Trumpin ja Clintonin seksiskandaalit ovat peilikuvia keskenään?

Laura Saarikoski kirjoittaa (HS 28.8.2018) ”Trumpin ja Clintonin skandaalit ovat peilikuvia” -analyysissään kahden presidentin ympärille rakentuneista seksiskandaaleista. Näissä mediaspektaakkeleissa onkin paljon samaa. Asettaisin kuitenkin kyseenalaiseksi kahden presidentin välisen symmetrisen asetelman, johon Saarikoski nojaa. Olen joskus aiemminkin protestoinut tämänkaltaista ”tasapuolisuussyndroomaa” vastaan.

Pidän Clintonin presidenttiysympäristöä melko tyypillisenä suurvallan johtamisnäyttämönä. Clinton oli kansansuosikki tietylle osalle Yhdysvaltain väestöä. Mutta sitten oli vanhoillisten joukko teekutsuliikkeen johdolla, joka ei voinut sietää liberaalia presidenttiä. Todisteita ennakkoluulolleen nämä voimat saivat, kun paljastui Clintonin seksisuhteet monen naisen – mutta erityisesti Monica Lewinskyn kanssa. Osa näistä ilmiselvistä tapauksista ostettiin hiljaisiksi, mutta tapaus Lewinskyyn tartuttiin sitäkin hanakammin. Presidenttiä uhkasi virkasyyte. En kuitenkaan tässä mene tarkemmin yksityiskohtiin. Sano vain, että Clinton joutui skandaalin pyörityksessä luopumaan monista liberaalin demokratian periaatteista ja suostumaan republikaanien kanssa kompromisseihin, jotka eivät olleet mielestäni hyväksi Yhdysaltain lähitulevaisuudelle.

Saarikoski ei puutu yhteen merkittävään aspektiin, joka vaikuttaa molempien skandaalien taustalla. Tarkoitan tässä amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoitumista noista päivistä alkaen. Voidaan ehkä myös sanoa, että Clinton toimi katalysaattorina osittain – mutta vain osittain – tapahtuneelle polarisoitumiselle.

Olen aiemmin kirjoittanut polarisaation historiasta useaan otteeseen. Seuraavassa hieman kertausta.

Yhdysvalloissa vallitsi Rooseveltista Eisenhowerin kautta aina Nixoniin saakka ja hänestäkin eteenpäin yhteiskuntapoliittinen konsensus. Tämän rinnalle eräänlaiseksi sivuvirtaukseksi nousi Barry Goldwaterin johtama konsensuksen vastainen oikeistorintama. Goldwaterista tuli New Dealin ja eisenhowerilaisen konsensusperinteen katkaisija 1960-luvulla. Hänen ajattelunsa perintö on vuosikymmenien varrella muhinut taustalla ja luonut pohjaa republikaanisen oikeiston menestykselle. Varsinkin 1990-luvulta lähtien alkoi republikaaniperäinen vihakierre, joka on leimannut amerikkalaista politiikkaa lähes 30 vuoden ajan.

Movement Conservatism -liike ja sen osa-alueet muodostavat pohjan polarisaatiolle. Olen näitä käsitellyt mm. saman nimisessä (”Movement Conservatism”) blogikirjoituksessa (itse asiassa kirjoitus on kuva). Konservatiiviliikkeen keskeisiä elementtejä olivat uusliberalismi, religious right, pienen hallinnon ihailu, white backlash, ammattiyhdistysliikkeen alasajo, arabiterrorin hysteerinen pelko, trickle-down economics, tarjonnan taloustiede, Johnsonin Great Societyn vastaisuus, eurooppalaisen hyvinvointivaltion tulkitseminen sosialismiksi, teekutsuliike……

Konservatiiviliikkeen vaikutusten punainen lanka ulottuu Reaganista Bushien kautta Obamaan. Vasta oikeastaan Bill Clintonin aikana goldwaterilainen oikeistoradikalismi puhkesi täyteen raivoon. Paradoksaalisesti Goldwater itse liberalisoitui vanhoilla päivillään, mutta se on toinen juttu….

Barack Obama – joka oli alusta lähtien republikaanien ideologisena sylkykuppina – näki presidenttivuosinaan läheltä vihapolitiikan täyttymyksen hetket: että demokraatti ja musta mies presidenttinä…..

Hillary Clinton oli sitten jo aivan liikaa radikaaleille vanhoillisille, joka johti polarisaation syvenemiseen entisestään. Vasta aika näyttää onko eisenhowerilaisella (konservatiivisella) konsensuksella paluumahdollisuuksia vai jatkuuko räikeä poliittinen jakautuminen. Ainakin Donald Trump poimii eisenhowerilaisuudesta vain muistojen kultaaman ydinperheen taloudellisen menestyksen 1950-luvulta.

Yritän tässä sanoa, että Clintonin seksiskandaali oli vain muutoinkin syntyneen ja kehittyneen polarisaation ilmiasua. Presidenttiin päästiin kiinni ja tämän kautta marssitettiin politiikan näyttämölle koko taustalla väijynyt vihakampanja.

Symmetriakuvion (tai tasapuolisuuskuvion) mukaisesti voidaan meneillään oleva vastakkainasettelu jostakin näkökulmasta nähdä demokraattien vastareaktiona republikaanilähtöiselle 1990-luvun polarisaatiolle. Tässä mielessä nämä kaksi asiaa voidaan nähdä rinnakkaisilmiönä.

Oleellinen ero näiden kahden lähestymistavan välillä on, että Clintonin seksiskandaali ei mielestäni liittynyt hänen presidenttikauteensa muiden (poliittisten) tapahtumien kautta, kun taas Donald Trumpin on ympäröinyt erilaisten poliittisten ja muiden tölväisyjen patteri, jonne tuntuu hukkuvan seksuaalinen yliviritteisyys.

:::::::::::::::::::

Saarikoski toteaa samassa artikkelissa, että oikeisto ja vasemmisto alkavat olla vanhentuneita käsitteitä sekä meillä että Yhdysvalloissa. Tässä on varmasti perää, mutta en olisi valmis hylkäämään vasemmisto-oikeisto -akselia, vaikka se onkin ajansaatossa hiukan väljähtänyt. Demokraattien valtavirtaa on edelleen sosiaaliturvan puolustaminen ja esimerkiksi Obamacaren vahva kannatus. Rikkailla demokraateilla on myös säilynyt tietty solidaarisuus köyhiä kohtaan. Republikaanien valtavirtaa on edelleen liberalismin vastaisuus ja valtion pienentäminen sekä sotilaallisen kyvyn vahvistaminen.

Molemmat ovat ilmeisesti luopumassa amerikkalaisen vapauden ”lähetystehtävästä” ja molemmat vastustavat Venäjän suurvaltapyrkimyksiä.

Suuri muutos ainakin näennäisesti on Trumpin löytämä työväenluokka (tosin Reaganinkin aikana oli ”demokraatit Reaganin puolesta” -liike), josta osan hän kaappasi kannattajajoukokseen demokraattien jäädessä lehdelle soittelemaan. On vielä näkemättä onko työväestö vain harhaanjohdettu Trumpin taakse johdettu joukko vai onko se saamassa tosiasiallista etua Trumpin politiikan seurauksena.

Trumpin politiikan ytimessä on kaiken sen vastustaminen, mitä hänen edeltäjänsä kannatti. Kysymys on tarkoituksellisesta polarisaation vahvistamisesta. Trump siis haluaa irtautua omaan vanhaan onnen aikaa tavoittelevaan mielikuvamaailmaansa. Globaaleista näkemyksistä viis! Moderni liberaali demokratia, joka oli Barack Obaman suuri ajatus on juuri nyt vastatuulessa. Obama kysyikin vastikään ”puskimmeko liikaa (liberaaleja aatteita)”

Konservatiivisesti ajatellen polarisaation keskeinen osa on globaalin vastustaminen vapaakauppoineen ja Yhdysvallat-keskeisen maailman palauttaminen eristyneisyyden ja kahdenvälisten diilien vanhaan maailmaan.

Niinistön ja Putinin harmonia

Presidenttien Niinistö ja Putin keskinäisistä suhteista on valettu kannua monella tavoin. Sotshin tapaamiseen liitettiin kaikenlaisia spekulaatioita. Olen näissä kirjoituksissani yrittänyt nähdä tapaamiset mahdollisimman normaalina kahden naapurivaltion kanssakäymisenä. Missä siis olemme nyt?

Niin sanotut asiantuntijat antoivat Niinistölle etukäteen ”hyviä neuvoja” niistä asioista, mitkä pitäisi ottaa esille neuvotteluissa Putinin kanssa. Puhuttiin, että Niinistön pitäisi varoittaa Venäjää eduskuntavaaleihin sekaantumisesta, ja että pitäisi ottaa esille ”verhottu uhkaus” pakolaisten päästämisestä Venäjän kautta länteen (ja Suomeen!), jos EU:lta ei löydy humanitaarista apua Syyrian hätään.

Neuvoja tuntui yhdistävän piirre, että ne olivat kysymyksiä tai vastauksia Putinin ennalta odotettuihin pahaenteisiin uhkauksiin. Tietenkään emme tiedä mitä tapahtui kahdenkeskisissä neuvotteluissa ”veneneuvotteluissa”, josta tulkitkin puuttuivat. Keskustelu käytiin kahden kesken englanniksi kertovat viestintuojat (onkohan tästä tulossa käytäntö nykyisen vuotoherkän some-viestittelyn aikana?). Minulla on kuitenkin se tuntuma, että näissä keskusteluissa yritettiin löytää ulospääsytie kansainvälisen jännityksen ilmapiiristä, eikä siellä suinkaan kovisteltu vastapuolta, kuten meillä herkästi uumoillaan.

Markku Kangaspuro Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista, jonka arvioihin ja lausuntoihin olen tottunut luottamaan totesi, että oli paljon asioita, joissa valtionpäämiehillä oli yhteinen intressi. Näitä olivat mm. ympäristökysymykset, arktista aluetta koskeva ongelmanasettelu ja monet muut kysymykset.

Kangaspuro halusi kääntää arviot ”ensimmäisen kehyksen” vastakkainasettelunäkymistä ”toiseen kehykseen”, jossa korostuvat esimerkiksi arktisen alueen kysymykset, koska siellä suurvaltojen edut eivät ole vielä kärjistyneet. Myös vaikuttaminen positiivisella tavalla Itävallan ja Suomen kaltaisten maiden kautta on luettava myönteisiksi asioiksi eikä nähtävä asiaa painostuksen näkökulmasta.

Mielenkiintoinen on painotusero, jossa Venäjä korostaa kahdenvälisiä suhteita ja Suomi EU-johtoisia kansainvälisiä suhteita. Väite kuuluu, että Venäjä kahdenvälisiä suhteita korostamalla pyrkii rikkomaan lännen enemmän tai vähemmän ehyeksi koettua rintamaa. Ensiksikin tämä on spekulaatio, jonka perässä ei herkästi kannattaisi juosta ja toiseksi Venäjä on jo onnistunut luomaan monen valtion kanssa ”kahdenväliset ” suhteet, kun se on saanut yllättävää tukea esimerkiksi kaupan ongelmissa. Läheskään kaikki maat eivät ole kauppapakotteista yhtä mieltä EU:n virallisen linjan kanssa.

Myötäilen Kangaspuroa, kun hän kritisoi Venäjän kansalaisyhteiskunnan rajoitteita. Tämä on suoraan demokratiaa uhkaava ongelma ja sillä torjutaan tehokkaasti länsimaistyyppinen kritiikki valtaapitäviä kohtaan. Voidaan sanoa, että sisäisen kritiikin puute on osittain aiheuttanut Putinin politiikan haaksirikkoisuuden.

Se on tullut selväksi, että Venäjä tuntee tulevansa uhatuksi Naton järjestäessä sotaharjoituksia Venäjän rajojen tuntumassa. Puolustusministeri Sergei Shoigu lupasi vastatoimia johtuen Suomen ja Ruotsin lähentymisestä Natoon. Tulkintani mukaan puolustusministeri käytti puheenvuoron omaa tonttiaan varjellakseen. Se oli työpuheenvuoro. Putin puhui Niinistö-neuvotteluissa eri tavalla kuin Shoigu. Hän puhui Naton uhasta mainitsematta Suomea, mikä ei ollut yllättävää, koska Putin halusi neuvotteluihin hyvän ilmapiirin. Niinistö totesikin, että Venäjän puolelta ei kuulunut yhtään kriittistä sanaa Suomeen liittyen. Putin vain totesi tässä yhteydessä, että Venäjä vahvistaa omaa infrastruktuuriaan Naton muodostaman paineen takia.

Eikö Venäjä järjestä itsekin sotaharjoituksia Itämerellä? Kyllä, mutta silloin ollaankin Venäjän etupihalla. Venäjä ei järjestä sotaharjoituksia Karibian merellä.

Natoon liittymistä kannattavat näyttivät jo riemuitsevan, kun Putin ei yhdistänyt pahaa Nato-sanaa Suomeen. Tosiasiassa tästä ei pidä vetää mitään johtopäätöstä liittoutumattomuutta tai liittoutumista koskien. Suomen ja Venäjän suhteet perustuvat Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden varaan. Ja tämä on Suomen etu. Pois ovat ne YYA-Suomen ajat, jossa Suomen asema yksipuolisesti määritettiin keskinäisissä kommunikeoissa mainitsematta Neuvostoliittoa koskevia velvoitteita lainkaan.

Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden taustalla vaikuttavat myös suurvaltasuhteet…..

Suuressa kuvassa Kiinan osallistuminen Venäjän idässä toteutettavaan Vostok 2018 -sotaharjoitukseen on osa suurvaltojen peliä, jossa Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä hakevat asemia toisiinsa nähden. Pidemmällä aikavälillä jatkuva kylmäsotamainen uhittelu ei ole omiaan liennyttämään suurvaltasuhteita.

Putinin ja Trumpin tapaaminen oli merkillinen. Sekä ennen että jälkeen ”huippukokouksen” sen tuloksiin suhtauduttiin skeptisesti tai kielteisesti. Trumpin ongelma on, että hän on omalla käytöksellään aiheuttanut jatkuvan opposition politiikalleen kotimaassaan. Kokouksen todellinen anti on hämärän peitossa tälläkin hetkellä.

