Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen….

”Jumala on valinnut minut johtamaan Suomen kansaa”. Näin kansanedustaja Mikko Pesälä kertoi muistelmakirjassaan ”Herrana on hyvä olla” erään poliitikon sanoneen hänelle pikkutunneilla. Kysymys oli Paavo Väyrysestä. Väyrynen on kiistänyt moisen. Totta tai tarua? En ihmettelisi, jos Väyrynen on sanonut tuon tapaista. Niin varma hän on omasta ainutlaatuisuudestaan. Väyrynen oli varhaiskypsä lahjakkuus, josta jo kouluaikoina jotkut arvioivat tulevan presidentti. Muiden arvioima tulevaisuus ei ole kuitenkaan ihan toteutunut. ”Voiko vitutukseen kuolla?” Näin Väyrynen kertoi itse kysyneensä lääkäriltään (HS:n Nyt-liitteen haastattelu syksyllä 2009), kun ns. kassakaappisopimus porvarihallituksen muodostamiseksi vuonna 1987 purkautui, ja kun Väyrynen ei (taaskaan) onnistunut pääsemään huipulle.

Olen seurannut Väyrysen uraa oikeastaan koko sen keston ajan. Siksi Väyrysen tuore vetäytyminen Suomen keskustan päättävistä elimistä ei tullut yllätyksenä. Ristiriita keskustan johdon kanssa ei johdu pelkästään pelin politiikasta, vaan kysymys on taistelusta Suomen suunnasta ja vähän laajemmastakin: omien puheidensa mukaan hän ei pysty vaikuttamaan puolueensa kautta ”Suomen, Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen”. No, vaatimattomuushan kaunistaa, mutta….. Tähän asiaan palaan vielä tässä kirjoituksessa.

Väyrysen poliittinen ura kelpaisi sekä laadultaan että kestoltaan kenelle tahansa. Hän on ollut ministerinä lähes 6000 päivää (joista suurimman osan ulkoministerinä), pitkäaikaisena europarlamentaarikkona ja kansanedustajana (valittu 11 kertaa eduskuntaan). Hän on ainoa ministeri, joka on toiminut ministerinä viidellä eri vuosikymmenellä.

Muille tällainen ura olisi toiveiden täyttymys, mutta ei Väyryselle itselleen. Hänellä on jatkuva ja pysyvä vaikuttamisvaje.

Väyrysen ura on ollut loivassa laskukierteessä jo pitkään. Tämä ei tarkoita, että hän olisi missään vaiheessa antanut periksi. Työntöä ja vetoa on edelleen merkittäviin tehtäviin. Minulle oli yllätys, kun Väyrynen nostettiin Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen hallituksiin ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi. Jotkut vääräleuat tosin sanoivat, että hänet valittiin sellaiseen ministeripestiin, jossa hän pysyy pääosin maan rajojen ulkopuolella.

Väyrysen kyvykkyys on kiistämätön. Hän tuntuu hoitavan hyvin mitkä tahansa tehtävät, jotka hänelle on suotu. Muistelen, että se oli nimenomaan Väyrynen, jonka aikana kehitysmäärärahat nostettiin pitkäaikaiseen tavoitteeseen, 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Seitsemänkymmentäluvulla oli jo nähtävissä Väyrysen poliittinen kunnianhimo. Hän toimi presidentti Kekkosen oppilaana ja esimerkiksi Ahti Karjalaisen vahvana taustavaikuttajana. Näytti kuitenkin siltä, että taustaltakin hän toimi ensisijaisesti omaksi edukseen rakentaen tulevaa poliittista tähteyttä.

Asiat eivät sujuneet läheskään aina Väyrysen tahdon mukaisesti. Operaatio Ahti Karjalainen ei onnistunut, hän ei päässyt edes keskustan presidenttiehdokkaaksi.

Yritykset kammeta Koivisto nurin 1980-luvun vaihteen järisyttävissä poliittisissa taisteluissa epäonnistuivat. Väyrysen operaatiot kaatuivat tuolloin Koiviston kansansuosioon, eivätkä mihinkään muuhun (esimerkiksi Koiviston syrjäyttäminen pääministerin paikalta olisi todennäköisesti johtanut vain suosion kasvuun entisestään). Suurin osa kansalaisista halusi ei-Kekkosen presidentiksi ja Väyrynen halusi kekkoskauden jatkuvan tavalla tai toisella. Olen tätä vaihetta käsitellyt paljon näissä blogikirjoituksissani.

