Ääriliikkeiden ihailusta ja leimakirveistä

HS:ssä oli Noora Vaaralan laaja artikkeli taistolaisuuden eri ilmenemismuodoista nimellä ”Neljän vuosikymmenen leimakirves” (HS 22.7.2018). Siinä ei niinkään puututa itse taistolaisten (sellaisena kuin ilmiö esiintyi 1970-luvun alkupuolella) toimintaan, vaan siihen, miten vanhaa haukkumanimeä käytetään vielä tänä päivänä poliittisiksi vastustajiksi koettuja kohtaan. Välillä tuntuu, että anti-taistolaisuus saavuttaa samoja vastenmielisyystasoja kuin alkuperäinen äärivasemmistolainen liike. Onneksi pahin leimaamisen kausi alkaa olla ohi, koska useimmat tuon ajan päähenkilöt eivät enää ole aktiivisia.

Miten liityn tähän aikaan? No siten, että opiskelin käytännössä koko sen ajan kuin taistolaisuus oli voimissaan ilman, että itse kuuluin liikkeeseen. Minulla pitäisi olla kuva taistolaisuudesta, olinhan kiinnostunut politiikasta olematta silti aktiivi. Hassua, sillä tuolloin elettiin ylipolitisoitumisen aikaa. Suuri osa asioista muuttui poliittisiksi.

Muistan, kun kävin erään puolueen tilaisuudessa. Poistuin paikalta hämmentyneenä, kun näin, miten itsekeskeistä koko touhu oli. Syntyi tietynlainen vastenmielisyys, jota en voinut oikein kertoa kenellekään. No, ehkäpä interventio tilaisuuteen oli liian pikainen ja kapea-alainen.

Yhtään ainutta väkivaltaista mielenosoitusta ei sattunut silmiini koko opiskeluaikana. Kamppailu poliittisesta johtajuudesta oli kovin maltillista, vaikka retoriikka oli kovaa. Toista on tänään.

Keskiössä olivat ylioppilaskunnan vaalit. Muistan, kuinka joku kaverini julisti erään vaalituloksen ylioppilastalolla seuraavasti: ”me saatiin viisi, demarit sai kolme, revarit kaksi ja täysin pimeet neljä” (ihan tarkka sitaatti ei ole). Syytä on myös huomioida, että koko yhteiskunta oli tuolloin enemmän vasemmalla kuin tänään. Nyt ollaan historiallisessa katsannossa mielestäni kokonaisuudessaan vahvasti oikealle kallellaan.

Taistolaisuus on saanut rapaa niskaansa ansioidensa mukaan, mutta kaikkia aspekteja huomiomatta. Kun tämän kirjotuksen alussa sanoin, että keskustelu on ollut kapea-alaista, tarkoitin, että taistolaiset muiden mukana ajoivat opiskelijoiden asioita vahvalla otteella. Monet noista älykkäistä äärivasemmistolaisista ovat olleet merkittävillä paikoilla yhteiskunnassa ansioidensa – ei poliittisen taustansa – vuoksi.

Varalan artikkelissa haastatellaan kansanedustaja Anna Kontulaa, joka on tutkinut taistolaisuutta ja erittelee siinä kolme fraktiota a) yliopistossa harjoitettu opiskelijataistolaisuus, b) taide-elämän kulttuuritaistolaisuus ja c) itse SKP:n vähemmistösiiven taistolaisuus. Ihan päteväntuntuinen jako. Olen käsitellyt aiemmin kulttuuritaistolaisuutta esim. kirjoituksessani "Feminismi ja taistolaisuus" (7.7.2018). Keskityn tässä blogikirjoituksessani etenkin opiskelijataistolaisuuteen, kuten Vaaralan artikkelissakin tehdään.

Aina taistoon valmis Kimmo Sasi käy Vaaralan artikkelin kimppuun (HS 25.7. 2018) kommentissaan ”Kommunismia ja fasismia ei pidä ihailla”. En kylläkään havainnut erityistä ihailua artikkelissa. Pikemminkin siinä eriteltiin taistolaisuuden jälkikaikuja, jotka ulottuvat tähän päivään.

Älykkäänä miehenä Sasi rakentaa kommenttinsa 1930-luvun oikeistolaisen ajanjakson kautta. Tässä on puolensa: molemmissa oli mukana aikansa välkyintä ainesta. Jostakin syystä ääriliikkeet vetävät puoleensa nuoria, joilla on tarve muuttaa maailmaa. AKS oli ulospäin ekspansiivinen liike, joka hamuili Suur-Suomea. Taistolainen ekspansiivisuus suuntautui yhteiskunnan sisälle.