Presidentti piti puheen

Puheessaan Suomen suurlähettiläille 28.8.2018 presidentti Niinistö puuttui niihin spekulaatioihin, joita meillä tuon tuostakin esitetään Suomen asemasta. Presidentti tuntui hiukan tuohtuneelta kommentoidessaan erilaisten asiantuntijoiden ja kommentoijien puheenvuoroja ulkosuhteistamme.

Mitä presidentti tarkalleen ottaen sanoi? Ohessa lainaus osasta hänen puheestaan.

”Helsingin tapaamisen (Putin/Trump) yhteydessä päädyttiin paikka paikoin taas perisuomalaiseen murehtimiseen: mitäköhän nuo muut meistä oikein ajattelevatkaan? Tästä helmasynnistämme luulin jo ajat sitten päästyn eroon. Reilun kuuden presidenttivuoteni aikana en ole törmännyt yhteenkään keskustelukumppaniin, jolle kansainvälinen asemamme olisi jotenkin epäselvä. Ellemme sitä itse kyseenalaista, eivät sitä muutkaan tee.

Mutta jos aina säpsähdämme yksittäisiä julkisuuteen tulevia puolueettomuus- tai suomettumisheittoja, niin perusteettomia kuin ne ovatkin, päädymme helposti vain vahvistamaan niitä. Kaipaisin sen sijaan tuntuvasti vahvempaa itsetuntoa ja itseluottamusta siihen, miten tarinaamme kerromme. Ainekset ovat nimittäin hyvät. Tarina on meidän omassa vallassamme. Ja kaukana, kaukana mistään harmaasta alueesta.

Venäjä-suhteessamme ei ole mitään mystiikkaa. Eikä sitä siinä ole muidenkaan mielestä. Pikemminkin suora keskusteluyhteytemme Venäjään herättää kumppaneissamme kiitosta ja kiinnostusta. Muut ovat myös paljonkin kyselleet meiltä apua oman Venäjä-suhteensa avaamiseen.”

Tietenkin Niinistö itse on parhain oman puheensa tulkitsija. Avaan puhetta tässä niiden käsitysten pohjalta, jotka se herätti minussa. Mielestäni puheen tarkoitus oli esittää selkeä kanta Suomen aseman spekuloijille. Tästä reagoinnista tuli mieleen toinen turkulainen, Mauno Koivisto, joka silloin tällöin napautteli pikkuvasaralla huomioitaan.

Tuskin presidentti olettaa kommentoinnin vaimenevan, halusipa vain sanoa sanansa asiasta.

Presidentti oletukseni mukaan halusi valaa luottamusta johtamaansa ulkopolitiikkaa kohtaan, ettei spekuloitaisi suurvaltojen keskinäisestä sopimisesta Suomi-neidon pään yli.

Toiseksi Niinistö halusi vakuuttaa, että myös muiden valtioiden taholta luottamus Suomen noudattamaan ulkopolitiikkaan on vankka. Selvästikin presidentti oli tyytyväinen Suomen saavuttamaan vakaaseen asemaan presidenttikaudellaan. Nyt hän toivoi, ettei oma pesä pilaisi luotua kuvaa.

Presidentti halusi myös määrittää Suomen turvallisuuspoliittisen linja varauksettomasti. Hän määritti aseman vielä kerran sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi sulkemalla pois käsitteet ”puolueettomuus” ja ”suomettuminen”, jotka ilmeisesti kiusaavat presidenttiä. Liioin Suomi ei ole ambivalentilla ”harmaalla alueella”, joka mahdollistaa loputtoman spekuloinnin Suomen asemasta idän ja lännen välillä. On selvää, että suurlähettiläiltä ja hallituksen ministereiltä odotetaan virallisen linjan mukaisia lausuntoja ja ilmaisuja, mutta toisaalta muiden mielipiteitä on vaikea holhota, eikä presidentti siihen käsitykseni mukaan odota pystyvänsä. Sanoipahan mielipiteensä.

Oma käsitykseni on, että ne, jotka tuovat esille yllä mainittuja käsitteitä haluaisivat pääsääntöisesti ajaa Suomea sotilaallisen liittoutumisen tielle. Heille on tärkeää haurastaa ja epämääräistää Suomen asemasta syntynyttä kuvaa, tehdä siitä jollakin tapaa epäilyttävä, aiheuttaa huonoa omaatuntoa.

Joillekin vanhan ulkopoliittisen linjan kannattajille taas on vaikea luopua heille rakkaasta puolueettomuuskäsitteestä.

Vielä Niinistö puuttui käsityksiimme Venäjä-suhteista, joiden hän määritti olevan vapaat mystiikasta. Tällä hän todennäköisesti viittasi jatkuvaan spekulointiin Venäjän aikeista, joista Suomen mediassa on esitetty kaikenlaisia uhkakuvia. Olen itse tuonut ärtymykseni esille ns. asiantuntijoiden panikoinnista ja vihjailevista Suomen asemaa kompromettoivista väitteistä. He syöttävät mielipiteitään tiedotusvälineisiin. Näillä uutisilla myydään lehtiä ja siksi tätä kirjoittelua on vaikea hillitä. Toisaalta presidentin toistuva puuttuminen herättäisi pahaa verta sananvapauden näkökulmasta, sehän toisi Kekkosen ajat mieleen.

Niinistö halusi puheessaan korostaa itsenäistä asemaansa suhteessa muihin kotimaisiin toimijoihin ja EU:hun: hän itse määrää Putinin tapaamisten määrän ja laajuuden ja on ärtynyt, jos tällä spekuloidaan. Totesipa myös, että halukkaita hänen valitsemalleen tielle on runsaasti, vaikka toista on väitetty.

Niinistön kaudella on selkeytynyt ajatus, että suhteita Venäjään voidaan ylläpitää korrektisti ja tuloksekkaasti, vaikka joistakin avainkysymyksistä vallitsee erimielisyys.

Herkkähipiäisyyden Suomen kuulumisesta länteen toivosi pikku hiljaa vähenevän. Suomen liikkumavara on sen verran suuri, että Suomi voi hoitaa suhteita itään puhtaalla omallatunnolla.

:::::::::::::::::

Jos oikein tulkitsen niin Niinistö halusi asettua sekä tavallisen kansalaisen että kansainvälisten toimijoiden näkökulmaan ja viestittää, että sensaatiohakuinen suomalaisten uskon horjuttaminen esimerkiksi itsemääräämisoikeuttamme kohtaan on tyhmää. Toisaalta - tuntien suomalaista mentaliteettia - positiivinen usko ei ole hevillä horjutettavissa.

Presidentin aseman vahvistuttua entisestään viime aikoina on ollut nähtävissä tietynlainen kilpailu ”minun Niinistöstäni tai meidän Niinistöstämme”. Haluttaisiin oman mielipiteen painottuvan sitomalla se presidentin saavuttamaan arvovaltaan.

Presidentin tehtävänä lienee varjella omaa tonttiaan ja torjua ulkopuolisten pyrkimykset sen laajentamiseksi. Tämän ohjenuoran totetumattomuudesta meillä on historiasta riittävästi kielteisiä kokemuksia.

Vielä yksi kysymys. Miten pitkälle (turvallisuuspoliittisen) linjan yksityiskohdat voidaan ulottaa, kun vaalit aina välillä katkaisevat ”parlamentaarisen katteen”? Pääsääntö on varmaankin, että linja ei muutu vaalikausittain. Niinistö mainitsi vuodeksi 2021 suunnitellun suuren sotaharjoituksen, jonka toteutumisesta hän oli huolestunut. Välissä ovat eduskuntavaalit (mutta ei presidentinvaaleja). Voiko siis edeltävä hallitus jo etukäteen olettaa, että seuraava hallitus noudattaa edeltäjänsä linjaa? Yksittäisen sotaharjoituksen osalta en olisi niin tarkka kuin presidentti näyttää olevan. Olosuhteille ja olosuhteiden muutokselle on syytä antaa oma painonsa.

Totuuden jälkeisestä ajasta ja valeuutisista

Hesarissa 18.8.2018 oli artikkeli nykyisin niin muodikkaasta Yuval Noah Hararista ja hänen uudesta (tulevasta) kirjastaan ”21 oppituntia maailman tilasta”. Hesarin artikkeli perustui osin Hararin The Guardianille antamaan haastatteluun, jossa hän mm. totesi, että valeuutisilla ja raamatulla on vain vähän eroa. HS:n toimittaja Joonas Turunen toteaa, että ”väite on kova”. Mutta onko asia niin?

Harari toteaa, että ”kun miljardi ihmistä uskoo keksittyyn tarinaan, kutsutaan sitä uskonnoksi”.

Syvältä asioita luotaava Harari jopa toteaa, että ”ihminen on lajina totuudenjälkeinen”. Tästä hän tulee omaan aikaamme esittäen, että viime aikoina on vahvistunut käsitys, että faktoilla ei ole merkitystä. Esimerkkinä hän mainitsee Venäjän sodankäynnin Itä-Ukrainassa (jota ei Venäjän mukaan käydä). Vanhempia esimerkkejä ovat Kiinan miehitys Tiibetissä ja vaikkapa Golda Meirin väite, että palestiinalaisia ei ole olemassa. Esimerkkejä voi luetella loputtomiin: musta käännetään valkeaksi.

Onko kysymys sivistyksen aukoista? Väittäisin, että ainakin osin on, joskin Harari on siinä oikeassa, että suuri osa ihmiskunnasta on koulutuksesta riippumatta valmis uskomaan sepitteeseen kokiessaan sen tarpeelliseksi. Oma havaintoni on, että ihmisillä on esimerkiksi suuri herkkyys uskoa salaliittoteorioihin. Mikä tahansa aukkopaikka jossakin dramaattisessa tapahtumasarjassa aiheuttaa tarpeen täyttää aukko sepitteellä. Faktapuheet eivät auta.

Hararin mukaan kysymys on vallasta. Voittajan tarina jää jäljelle, kun pöly on laskeutunut. Historia on voittajien historiaa. Harari on oikeassa: valeuutiset ovat erityisesti poliittisen valtakamppailun välikappale. Valhekampanjaa ei voi perustaa sattumanvaraisesti ilman valmiina olevaa vihasuhdetta. Tämän varaan sitten rakennetaan nettisivut. Sivut perustuvat olemassa olevan kaunan tai inhon vahvistamiselle.

Kirjoissaan Harari maalaa synkän kuvan historiasta, menneestä tulevaisuudesta ja tulevaisuudesta: ihmiskunta tuhoutuu sen omien virheidensä takia (Homo Deus). Vakavammin otan väitteen, että liberaalin yhteiskunnan mahdollistama ”vapaa tieto” (joka on joskus ollut koko demokratian perusta) on valemedian ym. takia muodostumassa yhteiskunnan uhaksi, koska vapaus saada sanoa alistetaan oman vallanhimon välikappaleeksi. Meneillään on tässä mielessä demokratian puolustuskamppailu, jossa ei ole vielä julistettavissa voittajaa.

:::::::::::::::::::

Milloin juuri nyt meneillään oleva valheorientoituminen alkoi saada jalansijaa?

Ehkä tähän sopii Post-Truth Eran palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Palataanpa Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaistilaisuuteen vuonna 2017. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut ”totuuden jälkeisestä ajasta” - aluksi ironisessa mielessä, mutta myöhemmin tositarkoituksella.

Tämän mukaan jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat - väitetysti - valehtelevat tarkoituksella, niin ”totuus” saadaan aivan ”luvalla” muodostaa omaan kokemukseen nojautuen. Virallista tai establishmentin totuutta hyljeksitään.

Hararin ajatus, että valheellisissa tarinoissa on kysymys vallasta saa ilmaa siipien alle kun todetaan, että Yhdysvaltain presidentinvaalitaistelussa valhe otettiin käyttöön yhtenä vaaliaseena. Hillary Clintonin vetoomus, että ”lukekaa totuus kotisivujeni faktantarkistuksesta”, jäi Donald Trumpin propagandan varjoon, joka otti käyttöön varman keinon vaikuttaa ihmisiin, nimittäin toiston. Kun tarpeeksi monta kertaa toistaa samaa valhetta, samanmieliset ihmiset alkavat uskoa epätotuuteen. Kysymys on retoriikan vakuuttavuudesta ja siitä kuinka moni uskoo sepitettyyn tarinaan. Mitä useampi uskoo tarinaan, sepitettyynkin, sitä varmemmalta tuntuu maailmassa pärjääminen, sanoo yliopistotutkija Paul-Erik Korvela.

Voidaanko vakavasti esittää, että ihminen on sitä herkempi uskomaan epätoteen, mitä suurempiin vastoinkäymisiin hän joutuu. Äänestäjä on siis johdateltavissa epätoteen tietyllä keinovalikoimalla. Ruokitaan esimerkiksi henkistä pahoinvointia väittämällä, että pakolaisten vastaanotto on syynä kantaväestön huonoon asemaan. Sillä ei tunnu olevan vastaavaa merkitystä, jos perustellaan epätoivottua olosuhdetta työväestön sopeutumattomuudella uuden teknologian käyttöönottoon.

Oma huono pärjääminen liitetään usein maata johtavan ja huonoksi koetun eliitin haluksi pedata itselleen etuja työväestön kustannuksella. Tässä asetelmassa valemediat ja vaihtoehtoinen totuus viettävät riemujuhliaan.

Some-aikaudella epätoden levittämismahdollisuus on paljon laajempaa kuin aiemmin. Syntyy vaikutelma ikään kuin totuudenvastaisuus olisi ”keksitty” juuri nyt. Se tuntuu houkuttelevammalta kuin tilastoin osoitettu totuus.

Miten taistella epätotea vastaan? Ne, jotka arvostavat tieteellistä maailmankuvaa etsivät tapahtuvalle/tapahtuneelle perusteita, kun taas monet muut etsivät perusteita jo löytämälleen totuudelle. Onko kysymys ratkaisemattomasta asiasta? Ehkäpä. Sivistyksen voitto merkitsee halua taistella objektiivisuuteen pyrkimisen puolesta. Monille valitettavasti oman asian ajaminen on yhtä kuin totuus.