Terrierimäisellä kiinnikäymisellä Väyrynen osoitti, kuinka vaikeaa keskustassa oli luopua kuningasasemastaan valtakunnassa Kekkosen jälkeen.

Riippumatta siitä, ketä Väyrynen tuki, hän näki koko ajan itsensä potentiaalisena Kekkosen seuraajana. Väyrynen yritti kassakaappisopimuksellaan sinetöidä porvarihallituksen vuonna 1987, mutta jälleen Koivisto oli liian vahva. Väyrysen varsinainen poliittinen vastakappale oli kuitenkin Kalevi Sorsa, ei Koivisto. Herrojen välillä vallitsi suomalaisessa politiikassa harvinainen, ajoittain miltei täydellinen yhteisymmärryksen puute.

Koivisto ei presidenttikaudellaan suostunut Väyrysen kamppailukumppaniksi, vaikka Väyrynen niin halusi. Selväksi asetelma tuli eräällä Japanin matkalla, kun Väyrynen yritti lentokoneen peräosasta lähettämällään lapulla esittää neuvotteluagendalle itse tärkeäksi kokemiaan asioita. Koivisto lähetti lapun takaisin kuittauksella, että Suomessa viestit kulkevat presidentiltä ulkoministerille eikä päin vastoin.

Mikä Väyrysen uralla on mättänyt? Väittäisin, että niin älykäs kuin hän onkin, niin viisaudessa on ollut paljon petrattavaa. Hillitön kunnianhimo on sokaissut hänet ja kyvyttömyys lopettaa ajoissa pakkomielteenomainen pyrky ”johonkin” ovat estäneet näkemästä kokonaisuutta.

Ilman muuta tähän liittyy Väyrysen itsearvio: hän on muita osaavampi ja tällä perusteella hänellä on oikeus ohjailla tapahtumia edestä tai taustalta.

Politiikassa tarvitaan kuitenkin kykyä yhteistoimintaan ja se on ollut Väyryselle vaikea laji. Hänellä on selvästi vaikeuksia myöntää, että keskustelukumppanilla olisi jotain annettavaa hänelle. Tässä on kyllä tuotava esille Väyrysen käytöksen muutos: hän on selvästi opiskellut ”toimeen tulemista” viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Hän osaa nykysin pitää keskustelussa yllä hyvää tuulta, hän osaa pitää yllä hymykampanjaa. Väyrynen on ”pressiklubikelpoinen”. Kaukana takana ovat purevan tosikkomaiset päivät uran alkuajoilta.

Perusluonnetta on kuitenkin vaikea muuttaa. Aivan kuin yrittäisi kaivertaa kallioon itsestään mukavan näköistä kuvaa, mutta kallio pistää hanttiin. Elämänkokemuksen tasoittava vaikutus on toki vuosien kuluessa pehmentänyt Paavon olemusta. Voiko konsultti muuttaa ihmisen toiseksi? Ei voi, Väyrysen sisimmässä on ehdoton oikeassa olemisen tarve ja päälle näkyvä hymykampanja ei sittenkään ole riittävä myönnytys ympäristölle. Muuttumisen vakuuttavuusvaje jää päällimmäiseksi. Joku koiranleuka voisi sanoa, että Väyrysen muuttumiskampanja jatkuu ja etenee, mutta tuleeko poliittisen uran päättyminen vastaan ennen kuin korrektin käytöksen hovikelpoisuus mahdollistuu. Vannomatta paras, sillä Väyrynen tuntuu syntyneen pitkäikäiseen sukuun.

Väyrynen selvästi kärsii nykyisestä kaiken viihteenomaistamisesta: on ”pakko” pitää yllä hyväntuulisuutta vaikeitakin asioita käsiteltäessä. Hymykampanjan takana hänen kärsimätön luonteenlaatunsa pulpahtelee jatkuvasti esille. Hänen laskelmoivat aivonsa optimoivat kaiken aikaa etenemisväyliä ja purkavat ”turhaa” jonninjoutavaa small talkia ja pellepopulismia.

Väyrynen ei halua talloa eliitin valmiiksi poljettuja polkuja, niin kuin moni muu hänen asemassaan oleva tekee. Tinkimättömyys omissa tavoitteissa johtaa hänen sivupoluille, joista hän yrittää tahdonvoimallaan tehdä pääväyliä.