Sasi tuomitsee molemmat. Hän puhuu IKL:n vaikutusvallasta, mutta sivuuttaa Lapuan liikkeen vallankumouksellisen, epädemokraattisen hyökkäyksen suomalaista demokratiaa vastaan. Fasismin nousu 1930-luvulla johti kapinaan ja haluun syrjäyttää laillinen hallitusvalta. Sasi kertaa lyhyesti toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja toteaa isossa kuvassa, että Saksa on tehnyt velvollisuutensa häviäjävaltiona, kun on esimerkillisesti sanoutunut irti natsi-Saksan teoista, mikä pitää paikkansa. Neuvostoliitto sen sijaan ei ole sanoutunut irti menneisyydestään, mikä sekin pitää paikkansa. Sasi mainitsee, että myös Itä-Euroopan valtiot ovat ottaneet vastuun sosialismin aikaista rikoksista. Hän ei lainkaan mainitse nykyistä Unkarin ja Puolan horjuvaa demokratiaa ja liberaalin demokratian rajoitteita. Historia ei ole päättynyt, se jatkuu, kuten joku on sanonut.

Historian tutkijaprofessori Katja-Maria Miettinen sanoo Vaaralan artikkelissa, että ”taistolaisuus on irronnut alkuperäisestä kontekstistaan” ja jatkaa: ”taistolaisuus on ”käyttökelpoinen leimakirves, koska se liittyy suomettumisen aikaan, josta koetaan jonkinlaista häpeää”. Sitten hän pelkistää liikaa sanoessaan, että 60-luku on kuvattu kultaisena aikakautena ja 70-luku ankeana. Siis hyvä kuusikymmentäluku, paha seitsemänkymmentäluku. Näiden vuosikymmenien (huom. oikeammin 1965-1975) erottaminen toisistaan näin jyrkästi on tietenkin keinotekoista. Sanoisin, että kuusikymmentäluku loi suuren odotuksen, jonka vallankumouksellisuus dogmatisoitiin taistolaisuudessa.

Miettinen viittaa takinkääntäjiin, jotka arvostelijoiden mielestä ovat vielä pahempia kuin vanhassa aatteessa pysyneet. Mikään ei pelasta oikeistoideologien mielestä entisiä taistolaisia: kerran taistolainen, aina taistolainen. Keskustelua paheksuvassa sävyssä käyvät ei-taistolaiset kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen. Julmaa touhua. Erityisesti Timo Soini on kunnostautunut – poliittista vihamielisyyttä osoittaakseen – nimittämällä kaikkia puna-vihreitä ”kulttuurimarxilaisiksi”.

Loppujen lopuksi opiskelijaliikkeellä oli hyvin vähän tekemistä sen kanssa, että Suomi – väitetysti – oli vallankumouksellisessa tilassa 1971-1972. Operaatio oli Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin projekti, joka oli tuomittu epäonnistumaan. Muotoilisin niin, että opiskelijaliikkeen ääri-ilmiöt tapahtuivat samanaikaisesti isojen poikien poliittisten pyrintöjen kanssa. Se onkin enintä, mitä voidaan sanoa.

Kontula toteaa, että nyt suurin osa tuon ajan opiskelija-aktiiveista on eläkkeellä. Koen niin, että minun kaltaiseni voivat puhua noista ajoista vapautuneesti, koska ne etäisesti ovat kokemuspiirissäni, vaikka en hurahtanutkaan mihinkään liikkeeseen.

Kimmo Sasi haluaisi perustaa ”fasismin ja kommunismin ihmisoikeusrikosten museon” opettaakseen ihmisille, ettei seitsemänkymmentäluvun menettely saa toistua. Olen käynyt Budapestissa ”House of Horrorissa” (Unkarin vuoden 1956 tapahtumien museo). Siinä oli järkyttävyydessä perustetta museolle.

Sekä lapualaiset että taistolaiset söi suomalainen liberaali demokratia. Muistomerkin ja elävän ”museon” ansaitsisi suomalainen edustuksellinen demokratia, joka haukuttunakin on ihan parhaasta päästä.

Kaiken kaikkiaan Vaaralan artikkeli on kiihkoton historiakatsaus, josta en löytänyt Sasin mainitsemaa taistolaisuuden ihailua. Pikemminkin siinä pohdittiin, kuinka ihmisen joskus saama leima muistetaan koko elämän ajan, teitpä tai sanoitpa mitä tahansa. Museo perustamalla halutaan betonoida leimakirvesajattelu!

Eniten jään kaipaamaan suvaitsevaisuutta ääri-ilmiöiden molemmilta puolilta. Kirjoitus oli tässä mielessä vetoomus sovittelevuuden puolesta.