Demokratiassa epätosi ja tosi käyvät kamppailua, mutta diktatuurissa voidaan aiempi ”totuus” korvata uudella käden käänteessä. Vain toisinajattelijat jatkavat kamppailua.

::::::::::::::

Että 1960-luku oli tiedekäsityksen läpitunkema vuosikymmen, on tietenkin todistamaton väite, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että valemedian kannalta (jos asia olisi ollut ajankohtainen) elettiin nykyistä vastustuskykyisempää aikaa. Totuutta vasta etsittiin.

Musta tuntuu -ajattelun voitto merkitsee, että taistelua käydään erilaisten tarinoiden välillä. Objektiivinen totuus alistetaan relativismin välikappaleeksi. Kaiken kaikkiaan Post-Truth Era on hyvin kyseenlainen tapa selittää maailmaa. Sille ei voi luvata voittoa objektiivisesta totuudesta käytävässä kamppailussa.

Presidentti Niinistö ja itsesäädelty vallankäyttö

Presidentti Niinistö on saanut korkeita arvosanoja tehtäviensä hoidosta koko presidenttikauden ajan. Viime aikoina maine on entisestään vahvistunut. On syytä perata suosion salaisuuden syitä. Entä onko tässä kaikessa jotain kummastusta herättävää?

Presidentin valtaoikeudet ulkopolitiikassa ovat totutun suuret. On lievästi sanottu, jos käyttää kliseistä sanontaa ”presidenttiä kannatetaan yli puoluerajojen”, sillä presidentti on sekä teoriassa että käytännössä asettunut reippaasti puoluekoneistojen yläpuolelle.

On päivänselvää, että presidentin kannatti asettua kansalaisliikkeen presidenttiehdokkaaksi ja irtaantua pelkästään oman puolueensa ehdokkuudesta. Tämä yksittäinen teko on Niinistön ekstrasuosion kivijalka.

Kysymys ei ole kuitenkaan staattisesta asemapohjaisesta vallasta, vaan Niinistö on osoittautunut poikkeuksellisen hyvin sanansa asettavaksi presidentiksi. Sanatkaan eivät tietysti riitä kertomaan sellaisesta sisäisestä arvopohjalta kumpuavasta vallasta, mikä Niinistöllä on.

Suurvaltojen huippukokouksen saaminen Suomeen ja Niinistön itsenäinen - muista EU-maiden johtajista poikkeava - tapa käydä keskusteluja Venäjän presidentin kanssa on herättänyt yleistä hyväksyntää ja on ollut omiaan lisäämään Niinistön arvovaltaa. Niinistö on murtanut käsityksen, että periaatteelliset eroavuudet fundamenteissa estäisivät rakentavat keskustelut.

Olen myös itse näissä blogikirjoituksissa antanut erinomaiset arvosanat Niinistön ulkopoliittisesta johtamisesta. Olen kuitenkin liberaalin demokratian vannoutunut kannattaja. Miten tähän sopii Niinistön saama asema? Kysymys on siitä, että Niinistö on itse säädellyt valtaansa. Hän on likipitäen täydellisesti ymmärtänyt pysyä erossa asioista, ”jotka eivät hänelle kuulu”. Kysymys onkin siitä, että monet kansalaiset haluavat hänen puuttuvan valtaoikeuksiensa yli väitettyyn poliitikkojen sisäpoliittiseen mellastukseen. Presidentti on kohtuullisesti onnistunut välttämään tällaiset yksioikoisuudet.

Itse en ole suhtautunut kovin ärhäkkäästi hallituksen tai opposition - siis demokratian peruspilareiden -vastakkainasetteluun. Olen pyrkinyt mielessäni normalisoimaan sisäpoliittisen väännön: kuuluu asiaan olla samaa mieltä ja eri mieltä.

Jokin yhteys tällä kaikella on meneillään olevaan mediamyllerrykseen. ”Kaikki” ovat sisällöntuottajia. Mielipiteet sinkoilevat. Moni kansalainen haluaisi, että ajoittain sekasortoisen tuntuisessa mediailmapiirissä joku viheltää pilliin, ja se joku on presidentti.

Olen suhtautunut aiemmin kriittisesti Kekkosen käyttämiin valtaoikeuksien laajennuksiin – siis sen lisäksi, että Kekkosella oli jo silloisen perustuslain mukaankin nykyistä laajemmat valtaoikeudet. Kekkonen myös käytti sumeilematta pitkän presidenttikautensa aikana kertynyttä valtapääomaa. Kekkosen kohdalla valtaa lisäsi ulkopoliittinen kortti - Neuvostoliitto - jota Kekkonen melko häikäilemättä käytti hyväkseen. Kekkonen on esimerkki siitä, kuinka liian pitkä vallassaoloaika aiheuttaa demokratian sisältä päin murenemista. Suuri osa kansalaisista kyllästyi presidentin käytännön vallankäyttöön.

Presidentti Koivisto kavensi omaa valtaansa ja siirsi sitä hallitukselle ja eduskunnalle omaehtoisesti, vaikka perustuslakiin ei tehtykään muutoksia hänen kausillaan. Presidentin perustuslaillisia valtaoikeuksia kavennettiin vasta vuosina 2000 ja 2012. Muutokset ovat siis tuoreita eikä liene järkevää muuttaa perustuslakia, eikä sitä ole voimakkaasti vaadittukaan.

Suon siis mieluusti presidentille oikeudet käyttää kykyjään kansakunnan hyväksi, mutta vedän viivan siihen kohtaan, jossa ryhdytään käyttämään sisäpoliittista valtaa yli hallituksen ja eduskunnan. Paradoksaalista on, että monet kansalaiset itse haluavat näin tapahtuvan unohtaen Kekkosen ajat. Tai sitten on syynä se, että Kekkosen aikoja nimenomaan kaivataan: tulisi joku, joka sanoisi missä kaappi seisoo.

On nähtävissä, että aika, jota elämme suosii presidentin vallan kasvattamista. Oikeistopuhuri puhaltaa yli liberaalin demokratian pelisääntöjen ympäri Eurooppaa. Halutaan ”tuomaria” tai kantaa ottavaa ”maan isää” myös sisäpoliittisiin kysymyksiin. Pidän tätä ajattelua vähintäänkin mietityttävänä.

Lähtökohta Niinistön työlle on loistava: Ylen teettämässä kyselyssä lähes 90 prosenttia oli sitä mieltä, että presidentti on suoriutunut tehtävistään vähintään hyvin. Maaseudun tulevaisuuden tekemässä kyselyssä presidentin ulkopoliittisia valtaoikeuksia pidetään riittävinä (67 prosenttia kaikista vastaajista), mutta sisäpoliittisia valtaoikeuksia monet haluaisivat antaa lisää. Prosentit vaihtelevat puolueittain vasemmistoliiton 17 prosentista perussuomalaisten 58 prosenttiin. Tämä on mainio mittari arvioitaessa autoritäärisen vallankäytön kaipuun määrää eri puolueissa. Tällaista tulosta on voitu uumoilla. Suuri osa kansalaisista suhtautuu toki edelleen kriittisesti presidentin sisäpoliittisten valtaoikeuksien lisäämiseen.

Kysymys on tavallaan demokratian kypsyyden mittaamisesta. Nykyistä järjestelmää eri muunnelmin on harjoiteltu 100 vuotta ja kansainväliset esimerkit osoittavat, että liberaali demokratia ei ole iskostunut perustavaa laatua olevalla tavalla monien länsimaistenkaan kansakuntien henkiseen maaperään, vaan haluttaisiin autoritaarisempaa johtamista. Ovatko Itä-Euroopan maat oikeastaan koskaan vapautuneet autoritaarisen johtamisen perinteestä?

Presidentin vallankäytön laajenemisesta – ja nyt ei puhuta perustuslaillisista valtaoikeuksista – voi tulla itseään toteuttava automaatti, joka vähitellen kansalaisten hiljaisella suostumuksella hiipii käytännön politiikkaan. Moni sanoo, että itsepähän poliitikot ovat ainaisella väännöllä aiheuttaneet tilanteen. Mutta ei se näin voi olla. Demokratia on konsensuksen tavoittelua tai vastakkainasettelua eri puolueiden hyvin erilaisista lähtökohdista. Tässä ei pitäisi olla mitään ihmeteltävää. Luojan kiitos asia on näin.

Olen ollut näkevinäni, että pikku hiljaa presidentti halutaan vetää mukaan joidenkin tahojen oman agendan (sote, Nato…..) asianajajaksi. Oman ”agendavallan” oletetaan kasvavan presidentin suosion ja epävirallisen vallan kasvaessa. Presidentin vallasta halutaan päästä palaselle. Presidentin tulisi olla immuuni tällaisille viekotuksille ja eiköhän asia olekin näin.

Max Jakobson – Suomen länsisuhteiden kummisetä

Jukka Tarkka on kirjoittanut Kanava-lehteen (5/2018) artikkelin ”Historia, aika ja maantiede”. Siinä hän tarkastelee Max Jakobsonin elämäntyötä. Kirjoituksen cluena on pyrkiä todistamaan, että Jakobsonin tarkoituksena oli murtaa myytti suomalaisesta ”irrallisuudesta ja eristyneisyydestä”. Kommentoin seuraavassa omien muistikuvieni varassa Jakobsonia verraten syntyneitä arvioita Tarkan käsityksiin.

Perusero Tarkan ja minun välillä on suhtautumisessa länteen ja itään. Minun näkökulmastani Tarkka on perusteellisesti lännettynyt ja itse taas olen hakenut tasapainoa geopoliittisten eturistiriitojen kentässä. Jakobson toimii ukkosenjohdattimena.

Muistan kuinka opiskeluaikoina 1970-luvulla luin Jakobsonin teoksen ”Diplomaattien talvisota” (1955). Arvostin kirjan korkealle ja arvostan edelleen. Jossain seminaarissa törmäsin äärivasemmiston mielipiteisiin Jakobsonin teoksesta. Ne olivat jyrkän kriittisiä Jakobsonia kohtaan. Hänet nähtiin ilmeisesti vaarallisena silloisen ulkopoliittisen linjan horjuttajana, eräänlaisena ”länteen vääntäjänä”. Tämä Jakobsonin ajatus kulkee sinivalkoisena lankana läpi vuosikymmenien. Tarkka jopa sanoo, että ”Neuvostoliitto ja vähemmistökommunistit korottivat hänet vihansa kulttihahmoksi”.

Jakobsonin kirjoja olen lukenut useita ja niissä minua on houkuttanut paitsi kirjoittajan analyyttisyys, niin myös kyky luoda kokonaiskuva käsiteltävänä olevasta aikakaudesta.

Tarkan näkemys tulee hyvin esille, kun hän artikkelissa maalaa suomalaisten ”itsekeskeistä” perusnäkemystä itsestään, joka perustuu siihen, että ”meidät on pysyvästi sidottu elämään Venäjä-Neuvostoliiton portinpielessä ja kohtalonamme on alistua tai ainakin sopeutua naapurin isännän oikkuihin”. Kuten tästä näkyy Tarkalla on negatiivissävyinen deterministinen näkemys Suomen kohtalosta. Ikään kuin emme itse pystyisi vaikuttamaan asemaamme tai kuvaan asemastamme lainkaan.

Entä Jakobsonin suhde Kekkoseen? Kekkonen otti Jakobsonin ulkoministeriöön Paasikiven vihjeen perusteella ohi monen muun kandidaatin. Ulkoministeriössä Jakobson palveli 1953-1974. Mielestäni Jakobson pysyi uskollisena Kekkoselle presidentin virassaoloaikana. Jakobson toimi sekä Kekkosen neuvonantajana että toimien selittäjänä. Samalla hän yritti luoda hienovaraisesti liikkumavaraa länteen. Muutoinkin Jakobson piti yhteyttä aktiivisesti länteen, joka ei jäänyt Neuvostoliitolta huomamatta. Pyrkimys YK:n pääsihteeriksi tyrmättiin lopulta Neuvostoliiton toimesta, joskaan Yhdysvallatkaan ei puoltanut hänen valintaansa. Kekkosen rooli oli ambivalentti: minulle on jäänyt käsitys, että samalla, kun Kekkonen julkisuudessa ajoi Jakobsonia tehtävään, hän toimi taustalla varsin ponnettomasti.

Kuten sanottu Jakobson myötäili Kekkosta hänen presidenttikaudellaan, mutta muuttui kriittisemmäksi myöhemmin.

”Tamminiemen pesänjakajat” antoi kuvan, jossa Jakobson oli enemmän tai vähemmän yksi Kekkosen seuraajaehdokkaista. Tuskinpa hän kuitenkaan oli kovin vahvoilla. Itse hän kiisti pyrkivänsä presidentiksi.

Kekkonen kunnioitti Jakobsonin älyä, mutta saattoi myös vieroksua häntä länsiorientoituneisuuden takia. Jakobson kumppaneineen ajoi länteen päin kallellaan oleva puolueettomuutta. Jakobsonin ja varsinkin hänen puolisonsa Marilynin länsisuhteet olivat kiinteät. En ota tässä kantaa, millaiset ne olivat. Selvää kuitenkin on, että Jakobsonin kautta tietoa poliittisesta agendasta ja ilmapiiristä virtasi läntisille tahoille.

Tarkka aivan oikein tuo esille, että Paasikivi – olkoonkin, että hän luovi (so: muutteli kantaansa) reaalipolitiikan värähdysten tahdissa – oli Jakobsonille läheisempi kuin Kekkonen.

Tarkka tuo Jakobsonin analyyttisyyden esille esimerkiksi 1940-luvun ns. vaaran vuosiin suhtautumisessa. Jakobson näki Stalinin politiikan läpi eikä pitänyt Suomen asemaa tuolloin vaaranalaisena.

Tarkka korostaa Jakobsonin roolia kylmän sodan analyytikkona varsinkin 1970-luvulla. Tapansa mukaan Tarkka kärjistää sanoen Neuvostoliiton toimien olleen suurvaltasuhteiden näkökulmasta loogisia ”vaikka se kohteli Suomea kaltoin ja johti sen muutamia kertoja kuoleman laakson portaille. Jos tuntee hirttosilmukan kaulassaan, tieto pyövelin toiminnan johdonmukaisuudesta ei paljon lohduta”. Tarkka käyttää Jakobsonia hyväkseen omien näkemystensä painoarvon lisäämiseksi.