Kyllästyminen keskustan väärään politiikkaan on ollut petaamassa Väyrysen tuoretta - osittaista - irtiottoa (pelimies ei irtaudu koskaan kokonaan) keskustasta. Hän on niitä, jotka pyrkivät reagoimaan vastikään blogikirjoituksissani käsittelemiini - ja tutkimusten paljastamiin - pettymyksen kokemuksiin ja turvallisuudentunteen vajeisiin, joita Suomessa (ja länsimassa yleensä) kansalaiset tuntevat. Väyrysen päämääränä on yli puoluerajojen tavoittaa nämä tyytymättömät.

EU-ristiriidat, Venäjä-suhteet, maahanmuuttopolitiikka, Nato, poliittinen ja taloudellinen tilanne Suomessa ja monet muut asiat irrottavat Väyrysen omasta puolueestaan yhden miehen sotaa käyväksi poliitikoksi. Liittolaisia hänellä on, mutta he ovat hajallaan poliittisella kentällä.

Näen kuitenkin johdonmukaisuutta Väyrysen käyttäytymisessä. Hänellä oli ja on viha-rakkaussuhde demareihin. Hänen tiukin poliittinen vastustajansa oli aikoinaan Kalevi Sorsa. Se oli silloin. Sisimmässään Väyrynen tuntee asiakseen pyrkiä vanhaan punamultakuvioon – ei niinkään palatakseen vanhaan politiikkaan, vaan etsiäkseen tuoreita vastauksia poliittisen kentän nykyisiin haasteisiin. Tietenkin hän näkee itsensä tässä uudessa tilanteessa keskeisenä vaikuttajana, asemassa, josta hänet nyt on pyyhkäisty pois.

Väyrysen henkinen mörkö on liberaali oikeistolaisuus ja sitä nykyinen hallitus hänen mielestään edustaa (ei hassumpi arvio). Pääosin konservatiiviset perusuomalaiset roikkuvat mukana halutessaan pitää kiinni vallan reunoista.

Suomen poliittinen kenttä on jakautunut karkeasti oikeisto- ja vasemmistoliberaaleihin. Tässä asetelmassa Väyrysen hybridi eli ”liberaalit konservatiivit” eivät ole vahvoilla. Mitähän Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen oikeasti ajattelevat tilanteesta? He voisivat olla punamullan tukimiehiä yhdessä Väyrysen kanssa, mutta eivät voi irtautua juuri nyt hallituspolitiikasta.

Isossa kuvassa Väyrynen on vaistonnut konservatismin henkäyksen yleisessä ilmapiirissä ja hakeutuu nyt liberaalien vastustajien seuraan (perussuomalaiset, vanhoilliset vasemmistolaiset, keskustan ja kokoomuksen konservatiivit), mutta löytääkö hän merkittävää määrää hengenheimolaisia?

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänen todennäköisimpänä lupaavimpana kohderyhmänään ovat aiemmin persujen kannattajiin kuuluneet tyytymättömät, jotka tänä päivänä edustavat liikkuvia äänestäjiä. Jostakin syystä minulle tulee Väyrysestä mieleen modernisoitu versio Vennamosta.

Väyrynen yrittää muutosta ensin ”hyvällä”, mutta henkisesti hän on suuressa egossaan valmistautunut ottamaan vastuun katastrofivaihtoehdossa. Asiat ovat Väyrysen mielestä pielessä ja kunnianhimonsa kannustamana hän otaksuu itsellään olevan taidot ja kyvyt, jolla suuntaa käännetään.

Useinkin tulee mieleen, että Väyrystä kannattaa kuunnella hänen analyysiensä pohjalta, mutta johtopäätösten osalta on syytä olla enemmän kuin varovainen. Mielestäni Väyrynen on pölläyttänyt esimerkiksi nykykriisien (Ukraina, Lähi-Itä) taustalla olevia voimakenttiä ja pyrkinyt näkemään synyneet tilanteet poikkeavasta näkökulmasta. Hänen Nato-kantansa on terveellä pohjalla.

Väyrynen myöntää itsekin, että suuri osa hänen voimavaroistaan on mennyt puolueen sisäiseen taisteluun, ja minun mielestäni lopuistakin voimavaroista suuri osa muiden puolueiden kanssa taisteluun. Väistämättä tulee mieleen, että jos hän olisi suunnannut energiansa kompromissihakuisempaan yhteiskunnan kehittämiseen, olisi tulos ollut parempi.

Vai olisiko hänen sittenkin pitänyt kirjautua teekkariopintoihin, pääsykokeet kun tuli läpäistyä? Näitä märehtiessä Väyrysen korvissa kajahtelee Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen…..