelevuutta Trumpin kaltaiset poliitikot glorifioivat. Nostalgia voisi olla yhteistä kaikille länsimaisille syrjäytymisvaarassa oleville ihmisille. Siksi sitä niin antaumuksella harrastetaan.

Baumanin nimi tälle ilmiölle on ”Retrotopia”. Ratkaisua ei haeta tulevaisuudesta vaan menneestä. Jaakko Belt toteaa Niin & Näin -lehden 1/2017 pääkirjoituksessa Baumaniin viitaten: ”Kun henkilökohtainen epävarmuus lisääntyy, eikä yhteiskunnalta odoteta muutosta parempaan, yhteisöllisyyden, pysyvyyden ja jatkuvuuden kaipuu saa etsimään turvaa myyttisestä menneisyydestä” eli käytännössä: ”tehdään Amerikasta jälleen suuri”.

2 kommenttia:

  1. Tuosta Trumpin hallinon termistä vaihtoehtoiset faktat,se on oikeastaan tunnustus maailmasta, missä mitään pysyviä totuuksia ei ole,kuten me savolaiset olemme ilmeisen pitkään sen ymmärtäneet,totuus on ollut sen hallussa jolla on valta ja ennenkaikkea voima.
    Tuo väitetty Trumpin narsismi, sen hän on itsekkin tunnustanut,mutta ei se ole nykyisin enää sairaus,vaan ominaisuus,ominaisuus jolla on joko hyödyllisiä tai haitallisia vaikutuksia, riipuen yksilön tehtävistä ja asemasta.
    Yritysjohtajana amerikkalaisessa kontekstissä se taitaa olla edellytys johtaa firmaa.

    Uuden suomen puheenvuorossa on Esa Jussi Salosen kirjoitus uus apostolistisen liikkeen vaikutusvallan kasvusta maailmassa.
    Tuon tekstin ja varsinkin sen liiteenä olevien uskonnollisten keskustelu videoiden perustella,meidän tulisi olla perehtyneitä tähän maailmaa oikeasti uhkaavaan vaaraan.
    Kun katselee keskustelua ja muuntaa sen uskonnolisen tematiikan kieleltä polittisen vallan kielele ja käsitteille,tajuaa vaaran,vara tekee ymmärettäväksi Erdoganin toimet Gylenistejä vastaan,sylttytehdas ja teema ovat samat ,kysymys on maailmanvallasta,sen haltun otosta, nykyisen maailman järjestyksen päättämiseksija nopeutaa vapahtajan saapumista.

    Varsinkin tuo oppi seitsemän vuoren haltuunotosta,eli maailman hallinnan kannalta tärkeiden instituutioiden valtaus,heidän kouluttamiensa oikein uskovien haltuun,liikeestä tulee maailmalle todella vaarallinen,toivottavasti valistuneet traditioiden puolustajat ovat hereillä,uhka kasvaa ja on jo ilmeisesti Trumpin hallinnon sisällä.

    VastaaPoista
  2. Ajatus siitä, ettei ole "totuuksia" tuo mieleen postmodernismin kukkeimmat päivät. En oikein jaksa innostua. On pakko löytää yhteisiä faktoja joihin maailma perustuu. Oikea lääke ei ole kaiken suhteellistaminen. Jos Trump luo vaihtoehtoisia totuuksia, ei kaikkien tarvitse rynnätä perässä.
    Nykyinen yksilökeskeisyys luo edellytyksiä narsismille, mutta en nyt jaksa innostua johtamisen perustumisesta narsismiin. Aito toisen arvostaminen on edelleen kova sana (narsistihan voi kehua toisen osapuolen maasta taivaaseen pelkästään suojellakseen itseään).

    VastaaPoista