Jakobsonin kokonaismerkitystä kuvatessaan Tarkka yltyy miltei runolliseen poljentoon: ”Jakobsonin tapa kuvata suomalaista identiteettiä on anglosaksisen viileä, mutta lämpimästi kansallinen, arkisesti isänmaallinen, muttei koskaan pateettinen”. Totta on, että analyysin terävyydessä ja syvyydessä Jakobson on ulkopolitiikan tuntijoista aivan kärjessä. Itse olen aina nähnyt Jakobsonin eräällä tavalla viekoittelevana hahmona, joka osasi koukuttaa teostensa lukijan.

Olen valinnut kiinnostuneen, mutta varovaisen ja joiltakin osin epäilijän roolin tulkitessani hänen kirjoituksiaan ja ajatuksiaan.

Hullut vuodet 1848 ja 1968

Heidi Hakkarainen käsittelee Niin & näin -lehden 2/2018 artikkelissaan ”Mediavallankumous” vuoden 1848 ”hullun vuoden” tapahtumia. Referoin ohessa kirjoitusta ja pyrin löytämään yhtymäkohtia eräisiin muihin vastaaviin ajankohtiin historiassa. Yritän luoda suurta kaarta vuodesta 1848 vuoden 1968 kautta nykypäivään.

Uudet painotekniikat, tiedon systemaattinen jakelu, lehdistön nousu ja tuliterän lennätinjärjestelmän käyttöönotto tekivät vuoden 1848 kumoukset (samanaikaisia kumouksia tapahtui tuhkatiheään) mahdollisiksi. Tieto levisi, sillä lehtiä luettiin ääneen kahviloissa. Tänä päivänä puhumme mediavallankumouksen yhteydessä internetistä. On mielenkiintoista verrata yhtymäkohtia tähän päivään, sillä elämme nytkin mediavallankumouksen aikaa internetin myötä. Tieto on valtaa!

Vuoden 1848 kumous oli vastareaktio vuoden 1815 Wienin kongressin konservatiivisille, valtasuhteet säilyttäville taantumuksellisille päätöksille. Kumous keräsi voimaa vuosien kuluessa ja puhkesi sitten suurin piirtein samoihin aikoihin eri puolilla Eurooppaa.

Vallankumouksen syyt vaihtelivat maasta toiseen. Kansannousuihin osallistuivat talonpojat, opiskelijat ja kaupunkien porvaristo, joilla kaikilla oli omat syynsä murtautua esille niistä lokeroista, joihin ne oli puristettu.

Mitä syitä kansannousuille on löydettävissä? Voimistuva nationalismi, liberaalin porvariston nousu, kasvava sosiaalinen kurjuus ja talonpoikien ahdinko maaseudulla olivat mm. vaikuttavia tekijöitä.

Kattavasta aiheuttajasta vallitsee joltinenkin yksimielisyys: vanha hallinto ei vastannut enää yhteiskunnan tilaa. Kapinoijat vaativat perustuslakia, lehdistönvapautta, sananvapautta ja lisää poliittista valtaa. Välittömän katalysaattorina saattoi toimia 1840-luvun taloudellinen laskusuhdanne. Tilanne oli uskomaton: Habsburgeilla oli vielä käytössä feodaalijärjestelmä.

Uudet aatteet hakivat läpimurtoa: liberalismi, sosialismi ja nationalismi nostivat päätään. Marxin ja Engelsin ”Kommunistinen manifesti” ilmestyi helmikuussa 1848, tosin herättäen aluksi vain vaatimatonta huomiota. Kommunistisesta manifestista juontavat kuitenkin pitkälle ulottuvat versot aina vuoteen 1917 saakka (marxilaisuus on nähty siltana vuosien 1789 ja 1917 välillä).

Vanhoillisten voimien (Metternich!) ja uudistusvoimien vastakkainasettelu oli harvinaisen kärjistynyt. Kumouksen keskiössä olivat Saksan pikkuvaltiot ja Itävalta. Kumouksen sanoma levisi kulovalkean tavoin läpi Euroopan: Wienin jälkeen tulivat, Budapest, Venetsia, Krakova, Milano, Berliini….

Itävallassa omaksuttiin ikään kuin jälkijättöisesti Ranskan suuren vallankumouksen aatteita ja symboleja. Venäjällä Nikolai I onnistui tukahduttamaan kumouksen leviämisen kovilla otteilla. Sensuuri tiukkeni mm. Suomessa… Kumouksen ensimmäisiä uhreja oli sensuurin kaatuminen keskisessä Euroopassa. Joidenkin arvioiden mukaan Wienissä ilmestyi yli 200 uutta lehteä. Lehtien katumyynti käynnistyi….. Kumouksella oli vahva kulttuurinen vaikutus: pukeutuminen, puhetavat ja nimet muuttuivat.

Hulluun vuoteen ei kuulunut ainoastaan suuri innostus vaan myös väkivalta: itävaltalaisia menehtyi yli 100 000! Kaiken jälkeen kumous kuitenkin epäonnistui. Vanhoilliset rakenteet huojuivat mutta pysyivät pystyssä.

Kumous jätti valtavat jäljet eurooppalaiseen perinteeseen. Vielä tänä päivän pohditaan tapahtumien vaikutusta myöhempään historiaan.

Vuosi 1848 on viitoittanut polkua kohti sanavapautta, ihmisoikeuksia, demokratiaa ja äänioikeutta, mutta viiveellä. Yhtymäkohtia nähdään myös kansallissosialismin nousuun 1930-luvulla johtuen vuoden 1848 kumouksen epäonnistumisesta. Asia nähdään siis niin, että yhteiskunnan uudistaminen epäonnistui ja demokratisoituminen ei lyönyt läpi hulluna vuotena. Siksi totalitarismi voitti.

Vuoden 1848 vallankumous epäonnistui, koska establishmentti sai siitä pian otteen: ”hullu vuosi” jäi lyhytaikaiseksi liberalismin ja demokratian kokeiluksi.

Internetiä ei pystytä tukahduttamaan, mutta kuinka ollakaan Venäjällä yritetään perustaa kansainvälisestä internetistä irrallinen netti, eikä tieto ole huuhaata. Taantumuksen voimat ovat taas keskuudessamme ja ovat vallassa useissa maissa. Ehkä meitä uhkaa jälleen tiedonvälityksen tukahduttamiseen pyrkivä vastaisku.

Vuosi 1848 avaa mahdollisuuden tarkastella liberalismin ja nationalismin yhteenkietoutunutta suhdetta. Yleensä nämä kaksi suuntaa nähdään toisilleen vastakkaisina, mutta toisaalta on nähty, että liberaali poliittinen kulttuuri edisti nationalismin ja oikeistopopulismin nousua 1900-luvulla. Pitäisi kai oikeammin sanoa, että nationalismi nousi niistä olosuhteista ja valta-asetelmista, jotka vallitsivat 1850-luvun puolessa välissä. Esim. itävaltalainen nykyajan nationalismi on nähty johtuvan 1800-luvun tapahtumista.

::::::::::::::::::

Oliko vuosi 1968 hullun vuoden perillinen?

Jukka Lindfors on tiivistänyt hyvin vuoden 1968 tapahtumat, joten lainaan hänen yhteenvetoaan (Yle Elävä arkisto):

”Maailma kuohui vuonna 1968 rajummin kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. "Hullua vuotta" leimasivat Vietnam, Tšekkoslovakia, opiskelijoiden radikalismi ja poliittiset murhat.

Vietnamin sota, Kiinan kulttuurivallankumous ja Boliviassa kuolleen sissijohtaja Ernesto "Che" Guevaran esimerkki radikalisoivat etenkin nuorisoa ja opiskelijoita amerikkalaisuutta ja kapitalismia vastaan.

Ympäri maailmaa vaadittiin radikaaleja poliittisia muutoksia. Euroopassa kuohui mm. Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Länsi-Saksassa, Portugalissa, Belgiassa, Puolassa, Jugoslaviassa ja Tšekkoslovakiassa.

Länsi-Euroopassa vuosi 1968 huipentui Ranskan toukokuun mellakoihin. Tšekkoslovakiassa pyrkimykset "ihmiskasvoiseen sosialismiin" päättyivät Varsovan liiton suorittamaan miehitykseen.

Mielenosoituksia ja mellakoita koettiin myös mm. Japanissa, Pakistanissa, Egyptissä, Algeriassa, Nigeriassa, Senegalissa, Ghanassa, Argentiinassa, Brasiliassa, Uruguayssa, Meksikossa.

Yhdysvalloissa kamppailtiin mustien ja muiden köyhien oikeuksista sekä Vietnam-politiikasta. Kansakuntaa järkyttivät melkein peräjälkeen Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn salamurhat.”

:::::::::::::::::

Minulla on myös henkilökohtainen suhde noihin tapahtumiin. Olin silloin intensiivisesti aikaani seuraava koululainen. Toki maaseudulla osallistuminen ajan tapahtumiin oli rajallista. Sisäistin kuitenkin joitakin asioita noiden vuosien idealismista porvariskodin hengen vastaisesti.

Selvä erottava tekijä kahden hullun vuoden välillä on, että 1848 kumous oli hyvin Eurooppa-keskeinen. Maailma muuttui ja vuoden 1968 tapahtumat eivät voineet enää rajoittua pelkästään vanhalle mantereelle.

Ajan pyörteissä oli vaikeaa hahmottaa, mihin suuntaan vuoden 1968 kumous kehittyisi, mutta jälkeenpäin voidaan löytää suuntaviivoja. Akuuttien tapahtumien keskellä väkivalta, aineelliset tuhot ja epäjärjestys korostuivat, mutta syvempiäkin tarkoitusperiä toki ilmeni.

Vuoden 1968 tapahtumat ovat sekoitus idealismia, vanhan vallan kaatamista ja tulevaisuuden näkyjä demokraattisemmasta yhteiskunnasta. Radikaalit katsoivat edistyksen ja kehityksen tapahtuva liikaa ylhäältä alaspäin. Valta halutiin alas ja tietenkin opiskelijoiden etujoukolle. Sen sijaan työläisten solidaarinen rekrytointi opiskelijaliikkeen rinnalle ja kumppaniksi epäonnistui. Työväenliike näki opiskelijoiden tavoitteissa liikaa anarkistisia piirteitä: Daniel Cohn-Bendit 27.5.1968: ”Liikkeemme ei tarvitse johtajia. Jokainen voi ottaa hoitaakseen minkä tahansa tehtävän”.

::::::::::::::::::::

Mikä yhdistää vuosia 1848 ja 1968 toisiinsa ja mikä niitä erottaa? Entä yhteydet tähän päivään?

Vuosi 1848 käynnisti liberaalin ja demokraattisen muutoksen ja vaikka kumous epäonnistui jätti se jälkeensä muistot taistelusta ihmisoikeuksien ja vapauksien puolesta. Voitaneen sanoa, että ensimmäisestä maailmansodasta käynnistynyt demokratisoitumisprosessi katkesi suurelta osin 1930-luvulla fasismin ja autoritaarisuuden nousuun – tosin ei kaikilta osin – mutta jatkui toisen maailmansodan jälkeen yhä vahvempana. Kuitenkin suurten ikäluokkien vauhdittamat nuorisojoukot eivät tyytyneet saavutettuun, vaan halusivat lisää valtaa.

Kysymys oli siis kuvitellun tai todellisen demokratisoitumisprosessin viemisestä idealistisiin päämääriin saakka. Vuoden 1968 kumouksessa oli kysymys juuri tästä. Monet muutkin teemat kokivat nousun: kolmas maailma ja kehitysyhteistyö nousivat polttopisteeseen. Ne olivat osia tuon ajan globaalista maailmankatsomuksesta.

Vuoden 1968 sukupolven tavoitteet jäivät ainakin näennäisesti saavuttamatta. Kumoukseen väsyttiin. Vanha valta sulautti radikaalit syleilyynsä . Uudenraikas kumous jähmettyi dogmatismiksi 1970-luvun vaihteessa sekä meillä että muualla. Siemen kuitenkin kylvettiin ja monet uusista ajatuksista muuttuivat valtaväestön omaksumiksi tavoiksi, vaikkei sitä hevillä myönnetä.

Entä miltä maailma näyttää nyt vuonna 2018 hullujen vuosien näkökulmasta. Rohkea johtopäätös voisi olla, että tänä päivänä monet hullujen vuosien idealismista realismiksi suodattuneet saavutukset ovat nyt joutuneet puolustuskannalle. Edes demokratia ei ole itsestään selvyys, vaan autoritaariset hallinnot saavuttavat yhä enemmän jalansijaa. Arkkikonservatiivien taholta vuoden 1968 sukupolvi on joutunut jopa pilkan kohteeksi. Vuoden 1968 ajatusmallit liberaalin demokratian osana ovat tänään todellisten haasteiden edessä.

Taustalla tapahtunut vallankumousrypäs (ilmasto- ja ympäristökysymykset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, feminismin nousu, etniset kysymykset, siirtolais- ja maahanmuuttajapolitiikka jne.) ei selvästikään miellytä nousevia oikeistokonservatiivisia voimia. Toisaalta monet teemat kulkevat läpi ”hulluuden”: asunto, työ ja koulutus. Eivät ne ole ongelmina hävinneet mihinkään. Eniten liipaisimella on solidaarisuus, johon on lyöty vanhasosialistinen leima, vaikka sen tarve on suuri tänäkin päivänä yksilöllisyyttä suosivassa yhteiskunnassa.

Taistelu muuttumattomuutta, vanhollisuutta vastaan on ikuista. Eniten erilaisia ristiriitaisia mielikuvia minussa herättää hulluuden peruskäsite ”vapaus”. Vapautta vaadittiin barrikadeilla hulluna vuonna 1968. Vuoden 1968 utopistiseen idealismiin kuului ”rajattoman vapauden tunne”. Valtaan vaadittiin ”mielikuvitusta”.

