Krugman, robotit ja rosvoparonit

Paul Krugman pohtii tuoreessa kolumnissaan työn ja pääoman, työn ja teknologisen kehityksen välistä suhdetta. Hän kärjistää sanomaansa: työntekijän toisella puolella ovat robotit ja toisella puolella rosvoparonit.

Krugman kantaa huolta työvoimasta, joka on kovassa paineessa monen eri tahon hiillostuksessa. Yhdysvaltain keskuspankki arvioi, että työttömyys on normaalia korkeammalla tasolla vielä vuonna 2015. Yhdysvalloissa 7-8 prosentin työttömyys on sosiaaliturvan heikkouksien takia aivan liian korkealla tasolla.

Se, että monissa edistynyttä teknologia vaativissa töissä korvataan ihminen robotilla (automaatiolla) ei ole ihan uusi ilmiö. Aiemmin tästä ilmiöstä on puhuttu lisääntyvän työttömyyden näkökulmasta. Uusi tilanne on syntynyt siitä, että joidenkin tuotteiden pitkälle viety automatisoitu valmistaminen on mahdollistanut valmistamisen paluun esimerkiksi Kiinasta Yhdysvaltoihin. Vielä on liian aikaista sanoa onko kysymyksessä eräänlainen paradigman muutos. Arvailua voidaan kuitenkin harrastaa. Krugman mainitsee esimerkkinä tietokoneen emolevyjen valmistuksen, joka on palaamassa lähtömaahan. Emolevyn tekevät pääasiassa robotit ja halpa aasialainen työvoima ei ole enää syy viedä valmistusta ulkomaille.

Monilla aloilla on meneillään sama kehitys: kielenkääntäminen, lainopillinen neuvonta hoidetaan automaation avulla ja se vähentää työvoiman tarvetta. Erityispiirteenä on havaittavissa, että nykyisin robotisoidaan korkeaa taitoa vaativia ja korkeapalkkaisia työntekijöitä. Automaatio ei siis vähennä enää pelkästään rutiiniluontoisia työtehtäviä.

Krugmanin ajatuksia on hyvä verrata Aalto-yliopiston kansantaloustieteen professorin Matti Pohjolan ajatuksiin. Pohjola toteaa meneillään olevan trendin vastaisesti , että työajan pidentäminen ei luo kasvua. Ainoastaan työn tuottavuuden kasvu nostaa elintasoa. EK:ssa ollaan varmaan vähän ymmällä professorin kannanotoista.

Pohjola yhtyy tässä Krugmanin ajatteluun, jossa teknologinen kehitys kyllä vie toisaalta työpaikkoja (työn tuottavuus nousee), mutta toisaalta myös tekee kehittyneiden maiden työpaikat kilpailukykyisemmiksi. Tämä taas mahdollistaa elintason nousun.

Entä sitten monopoliyritykset (tai pikemminkin oligopolit)? Lisääntyvät yrityskeskittymät voivat tyrehdyttää työvoiman kysynnän. Krugmanin ajatuksenjuoksu kulkee suurin piirtein näin: ensin muodostuu yrityskeskittymiä, sitten nämä lobbaavat itselleen yhteisöveron alennuksia samalla, kun yritysten voitot nousevat työntekijöiden kustannuksella.

Monopolikapitalismista vedetyt johtopäätökset ovat spekulatiivisia. Vuosituhannen alkuvuosina vallitsi globaali fuusioitumisvimma, joka tuhosi työpaikkoja. Suuret yritykset muuttuivat vielä suuremmiksi. Finanssikriisi pysäytti tämän kehityksen toistaiseksi. Toisaalta fuusioiden joukossa on paljon epäonnistumisia, jotka nekin ovat varmaan hillinneet keskittymistrendiä. On mielenkiintoista nähdä jatkuuko fuusioituminen, jos (tai kun) talous jossakin vaiheessa kääntyy nousuun.

Uusien - käytännössä toimivien ja markkinoitavissa olevien - innovaatioiden tarve on huutava. Kaikesta keskustelusta voi päätellä, että vain uudet ideat lopulta ovat kilpailukyvyn ja elintason kasvattamisen kannalta merkitseviä. Työajan lisäys ja palkka-ale ovat sittenkin toissijaisia. Työpaikan innovaatioita luova ilmapiiri on ratkaisevaa. Taas kääntyy huomio työnantajien toimenpiteisiin työympäristössä.

Edellä kuvattuja, Krugmanin esille tuomia muutoksia, on liian aikaista todistaa tapahtuvaksi laajemmassa mielessä. Tarvitaan vahvempaa näyttöä.

PS Epäilenpä, että Krugmanilta ilmestyy oheista aiheesta kirja. Sitä on syytä odottaa.