Jotkut ovat miettineet (kuten Barack Obama) mentiinkö liian pitkälle liberalismin ”tyrkyttämisessä”. Suurella yleisöllä tai sen merkittävällä osalla ei ollut valmiuksia ottaa vastaan ”kaiken sallivan” vapauden julistusta. Miten vapauden sanomaa julistettiinkaan vuoden 1968 alla! ”Koko sukupolvi, uutta maailmanselitystä etsimässä, kaikki liikkeessä” (hyvin vapaasti suomennettuna Scott McKenzie: ”San Francisco”).

Finanssikriisin jäljillä – kun pöly on laskeutunut

Kymmenen vuoden takaista finanssikriisiä on selitetty monilla tavoin. Tarjoan ohessa oman selitykseni (tai osaselityksen), jonka laadin melko pian finanssikriisin puhkeamisen jälkeen. En kuitenkaan ole havainnut, että pääpiirteissä olisi virhettä, joten esitän sen tässä. Yksityiskohdissa toki voi olla tarkentamista, samoin joissakin painotuksissa.

:::::::::::::::::::

Rahamarkkinakriisiä voidaan selittää monista lähtökohdista. Globaalit rahavirrat ovat muuttaneet suuntaa viime vuosikymmeninä (nousevat kehittyvät maat rahoittivat ja rahoittavat edelleen kehittyneiden maiden alijäämiä). Uusliberaali ideologia johti ajatteluun, että talouden kuplia ei pitänyt pelätä, koska tehokkaasti toimivien markkinoiden piti pitää huolta talouden tasapainosta.

Charles Ferguson tuo kirjassaan ”Rosvojen valtio” esille erään seikan, joka on merkitsevä arvioitaessa kriisin koko kuvaa. Hän mainitsee, että vain 10 % subprime-luototuksesta koski ensiasuntoja. Ferguson myös irrottaa luototuksen asuntokeskeisyydestä ja painottaa muiden lainojen merkitystä (opinto-, auto-, yrityslainat, unohtamatta kulutusluottoja). Subprime-lainat vetivät siis hunajan tavoin puoleensa kaiken tyyppisiä velkahankintoja, vaikka niistä jouduttiin maksamaan kova korko niihin sisältyvät riskin takia. Ilmeisesti lainan takaisinmaksukaava (yleensä 2 + 28 vuotta) houkutti, koska alun vapaavuodet tuntuivat mukavilta. Selvästi on myös nähtävissä, että pankit ohjasivat asiakkaitaan itselleen edullisiin subprimelainoihin – myös niissä tapauksissa, joissa asiakas ei niitä tarvinnut. Korkeasta korosta johtuen ne olivat arvopaperisijoittajille hyvä apaja. Kaiken takana oli usko asuntojen hintojen jatkuvaan nousuun. Ei pitänyt käydä huonosti, koska velalla oli vakuus.

Kuten tiedetään mieletön asuntojen kysyntä johti asuntojen hintakuplaan ja vääjäämättömään romahdukseen. Kriisi muhi lähes koko 2000-luvun alkuvuosien (ehkä vuodet 2003-2006) ennen kuin saavutti lakipisteen.

CDO-arvopaperit ja CDS-luottojohdannaiset tuhosivat luottojen laadun tehokkaasti. Molempiin rahamarkkinatuotteisiin sopii käsite ”järjetön ylenpalttisuus”: mikään ei riittänyt pyrittäessä yhä mielikuvituksellisempiin rahoitustuotteisiin.

Väistämättä tulee mieleen, ettei kukaan hallinnut kokonaisuutta. Rahan tulviminen omaan taskuun hiljensi kriittiset äänet. Kaikki tuntuivat hyötyvän. Varmistuksena toimi vastuunsiirtojärjestelmä. Mikään rahoituksen osapuoli ei jäänyt katsomaan miten omalle panokselle käy. Arvopaperistettu laina välitettiin eteenpäin rahamarkkinoiden ravintoketjussa ilman välttämätöntä kontrollia. Tapahtui suoranaisia petoksia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Suuri osa toimijoista ehti nostaa bonukset, ennen kuin romahdus tuli eikä monenkaan ole tarvinnut pelätä rahojen palauttamista.

Suurimmat virheet tehtiin pankeissa innovatiivisten rahoitusinstrumenttien valheellisen innostavassa ilmapiirissä. Puolijulkisten asuntorahoittajien rooli (Fannie Mae, Freddien Mac) oli sittenkin rajallinen. Ne kyllä ostivat luottoja ja pahensivat kuplaa, mutta suurimman virheen ne tekivät liittyessään niiden tahojen joukkoon, jotka sijoittivat varojaan subprime-arvopapereihin. Ne olivat siis samoilla apajilla kuin monet institutionaaliset sijoittajat. Kaikkein vastenmielisimpänä piirteenä pettäjäpankkien toiminnassa pidän niiden vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.

Tietenkin keskuspankin alhainen korko IT-kuplan puhkeamisen aiheuttaman taantuman seurauksena oli lisäämässä luototusta. Alan Greenspanin panos kriisin syntymiseen oli se, että hän yhden-kahden vuoden sijasta piti korot alhaalla peräti neljä vuotta. Yleinen sääntelyn vastainen henki tuhosi mahdollisuudet kahlehtia pahimpia ylilyöntejä. Johdannaisten säätelypyrkimyksen kaaduttua vuonna 2000 oli portti avoinna moraalikadolle.

Investointipankkien muuttuminen finanssitavarataloiksi (Glass-Steagall Actin kumoutuminen vuonna 1999) loi edellytykset valtavalle rahamarkkinateollisuuden kasvulle. Lain kumoutuminen mahdollisti finanssitavaratalot: rahat menivät taas ”sekaisin”, kuten 1920-luvulla. Glass-Steagall Act eli vuoden 1933 pankkilaki nimenomaan irrotti talletuspankkitoiminnan investointipankkitoiminnasta. Laki oli tehokkaasti estänyt yli 60 vuoden ajan ihmisten talletusten käytön pankkien riskisijoituksiin.

Investointipankit eivät ainoastaan ostaneet subprimelainoja , ne myös ostivat näitä lainoja myöntäneitä rahalaitoksia. Taustalla - ehkä eräänlaisena viimekätisenä totuutena - oli tuotannollisen toiminnan hiipuminen ja teollisuuden kasvun korvaaminen rahamarkkinateollisuuden kasvulla. Tämä ”tuotanto” ei ollut kestävällä pohjalla.

::::::::::::::::::

Finanssikriisin käsittelyn yhteydessä sivuutetaan usein tapahtuneen ideologiset lähtökohdat. Yritän avata seuraavassa tätä näkökulmaa. Toki tämä on oma tulkintani siitä, mistä oli kysymys. Tarina meni mielestäni jotenkin näin:

Kun George Bush nuorempi 2000-luvun alussa kehitti ”omistajuusyhteiskuntaideologiansa” (selitys käsitteelle omistajuusyhteiskunta alaviitteessä), oli sen tavoitteena kasvattaa kunnon kapitalisteja amerikkalaisen unelman avulla. Ja se unelma oli tietenkin omistusasunto. Niinpä mustille ja latinoille (ja köyhille valkoisille) tarjottiin edullista käsirahaa liittovaltiolta (”American Dream Downpayment Act, 2003”). Tavoitteena oli 5,5 miljoonaa uutta asuntoa vuoteen 2010 mennessä. Historiaa pitää tarkastella ajan hengessä: noina aikoina ei paljon mietitty kenellä oli varaa asuntoihin. Ideologiset lähtökohdat olivat paljon tärkeämpiä.

Yhdysvaltain polttava ongelma oli kasvavat tuloerot. Bushin olisi pitänyt keskittyä niiden korjaamiseen, mutta ideologiansa mukaisesti hän ei puuttunut tuloeroihin pitkällä tikullakaan, vaan päinvastoin suurensi tuloeroja suurituloisten verohelpotuksilla.

Bush halusi omistajuusyhteiskuntaideologiansa mukaisesti ”kaventaa” tuloerojen sijasta omistajuuseroja. Samalla oli tarkoitus kiinnittää köyhät amerikkalaiset yhteiskuntaunelmaan omistusasumisen kautta , eikä vain nyt eläviä, vaan perinnön kautta myös seuraava sukupolvi. Yksi iso mutta jäi: ihmisillä ei ollut varaa lyhentää lainaa edes liittovaltion 7000 dollarin käsirahatuen, eikä lainanlyhennysten vapaavuosien avulla. Samaan aikaan pankkien eksoottiset rahoitustuotteet nousivat arvoon arvaamattomaan. Aikanaan Fanny Maen niin loistava asuntorahoitusstrategia muuttui myrkylliseksi järjestelmäksi, jossa maksukyvyttömien ihmisten velat muuttuivat arvopaperistetuksi roskaksi.

::::::::::::::::

::::::::::::::::

Selitys käsitteelle omistajuusyhteiskunta:

Konservatiiviset thinktankit kehittelivät Ownership Societyn, omistajuusyhteiskuntakäsitteen 2000-luvun vaihteessa. Siinä omistajuus perustui rankimman kautta yksilön omistajuuteen. Uusliberaalien tarkoittamassa mielessä omistajuusajatus otti kantaa koulunkäynnin järjestämistapaan, terveydenhuoltoon ja eläkkeisiin. Cato-instituutti vei asian niin pitkälle, että koulunkäynnin piti perustua siihen, että oppilaiden vanhemmat ”omistivat” lasten koulunkäynnin, so. vanhemmat maksoivat omistajuusyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti lasten koulunkäynnin. Uusliberaalien periaatteiden mukaan rahaa ei kierrätettäisi valtion kautta. Ei siis verodollarein ylläpidettyä koulua. Toiseksi haluttiin jokaisen maksavan omat eläkkeensä ja kolmanneksi jokaisen haluttiin maksavan oman terveydenhuoltonsa. Tarkoitus oli aloittaa sosiaaliturvan osittaisella yksityistämisellä. Nämä ajatukset ovat johdonmukaisia seurauksia tavoitellun ”pienen valtion” näkökulmasta.

Ownership Societyn keskeinen osa oli Home Ownership, jonka toteuttamista olen pyrkinyt yllä kuvaamaan.

Helppoa rahaa kalliilla hinnalla

HS:n Paavo Teittinen käsitteli 12.8.2018 artikkelissaan ”Helppoa rahaa” ansiokkaasti pikavippiongelmaa. Olemme jo vuosia painiskelleet pikavippien seurausten kanssa. Ongelmana on kova korko, jota pikavippien ottamisen yhteydessä ei juuri pohdita. Tärkeintä on, että raha tulee tilille alta aikayksikön. Silloin päästään toteuttamaan sen hetkistä rahaa vievää intohimoa. Eräs pikavippiasiakas toteaa yhteenvedonomaisesti Teittisen kirjoituksessa, että ”ihmiset, joilla on rahan hajua, käyttävät hyväkseen ihmisiä, jotka eivät ymmärrä talouden päälle”. Teittinen sanoo sen toisin sanoin: firmat tekevät valtavia voittoja lainaamalla rahaa ihmisille, ”joilla rahaa on vähiten”.

Seuraavassa faktat perustuvat Teittisen pitkään artikkeliin. Johtopäätökset ovat omiani.

Intohimoisesta pikavipin metsästyksestä ei välttämättä ole kysymys silloin, kun kodinkone hajoaa ja rahaa uuteen ei ole. Osittain pikavippiongelma on yhteiskunnallista laatua, esimerkiksi pienestä palkasta johtuvaa.

Vuonna 2013 tuli voimaan laki joka kielsi yli 50 prosentin vuosikorot alle 2000 euron luotoilta. Yritettiin hillitä suomalaisten velkaantumista. Pikavippifirmat kehittivät lainsäädännön kiertämiseksi joustoluoton, jota voi nostaa pienemmissä erissä. Ongelmia voi ennustella myös uudelle ja paljon kannatetulle esitykselle laiksi, jolla kiristetään koron asettamisen ehtoja entisestään. Pikavippifirmojen mielikuvitus on rajaton. Jo nyt on käytössä järjestelylainat, joissa kootaan pienempiä lainoja paketiksi, jossa tietenkin on kova korko.

Monissa alan yhtiöissä on lainojen myöntämistoiminnon ohella myös perintätoimisto. Asiakas ympäröidään tehokkaalla verkolla, jonka silmien läpi ei hevillä pääse. Bisnes perustuu big dataan, jossa massiivinen asiakaskunta eritellään matemaattisesti pieniin osiin, joihin sitten markkinointiviesti kohdistetaan.

Pikaluotoissa on kysymys satojen miljoonien potista, mahdollisesti jopa miljardista. Kulutusluottokanta on kaikkiaan 19 miljardia euroa, joten voi syntyä harhakäsitys, että pikavipit ovat vain kohtuullinen ongelma. Kaiken kaikkiaan velkaongelmaisia on Suomessa yli puoli miljoonaa. Maksuhäiriömerkintä on lähes 400 000 henkilöllä.

Pikavippifirmojen liiketoiminta on erittäin kannattavaa. Voitto liikevaihtoon nähden on monilla yrityksillä shokeeraavan suuri. Edellä mainituista syistä johtuen kannattaa toivottaa onnea uudelle pyrinnölle saada velkaantuminen aisoihin.

Hyvin monet kannattavat positiivista luottorekisteriä, jopa pikavippifirmat. Ne hyötyvät siitä, jos luottotappioita ei kerry enemmän tai vähemmän sattumanvaraisista asiakkaista. On niiden etu, jos luoton takaisinmaksukyky onnistutaan varmistamaan ainakin joltisella varmuudella. Tuleva uudistus tulee karsimaan pikavippiyrityksiä niin kuin vuoden 2013 uudistuskin, mutta tapahtuuko bisneksessä kuitenkaan tervehtymistä? Siinäpä kysymys.

::::::::::::::

Mikä saa ihmiset pakkomielteenomaisesti hankkimaan pikavippejä? Yksi vastaus voisi olla, että elämme hyvin menestyvien ihmisten yhteiskunnassa. Monet pienituloiset kokevat, että heidän on pysyttävä muiden kulutuksen tahdissa.

Löylyä lisäävät rikastumisneuvojat, joille muiden rikastuttaminen on bisnestä riippumatta siitä onnistuuko vaurastuminen. Yhteiskuntarakenteisiin on piilotettuna yksilöllistymiskoodi. Enää ei ajatella solidaarisesti, että kaikki pidetään mukana, vaikka poliittista tahtoa näyttäisi riittävän. Itsensä pitäminen mukana onnistuu vippien avulla ainakin hetkeksi.

Filosofi Sami Pihlström puhuu onnellisuuden tavoittelun pakkomielteestä. Tosielämän eettiset valinnat kuitenkin edellyttävät epämukavuuden sietämistä. Monelta puuttuu tarvittava pitkäjänteisyys. Sen takia sorrutaan helppoihin ratkaisuihin.

Pihlström toteaa, että ”eettisille kysymyksille on luonteenomaista, että niitä ei voi ratkaista. Siksi moraaliselle pohdinnalle on aina ominaista hämmennys”. Jotenkin tämän ajattelun kautta voitaisiin ehkä ymmärtää pikavipin hakijan ymmällä olon tilanne. Ei siis välttämättä ihme, että ongelma on niin laaja.

::::::::::::::

Ovatko pikavipit yksilön vai yhteiskunnan ongelmia? Mielestäni vastuu jakautuu. Meillä on liian herkästi pikavippeihin tarttuvien joukko. Harkinta-aikaa ja peruuttamismahdollisuutta pitäisi pystyä säätämään. Pikavipin ottoa edeltävään neuvontaan pitäisi olla varaa panostaa. Nyt keskitytään jälkihoitoon ja sekin on puutteellista.

Viime aikoina on kovasti puhuttu taloustiedon kouluopetuksen laajentamisesta. Siinä on periaatteessa järkeä. Kysymys on eri oppiaineita läpäisevästä opetuksesta. Pikavipin ottajat eivät usein ymmärrä, mihinkä korkojen kanssa sitoutuvat. Kysymys on yhdeltä osin vanhan ajan laskennon nostamisesta kunniaan.

Panostaisin taloustiedon yleiseen hallintaan kouluopetuksessa. Tarvitaan tietoa ansiotasosta, eläkkeistä, säästämisestä, talouden yleisistä pelisäännöistä. Minun sukupolveni ihmisille nämä olivat kohtuullisen selviä jo kotikasvatuksen perusteella. Muutoinkin maailma oli toinen: ei ollut nykyisiä houkutuksia, eikä naapurin tytön tai pojan elämäntilanne poikennut omasta niin paljon kuin nykyisin usein on laita. Pärjättiin ilman muotivaatteita. Ihailtiin, jos jollakin oli telkkari. Ja pian se oli jokaisella. Nykyisin vertailutarve on aivan eri tasolla.

Ongelma liittyy osin laajaan tulonjako-problematiikkaan. Meitä seuraavan ja sitä seuraavan sukupolven on monissa tapauksessa tyydyttävä pienempiin tuloihin ja tai eläkkeisiin. Kehitys on jo nyt nähtävillä. Työsuhteet ovat epätavanomaisia ja hyvin usein tulot jäävät jälkeen vanhoista kokopäiväisistä työtehtävistä. Olisi pystyttävä taistelemaan työpaikkojen puolesta, joiden varassa voi elää. Ennen kaikkea pitäisi syntyä uusia työpaikkoja, joissa ansiotaso takaa riittävän elintason ilman pikavippejä.

Kauppatieteen tohtori Heidi Hirsto esittää HS:n mielipidekirjoituksessa 16.8.2018, että tavoitteena pitäisi olla talousopetuksen valmiudet ”rakenteiden kriittiseen tarkasteluun ja niiden muuttamiseen”.. Aikamoinen haaste! Lause sisältää ajatuksen, että talouden syy-yhteyksien väliset kytkennät oivalletaan ja samalla torjutaan yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin Viime kädessä on kysymys siitä, ”millä tavoin esimerkiksi omat kulutus- ja sijoitustapamme kytkeytyvät ihmisten ja luonnon hyväksikäyttöön maailmanlaajuisesti”.

Väinö Linnan kujanjuoksu

Kansalliskirjailija Väinö Linna on ollut paljon esillä kansalaissotaan liittyvien historiallisten ja yhteiskunnallisten teemojen johdosta. Antoiko Linna oikean kuvan torpparien asemasta jne. ? Olen näitä aiheita paljon käsitellyt, mutta nyt haluaisin keskittyä minua paljon askarruttaneeseen Linnan henkiseen luhistumiseen vuoden 1952 paikkeilla. Päälähteenä käytän Yrjö Varpion elämäkertaa ”Väinö Linnan elämä” (WSOY, 2006). Tapahtunut henkinen romahdus voidaan käsittääkseni kytkeä moniin kirjallisiin teemoihin, jotka tekivät Linnasta myöhemmin suuren.

Kahden kohtuullisesti menestyneen esikoisteoksensa – ”Päämäärä” ja ”Musta rakkaus” - julkaisun jälkeen Linna oli ylivireässä mielentilassa ja ilmoitti kustantajalle loppusyksystä 1949, että hän on innostunut kirjoittamaan ”yhtä maailman suurinta teosta”. Varpion mukaan lausahdus kuvaa Linnan itseironiaa. Mutta vähitellen ironiasta kasvoi pakkomielle….

Uuden romaanin kirjoitustyö alkoi keväällä 1952 ja sen työnimi oli ”Messias”. Siinä hän halusi työntyä todella syvälle ihmismielen syövereihin, osin tieteen, osin oman syväpsykologisen itseopiskelun kannattelemana. Romaanin juoni rakentui keuhkotautisen päähenkilön Ilmari Mustakorven ympärille. Mies tietää kuolevansa ja hänen on pakko tästä syystä pohtia elämän perimmäisiä kysymyksiä. Messias-nimi oli tarkoitettu ironiseksi: Messias edusti elämänvalhetta.

Osoittautui, että Linna ei ollut omimmalla alueellaan tällaisessa pohdinnassa. Tai pikemminkin voisi sanoa, että hän tunsi suunnatonta viehtymystä ratkaista ihmisen psyyken problematiikka, mutta siihen hänen oma psyykensä ei taipunut. Pian hän tajusi, että ”työläiskirjailijan” tai arkielämän ihmisten haasteet ja ongelmat olivat paljon lähempänä hänen sisintään. Ehkäpä on kuitenkin niin, että kaikki hänen 1950-luvun alussa kokemansa tarvittiin myöhempien mestariteosten rakennuspuiksi.

Uuden kirjan kohdalla oli kysymys keskeneräisestä prosessista joka liittyi aiempiin kahteen kirjaan ja laajeni dostojevskiläiseksi maailmankatsomukselliseksi pohdinnaksi. Kysymys oli kaikkien arvojen kyseenalaistamisesta ml. oman lapsuuden vahvan uskonnollisen katsannon epäilynalaiseksi asettamisesta. Aiemmin vahvat uskonnolliset normit alkoivat murtua.

Linna peilasi ajatuksiaan toisen kirjailijan, Aladar Valmarin ajattelua vasten. Kysymys oli jatkuvasta vuorovaikutuksesta. Valmari oli eräänlainen hovikriitikko, kuitenkin niin, että hän pystyi aitoon kritiikkiin. Linna jopa suunnitteli Valmaria Messiaan keskeiseksi hahmoksi. Joka tapauksessa Linna perehtyi huolella uusiin psykologisiin ja psykoanalyyttisiin virtauksiin kirjan työstämistä varten.

Messias, vapahtaja, edusti siis Linnalle elämänvalhetta. Kuoleman, jopa itsemurhan teema, oli Linnalla läsnä kirjan luonnoksissa. Kuoleman tematiikassa Linna tuli lähelle Tuntemattoman sotilaan aihemaailmaa. Kysymys kuuluukin, kävikö Linnan uuden romaanin luonnoksissa läpi sodan aikaisia traumojaan. Varsinkin viime vuosien tutkimusten valossa tämä tulkinta voi olla hyvinkin lähellä Linnan ajatusmaailmaa. Onhan sodan aiheuttamat psyyken vammat tuotu esille monissa tuoreissa tutkimuksissa.

Kirjoittamisen edetessä teoksen teemat alkoivat lähestyä vaarallisesti henkilökohtaisia traumoja. Linnan mielenterveys vaarantui. Hän kertoi myöhemmin pelästyneensä sitä, että hän ajatuksillaan ja kirjoittamisellaan tuhosi omia positiivisia elämänarvojaan.

Linnalla oli tapana lukea Valmarille uusia osia Messias-kirjasta. Maailmoja syleilevän problematiikan lisäksi Linnan vastuksena olivat kirjoitustilojen vaihtelevuus ja kirjoittamisen hitaus: kirja ei tahtonut edetä.

Uskonnollisen tematiikan keskeisiä lauseita on tämä: ”Uskonto kehotti tunnustamaan synnit Jumalalle vaikka ne pitäisi tunnustaa itselleen ja siten vakavasti uskoa omaan syntisyyteensä”. Sysimustat pohdinnat johtivat ajattelemaan, että Jumalakin oli pirun keksintö: ihminen voi tulla toimeen ilman Jumalaa, mutta tuleeko hän toimeen ilman pirua?

Vuoden 1952 syksyyn tultaessa romaani alkoi monien vaiheiden jälkeen valmistua. Ahdistunut Linna turvautui myös ammattiauttajaan päästäkseen eroon tuskaantumisesta. Samaan tahtiin kirjoittamisen etenemisen kanssa heräsi epäily, että kirjaa ei kannata julkaista. Myös kustantaja oli kriittinen ja palautti kirjan useampaan otteeseen.

Valmarin mukaan Linnan ahdistus kumpusi epäilyistä, että arvostelu nuijisi valmiin teoksen. Viimeiset tiedot Messiaan viimeistelystä ovat talvelta 1953. Kustantaja - monivaiheisen prosessin jälkeen - oli valmis julkaisemaan käsikirjoituksen alkuosan, mutta ei loppua.

Linna, joka oli ottanut apurahan turvin vapaata töistä palasi työpaikalleen Finlaysonille, joka oli airut kirjan tulevasta kohtalosta. Kysymys oli samalla ”omakohtaisesta tervehdyttämisohjelmasta”, kuten Yrjö Varpio sen määrittää. Linna hävitti myöhemmin Messiaan lukuun ottamatta sen kustannettavaksi hyväksyttyä alkuosuutta.

Vielä vuoden 1953 kuluessa prosessi eteni, mutta epätoivoisissa merkeissä. Teoksen julkaisemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, sillä kirjailija itse luovutti.

Alkuosa on perikunnan hallussa edelleen, jos olen oikein ymmärtänyt.

Messias on nähty kirjailijan uran vaihtoehtoisena linjana. Nyt jäi näkemättä, mihin se olisi johtanut, sillä Linna valitsi Tuntemattoman ja Pohjantähden myötä kokonaan toisen kirjallisuusgenren lukevan yleisön onneksi.

Linna vapautui monessa suhteessa Messiaan epäonnistumisen jälkeen: hän löysi huumorin, hän löysi työkaverit uudella positiivisella tavalla, ja turha syntyjen syvien läpipohdiskelu sai jäädä. Jäljelle jäi tervejärkinen ajattelija, jonka maailmankuva laajeni ihmisen sisimmän tarkkailusta koko yhteiskunnan näköalaan.

::::::::::::::::

Lopuksi katsaus Linnan ajattelun kehittymiseen Messiaan jälkeen:

Erään lehtikirjoituksen (Hufvudstadsbladet, 1956) johtopäätöksissä on jotain tuttua: ”Kun valtaan noussut ryhmä alkaa tyydyttää omia tarpeitaan muun yhteisön kustannuksella, sen tarmo sammuu, eikä se enää avaa tietä yhteisön todellisille tarpeille…..”. Ja edelleen: ”Alemmat luokat vaistoavat, että hallitseva idea ei olekaan heidän ideansa ja alkavat kehitellä uutta omien tarpeidensa pohjalta”.

Näihin lauseisiin sisältyy irtaantuminen Messiaan yksilöpsykologisesta kapea-alaisuudesta. Lähestytään Tuntemattoman kautta Pohjantähden ajatusmaailmaa. Sisällissodan valkoinen totuus alkoi saada rinnalleen erilaisia harmaan sävyjä...

Linnan kirjoittamat artikkelit eivät kelvanneet valtamedioille kovinkaan hyvin ennen kuin suuri menestys pakotti julkaisemaan kirjoitukset … niin, innostuneiden lukijoiden asettaman paineen takia…

Menestymättömyyden salaisuus

Suomessa yleisurheilun perinteet ovat suunnattoman vahvat. Elämme perinteistä. Tappiot kerta toisensa jälkeen eivät lannista sisukkaita penkkiurheilijoita. Tärkeintä on ”odotus”. Se on hieno käsite, on upeaa, kun on jotain mitä odottaa verrattuna siihen, että vaihtoehtona on näköalattomuus. Liian usein odotus kääntyy kuitenkin itseään vastaan.

Suuri odotus kaipaa hikeä ja kyyneliä, mutta myös suurta lahjakkuutta. Geenien on syytä olla kunnossa. Menestys tarvitsee urheilua harrastavia massoja. Se tarkoittaa, että urheilijoita on kaikilla tasoilla. Tästä joukosta sitten valikoituvat huiput ja sen alle jäävät kategoriat. Lasse Viren sanoi kerran jotenkin sillä tavalla, että eivät kaikki urheilijat pyri suurkisoissa mitaleille. On urheilijoita, joille riittää SM-taso tai ”piirikunnallisten” taso. Tärkeintä on, että tarjontaa on joka tasolle. Nyt on vain niin, että urheilua seuraavalla yleisöllä odotusarvot ovat korkeammalla: kaikki lahjakkuudet nähdään tulevina mestareina.

Tyypillisesti juuri käydyissä Berliinin EM-kisoissa 10-12 parhaan joukossa tilastoissa olleilta odotettiin mitalia. Juuri meidän omien urheilijoidemme piti olla niitä, jotka venyvät. Näin ei kuitenkaan käy kuin satunnaisesti.

Minulle hyvin rakas yleisurheilun Grand Old Man oli ja on edelleen Roberto L. Quercetani (s. 1922). Kirjassaan ”Kilpakenttien kuninkaat” (1964/1965) hän totesi kestävyysjuoksua koskevassa osuudessa, että ”tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan ja jäseniään kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä”. Ja vielä: ”Tämä suuntaus, joka on ollut kauan nähtävissä Amerikassa on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin”. Paavo Nurmi totesi muistini mukaan samasta asiasta, että ”ennen vanhaan juostiin niin lujaa kuin jaksettiin, nyt ne eivät jaksa juosta enää niin lujaa”.

Keinotekoisia stimulantteja käytettiin jo sekä Nurmen aktiiviaikana että Quercetanin kirjan kirjoitusajankohtana, mutta muutamien vuosikymmenien aikana ongelma räjähti käsiin: ”kaikki käyttivät”. Ainakaan menestystä ei kannattanut odottaa, jos ei ollut mukana doping-busineksessa. Räikein dopingin hyväksikäyttöaika on takanapäin, mutta ei missään tapauksessa ohi tiukentuneista doping-testauksista huolimatta. Käyttömenetelmät ovat aiempaa hienostuneemmat.

Kun tarkastelee varusmiespalveluksessa olevien kuntoa, niin ennen kaikkea huomio kiinnittyy kunnon polarisoitumiseen: huippuja on edelleen, mutta taso on pudonnut. Quercetani oli oikeassa esittämissään arvioissa paljon ennen tietokoneita ja nettisukupolvea. On määrällisesti vähemmän niitä, jotka ovat tyrkyllä huipulle. Osittain tämä tietenkin johtuu pienentyneistä ikäluokista, lajikirjon monipuolistumisesta (lahjakkuudet jakautuvat yhä pienemmille urheilun osa-alueille) ja loputtomasta määrästä uusia syntyviä lajeja. Jotkut lajit ovat kamppailussa ”vanhanaikaistuneet”. Yleisurheilussa on piirteitä, jotka ovat viitoittaneet tietä aneemisempaan suuntaan.

Mitä tulee uusiin lajeihin niin onhan se mukavaa olla huipulla edes hetken, kun tuoreen lajin harrastajamäärä on vielä globaalisti pieni ja huipulla on tilaa.

Kuitenkin on nähtävissä, että urheilu vetää aiempaa enemmän lahjakkuuksia puoleensa. Tarjolla on parempi ravinto, tehokkaampi sallittu lääkitys, parempi terveydenhuolto ja ennen kaikkea jatkuvasti suurentuvat rahapalkinnot. Polarisoituminen koskee myös rahaa: harvoissa lajeissa palkkiot huipulla ovat valtavia, kun taas harrastajamäärien putoaminen ja lajin laskenut taso on tehnyt joidenkin lajien harrastajista niukkuuden maailmanmestareita. Enää ei ole näyttöä edes 1960-luvun epäterveistä amatööri/ammattilaissääntöjen vinoutumisesta johtuneista ”ruskeista kirjekuorista”.

Urheilu suuret sankarit ovat suurempia kuin koskaan median pommituksesta johtuen. Idolikultti takaa huipulle yrittävien määrän jatkuvuuden. Raha ja menestys pelkistävät urheilun harjoittamisen huipulla. Koko kansan innostus on nyt median varassa ja hyvinhän tuo näyttää toimivan. Vanhat lajitkin saavat suuret yleisöt.

Kipukohtia on monia: Suomessa monet nuoret ovat ikäluokassaan aivan kärjessä, mutta kahdenkymmenen ikävuoden paikkeilla ero globaaleihin tähtiin usein repeää. Mistä moinen johtuu? Urheilumanageri Jukka Härkönen taisi sanoa, että nikkeli on nikkeliä: geenit ratkaisevat. Huipulle pyrkiviä on paljon ja ”otanta” suoritetaan globaalisti. Ja vastassa on piskuinen Suomi. Pelkkä innostus ja hyvä valmennus ei riitä, tarvitaan lahjakkuusominaisuudet, joiden perusteella varsinaiset huiput sitten valikoituvat. Sitä merkillisempää on, että edellä esitetyn vastaisesti uusia huippuja nousee ”länsimaisen velttouden” keskeltä. Varsinainen tutkimuksen aihe voisi olla, miksi norjalaiset Ingebrigtsenin veljekset menestyvät afrikkalaisia vastaa, kun juuri on päästy toteamasta, että mustalla rodulla on paremmat kestävyysominaisuudet. Tämä akkuna avaa mahdollisuuden tarkastella huippu-urheilua uudesta näkökulmasta. On sittenkin olemassa väylä hyvinvoinnin keskeltä armottoman urheiluelämän huipulle kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti.

Vai onko kysymys täysin poikkeuksellista lahjakkuuksista, joita ei ilmesty kuin kerran sukupolvessa, jos niinkään usein. Vai onko kysymys jostakin astmalääkityksen kaltaisesta ”ihmeestä”? Vai onko kysymys turhasta ihmettelystä? Naapurilla vain sattuu olemaan geenejä, öljyllä voideltua pätäkkää ja hyvää tuuria.

Useimmilla on kuitenkin usko, että tietyllä lahjakkuustasolla jostakin realistisesti olemassa olevasta (suomalaisesta) poikkeusyksilöstä voidaan tehdä huippu. Kysymys on vain siitä ovatko valmennus ja taloudelliset edellytykset kunnossa. Vielä tarvitaan yhtä ominaisuutta: viisautta, että ahneus ei pilaa hyvää raakiletta. Tietenkin onnen tähtien pitää olla kohdallaan, jotteivat loukkaantumiset pilaa huipulle pyrkivän uraa, mutta terveenä pysyminenkin on usein taidosta kiinni.

Menestys - ja menestymättömyys - koostuu monista eri tekijästä. Olisi tärkeä tunnistaa oleellisimmat asiat, jotta voidaan keskittyä kaikkein merkityksellisimpiin asioihin. Vielä on osattava karsia vilppi pois, jotta kuva pelkistyy varmalle pohjalle.

Sitten on vielä yksi pelastusrengas, jonka olen usein maininnut, ja joka pelastaa penkkiurheilijan päivän: keskittyminen itse urheilusuoritukseen. Lopulta yksittäisen urheilijan tason nosto kisassa saattaa tuoda hyvän mielen – ei tarvita muuta. On luontevaa yhtyä urheilijan ilonpurkaukseen riippumatta, mistä maasta kyseinen urheilija on.

Ihmiset kaipaavat tänä päivänä spontaania showaamista: Berliinissä viimeisenä päivänä viestimiesten vapautuneet koreografiat viitoittanevat tietä tulevaisuuteen, sillä hyvä mieli on tarttuva tauti.

EM-Berliini - minne kaikki huiput kadonneet?

Totesin muutama viikko sitten yleisurheilun suomenmestaruuskisojen jälkeen jotenkin näin: ”Seurasin Jyväskylässä pidettyjä Kalevan kisoja urheilun draaman näkökulmasta. On hienoa nähdä kamppailuja, joissa ei nähdäkseni tarvitse jännittää doping-ongelman esille tuloa, vaan voidaan keskittyä kilvoitteluun terveeltä pohjalta.”

Nyt olen seurannut Berliinissä pidettyjä Euroopan-mestaruuskisoja aika intensiivisesti. Suomi on mukana suurella joukkueella, 43 urheilijaa. Lähtökohta valinnoissa näyttää olevan, että kisoihin lähetetään kaikki, joilla on edes jossain määrin menestymisen mahdollisuuksia. Tietenkin Euroopan yleisurheiluliitto tai SUL ovat asettaneet rajat, jotka viime kädessä ratkaisivat osanoton.

Raadollinen totuus on, että rajan juuri ja juuri saavuttaneiden menestymismahdollisuudet ovat lähes olemattomat, jos ajatellaan, että menestymisen mittarina käytetään loppukilpailupaikkaa. Välierä taittaa tällä periaatteella olevan maksimaalinen yläraja. Yllätyksiä positiiviseen suuntaan tapahtui hyvin vähän. En juurikaan havainnut tulosparannuksia kesän parhaimpiin verrattuna. Estejuoksija Topi Raitanen ja aitajuoksija Elmo Lakka sekä pari muuta tarjosivat sitäkin myönteisemmät poikkeukset. Kisalippu myönnetään usein siksi, että urheilijan motivaatio säilyy ja samalla potentiaalinen menestymismahdollisuus jossakin tulevassa kisassa.

Valitettavaa oli, että hyvin monet jäivät kauaksi kesän parhaistaan. Tämän luulisi kiinnittävän valmennusjohdon huomion. Toisaalta kysymys on ainakin osittain ajatusharhasta, sillä muiden maiden kilpailijoiden suorituksissa varastivat huomion poikkeukselliset onnistumiset.

Hyvin suurella osalla joukkueesta parhaaksi anniksi kisoista jäi kokemuksen hankkiminen. Monissa kisoissa kolunneiden suusta tämä kuitenkin kuulosti astianmakuiselta. Useimmille huipuillemmekin kansallisen tason kärkitapahtuma on Kalevan kisat ja kansainvälisesti Ruotsi-maaottelu.

Entä dopingin merkitys? Arvailu jää elämään, että joidenkin maiden edustajien joukossa oli epäilyttäviä tapauksia. Asiasta lienee kuitenkin turha jauhaa ilman todisteita. Näillä mennään.

Keneltä nyt mukana olleista suomalaisista odottaisin jatkossa menestystä maanosan mestaruuskilpailujen tasolla? Keihäänheittäjät ovat tietenkin ykköskategoriassa sekä miehissä että naisissa, joskin tämä viimeinenkin menestyslajimme on ainakin osittain aneemisessa tilassa. Yksittäisistä urheilijoista haluaisin nostaa esille Topi Raitasen, Nooralotta Nezirin, Ella Junnilan, Wilma Murron, Viivi Lehikoisen, Kristiina Mäkelän, Kristian Bäckin, Simo Lipsasen, useat kävelijät ja varauksin Samuel Purolan ja Elmo Lakan. Heistä vain osa tulee onnistumaan, jos menestyksen rajaksi asetetaan pistesija. Vain harvat tulevat saavuttamaan mitalitason. Edellä lueteltujen peruslahjakkuus kyllä riittää, mutta sen lisäksi tarvitaan hyvää valmennusta, huoltoa, talouden hallintaa ja hyvää onnea. Monien urheilijoidemme – huippujemmekin – paljastuminen suorastaan köyhiksi on raadollinen totuus, joka vaikuttaa taustalla hyvin monien suoritukseen. Halusimmepa tai emme rahalla ja menestyksellä on selvä keskinäinen riippuvuus: sponsorit eivät harrasta hyväntekeväisyyttä. Kilpailijoissa taas on valtiovallan rankasti tukemia maansa maineen pönkittäjiä.

Mikä oli Suomen kokonaissaldo? Pari pistesijaa (Simo Lipsanen ei tätä kirjoitettaessa ole vielä kilpaillut). Paras menestys yksittäisistä suorituksista tuli vanhasta paraatilajista, keihäänheitosta. Vuoden 1966 Budapestin EM-kisojen pohjanoteeraus (paras oli Pauli Nevalan neljäs sija) onnistuttiin alittamaan. Jälkipuheita tulee.

Mitaliodotukset sisälsivät valtavan määrän optimismia, sillä etukäteistulokset eivät edellyttäneet palkintokorokesijoja. Kolmen parhaan joukkoon pääsy olisi edellyttänyt rutkasti venymistä.

::::::::::::::

Esitin joskus 1970-luvun lopulla – silloisen menestyksen keskellä - että neljäkymmentäluvun lopun suurten ikäluokkien vanheneminen vaikuttaa Suomen yleisurheilumenestykseen. Pitkälti yli 100 000 lapsen suuruisten ikäluokkien vaihtuminen 60 000 lapsen ikäluokiksi ei voi olla vaikuttamatta perinteisten lajien menestykseen. Seitsemänkymmentäluvulla Suomi menestyikin mainiosti suurkisoissa. Väitteeseeni heikkenevästä menestyksestä ei oikein uskottu. Luultiin, että suomalainen tehokas valmennus huolehtii jatkuvasta menestyksestä. Niin ei ole käynyt.

Toki vaikuttavia syitä on paljon muitakin: afrikkalaisten tulo yleisurheilukentille, nuorten kansallistuntoa kohottavien urheilijoiden nousu uusissa maissa, elintason kasvun vaikutukset korkean elintason maissa, kilpailun koveneminen, kun rahakisat ovat yleistyneet, harrastaneisuuden kasvu muualla (ja meillä harrastaneisuuden väheneminen), joukkueurheilulajien suosion kasvu jne. Kun menestyvät esikuvat puuttuvat, poikkeuksellisen rankkaa harjoittelua vaativiin yleisurheilulajeihin hakeutuu aiempaa vähemmän nuoria.

On saatu hätkähdyttäviä tuloksia, kun 100 parhaan vuosittaista listaa ei saada kokoon kaikissa yleisurheilulajeissa. Hesarissa (10.8.2018) mainittiin, että vielä 1980-luvulla Suomessa oli 150 yli 60 metrin mieskeihäänheittäjää. Nyt 60 metrin kaariin yltää vain 50-60 miestä. Harrastaneisuuden väheneminen heijastuu välillisesti huipulle pyrkivien ja sinne pääsevien määrään.

Norjan ja Ruotsin esimerkit kuitenkin osoittavat, että suuntaa voidaan muuttaa. Molempien maiden urheilijat ovat osoittaneet EM-Berliinissä hämmästyttävää kilpailukykyä usean urheilijan voimin! Syytä on katsoa malleja lännen suunnasta. Avainasiana voi olla seuratason toiminnan kaikinpuolinen tehostaminen. Tarvitaan myös tulisieluisia urheilumiehiä taustatahojen ja valmennuksen johtoon vanhojen hyvien aikojen malliin.

Näiden kisojen sensaation muodostivat veljekset Ingebrigtsen. Vaikka Filip olikin loukkaantumisen takia sivuroolissa oli menestys vastaansanomaton. Seitsemäntoistavuotias Jakob korjasi koko potin voittamalla sekä 1500 että 5000 metriä. Ingebrigtsenit ovat kehittäneet lassevirenmäisen hitaasti kiiruhtamisen taidon (vauhti kiristyy loppua kohden). Katsoin 5000 metrin kisan tarkoin: Jakob johti viimeisen kilometrin, juoksi sen 2.28,4:ään ja viimeisen kierroksen 54,05:een 13.30 vauhdissa (loppuaika oli 13.17). Ajat ovat hyviä, mutta eivät poikkeuksellisia. Euroopan taso ei ollut kaksinen (Mo Farahin kaltainen juoksija puuttui) ja vauhti oli juuri sopiva Jakobille. Eurooppa on saanut ihmeveljekset, jotka pystyvät haastamaan afrikkalaiset.

Mitä kaikkea tämä kertoo?

Vaikka joukkuepelit ovat voittaneet alaa nuorten lahjakkuuksien keskuudessa, monen huippu-urheilijan alun kannattaa miettiä onko joukkuepelien maajoukkueisiin saatavissa riittävää määrää huippulahjakkuuksia menestyksen varmistamiseksi. Yleisurheilu on edelleen vahva vaihtoehto.

Myös penkkiurheilijan omaa suhtautumista voi muuttaa. Pyrin asennoitumaan EM-kisoihin samalla tavalla kuin SM-kisoihin: kilvoittelu parhaiden välillä Berliinissä oli sinänsä kiinnostavaa, vaikka suomalaiset eivät olleetkaan mukana huipputaistoissa.

:::::::::::::::

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että dramatiikassa yleisurheilu pitää pintansa. Ajatellaan vaikkapa kisaviikon perjantai-illan tapahtumia: hurjia kaksinkamppailuja, järkyttäviä yllätyksiä, ylivoimaisia voittoja, tuhannesosatappioita, pettymyksiä ja liikutuksen kyyneliä….. Enpä juuri kaivannut GP-kisojen jänisjuoksuja.

Amerikkalaisen polarisaation juurilla

On syytä pysähtyä miettimään nykyisen trumpismin taustalla olevia syy-yhteyksiä. Kysymys on hyvin pitkälle polarisoitumisen historiasta. Polarisaatio on kuitenkin aikojen kuluessa muuttunut ja saanut uusia muotoja. On syytä pohtia onko nykypolarisaatiolla yhteyksiä ”vanhaan”, muutamien vuosikymmenien takaiseen kahtiajakautuneisuuteen.

Nykyisen konservatismin ideologisena taustana on kriittinen suhtautuminen 1930-luvun New Dealiin ja sen jälkeisiin hyvinvointiohjelmiin. Kritiikki kohdistui yhteiskunnan suureen rooliin. Myös Tea Partyn historialliset juuret voidaan johtaa näihin aikoihin.

Eisenhowerin aikainen termi ”Modern Conservatism” (tai ”Dynamic Conservatism”) oli itse asiassa rinnakkaiskäsite New Dealin kanssa. Syntyi ikään kuin konservatiivinen versio yhteiskunnan tingitystä roolista hyvinvoinnin luojana. Modernin konservatismin kevyet leikkaukset sosiaaliturvaan eivät riittäneet missään tapauksessa uusille radikaaleille konservatiiveille. Pikku hiljaa vastenmielisyys eisenhowerilaista konservatiivista maltillisuutta ja konsensushakuisuutta vastaan kasvoi.

Barry Goldwaterista kehittyi eisenhowerilaisen konsensuksen murtaja. Kuusikymmentäluvun alussa eisenhowerilaisten johtotähti oli Nelson Rockefeller. Hän varoitti puolueen radikalisoitumisesta ja olisi halunnut jatkaa entistä maltillista linjaa. Goldwaterin nimissä vuonna 1960 kirjoitettu käänteentekevä teos ”The Conscience of a Conservative” tarjosi konservatiiviliikkeelle periaatteet puoleksi sadaksi vuodeksi.

Seuraavat lauseet Goldwaterin teoksesta ovat kuin suoraan vanhoillisen nykykonservatismin ytimestä:

”Minulla on hyvin vähän tarvetta virtaviivaistaa hallintoa tai tehdä siitä tehokkaampi, sillä aion pienentää hallinnon kokoa”.

”En ryhdy edistämään hyvinvointia, sillä aion laajentaa vapautta.”

”Päämääräni ei ole säätää (lisää) lakeja, vaan kumota entisiä.”

”Ei ole tarkoitus ottaa käyttöön uusia (yhteiskunnallisia) ohjelmia, vaan perua vanhoja, jotka vahingoittavat perustuslakia, jotka ovat epäonnistuneet tarkoituksessaan, tai jotka ovat epäoikeutettuna taloudellisena taakkana ihmisille.”

Barry Goldwater oli presidenttiehdokkaana vuoden 1964 vaaleissa ja hävisi veret seisauttavalla tavalla Lyndon B. Johnsonille (LBJ) .

Vastakkainasettelu näiden kahden välillä ei olisi voinut olla suurempi. Ainakin osittain tulee mieleen nykyinen poliittinen polarisaatio, joskin Goldwaterin kielenkäyttö – vaikka olikin aggressiivista - oli vanhanaikaisen korrektia. Vaaliväittelyissä Goldwater nimitti LBJ:n welfare state -ohjelmia sekoitukseksi ”kiristystä ja lahjontaa”. Ulkopolitiikassa Goldwaterin kulmakivenä oli ”kuolema mieluummin kuin vapauden menetys”. Hän ehdotti otettavaksi käyttöön ”täydellisen valikoiman pieniä, puhtaita ydinaseita”, joita voidaan käyttää taistelukentällä. Tästä lauseesta tuli Goldwaterille pysyvä pommimiehen maine.

LBJ vastasi TV-mainoksella, jossa pikkutyttö - etualalla - irrotti päivänkakkaran terälehtiä samalla, kun miesääni taustalla suoritti ydinohjuksen lähtölaskentaa.

Vuoden 1964 vaalien yhteydessä mainitsemillaan tavoitteilla – jotka olivat enemmistön mielestä tuolloin suunnattoman epäsuosittuja – Goldwater antoi kaikki valtit Johnsonin käsiin.

Rökäletappiossa oli tulevien voittojen siemen. Kannattajat tajusivat yhtäkkiä, että heidän ehdokkaansa sai kuitenkin 27 miljoonaa ääntä. Jokainen konservatiivinen presidentti Reaganista alkaen on periaatteineen kiitollisuudenvelassa Barry Goldwaterille.

Goldwaterista tuli New Dealin ja eisenhowerilaisen konsensusperinteen katkaisija. Hänen ajattelunsa on muhinut taustalla ja luonut pohjaa republikaanien menestykselle. Mutta olisiko hän ollut tyytyväinen sittemmin syntyneeseen ja pitkään jatkuneeseen polarisaatioon? Varsinkin 1990-luvulta lähtien alkoi republikaaniperäinen vihakierre, joka on leimannut amerikkalaista politiikkaa lähes 30 vuoden ajan.

Punainen lanka ulottuu Reaganista Bushien kautta Obamaan. Vasta oikeastaan Bill Clintonin aikana goldwaterilainen radikalismi puhkesi täyteen raivoon ja Goldwater esikuvana ja liikkeen synnyttäjänä nousi arvoon arvaamattomaan.

Barack Obama – joka oli alusta lähtien republikaanien ideologisena sylkykuppina – näki presidenttivuosinaan läheltä vihapolitiikan täyttymyksen hetket: että demokraatti ja musta presidenttinä…..

Hillary Clinton oli sitten jo liikaa radikaaleille vanhoillisille, joka johti polarisaation syvenemiseen entisestään. Vasta aika näyttää onko eisenhowerilaisella (konservatiivisella) konsensuksella paluumahdollisuuksia vai jatkuuko räikeä poliittinen jakautuminen. Ainakin Donald Trump poimii eisenhowerilaisuudesta vain muistojen kultaaman ydinperheen taloudellisen menestyksen 1950-luvulta.

Melkein järisyttävällä tavalla Goldwater (k. 1987) itse maltillistui ja jopa joiltakin osin liberalisoitui vanhoilla päivillään konservatiivisen establishmenttien järkytykseksi. Muutos ei siis ole pelkästään hämyisä vaihtoehto, se on mahdollisuus, joskaan ei näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

::::::::::::::::

Edellä oleva muodostaa rungon blogikirjoituksestani ”Konservatiivin omatunto”, 10.6.2016. Se oli taitekohta, jossa Donald Trump oli nousemassa vakavasti otettavaksi presidenttiehdokkaaksi ja sittemmin presidentiksi. On aika jatkaa kertomusta…….

On tapahtunut oikeastaan melkoinen järistys, kun republikaanien ”oma mies” Donald Trump on haastanut konservatiivisen establishmentin. Trumpismi on kasvanut osin teekutsuliikkeen jatko- tai rinnakkaisilmiöksi, mutta ennen kaikkea itsenäiseksi ilmiöksi.

Trump on vain nimeksi republikaaninen sanansaattaja. Hän on tuonut politiikan kehiin oman vaikeasti määritettävän agendansa, joka ärsyttää huomattavaa osaa republikaanejakin. Samalla iso joukko peruskonservatiiveja on jäänyt katselemaan, miten presidentin käy. He puuttuvat vain räikeimpiin Trumpin kohelluksiin ja säilyttävät itsellään presidentistä hyötymisen mahdollisuuden.

On selvää, että polarisoituminen on syventynyt Trumpin kaudella. Lisäksi se on saanut aiempaa laajempia ja monitahoisempia ulottuvuuksia. Vastakkain ovat mm. liberaali ja konservatiivinen media, rannikoiden liberaalit ja sisäosien äärikonservatiivit poliitikot, liberaalien kannattamat uudistukset esim. ympäristökysymyksissä ja konservatiivien halu palata jo kerran ohitettuun aikakauteen ympäristöasioissa, ”globalistit” ja Yhdysvaltain sulkeutumista kannattavat voimat (”Amerikka ensin”), erilaiset käsitykset faktojen merkityksestä liberaalien ja trumpistien välillä (kiista valeuutisista), erilaiset kannat liittyen pakolaisuuteen konservatiivien ja liberaalinen välillä, monikulttuurisuus vs. valkoisen rodun ylivalta…..

Tahaton seuraus on ollut presidentti-instituution mureneminen yhtenä harvoista kansakuntaa yhtenäisenä pitävistä voimista….. Kun kaikki vastakkainasettelut lasketaan yhteen kasvaa polarisaation asiarypäs valtavaksi kasaumaksi.

Erityisen ongelmalliseksi on muodostunut ulkopoliittinen asennoituminen. Usein tuntuu, että Trump löytää sielujen sympatian Vladimir Putinin kanssa paremmin kuin omaan puolueeseensa. Trumpin pienen piirin valmistelemat ulkopoliittiset aloitteet ovat vastoin republikaanien (ja myös demokraattien) establishmentin vanhaa idän ja lännen vastakkainasettelun teemaa. Venäläisten sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin on entisestään sotkenut pakkaa ja syventänyt establishmentien kylmäsotamaista polarisaatiota suurvaltojen välillä.

Trump on pyrkinyt rakentamaan tähän väliin vakiintuneita ulkopoliittisia rakenteita ärsyttävän diilipohjaisen lähestymistavan. Suurvaltasuhteiden mannerlaatat ovat liikahtaneet paikoiltaan.

Mistä Trumpin ja Putinin osin todellinen, osin ambivalentti ”lähentyminen” johtuu? Sergei Lavrovin määrittämä eroavuus itää edustavan Venäjän ja länttä edustavan Länsi-Euroopan välillä tarjoaa yhden selityksen: Lavroville lännen ”messianismi” eli arvojen tuputtaminen muille ja kaiken kattava moralisointi ovat eurooppalaisen jälkikristillisyyden osia ja syypäitä nykyiseen epävakauteen. Tämän mukaan Venäjä edustaa alkuperäistä kristillisyyttä. Venäjä on ottanut valtavan haasteen pyrkiessään yksinapaiseen (kysymys ei siis ole Amerikka-johtoisesta perinteisestä sotilaspoliittisesta yksinapaisuudesta!) samat arvot jakavien maiden arvojärjestelmään.

Trumpin polarisaatiota vahvistanut politiikka omassa maassa on johtanut Putinin ja Trumpin lähentymiseen kansainvälisissä suhteissa. Molemmat vieroksuvat liberaalia – ”kaiken sallivaa” – länsieurooppalaista (tai ”obamalaista”) ajattelutapaa ellei peräti ideologiaa. Paluu vanhaan – suurelta osin kuviteltuun – onnen tilaan on sekä Putinin että Trumpin tavoitteena. Siihen kuuluu oleellisesti vanhakristillisen elämäntavan palauttaminen arvojärjestelmineen.

Tässä meillä on uuden kylmän sodan ideologinen pohja-asetelma: läntinen messianismi (liberaalien arvojen vienti) vs. itäinen pragmatismi. Tämä on tietenkin vain arvioimani Putinin ja Lavrovin ajatusmaailmojen sisältö. Tästä ajattelusta kumpuaa Venäjän suuri antipatia Länsi-Eurooppaa ja aiempaa Obaman johtamaa Amerikkaa kohtaan. Donald Trump on arvaamaton kortti, mutta selvästi Putin pitää Trumpia yhtenä pragmatismin mahdollisena osana ja toteuttajana.

:::::::::::::::::

Trumpismin polarisaatiota syventävä vaikutus on johtanut osin odottamattomiin seurauksiin. Politiikasta on muodostunut monikerroksista julkisuuden kautta pelattavaa peliä, jossa totuus ja valhe sekä niiden kautta muodostuvat erilaiset variaatiot käyvät omaa keskinäistä kilvoitteluaan . Potentiaalinen tilaus erilaisille suuren yleisön kosiskeluille on vallitseva trendi. Monet poliitikot Trumpin lisäksi näkevät nyt tilaisuutensa tulleen.

Ns. eliitin vastuu on suuri. Eliitistä, joka saarnaa edistyksen ja kehityksen nimiin on tullut symboli vanhan maailman purkamiselle. Sen olisi maailmanlaajuisesti ymmärrettävä ”kelkasta pudonneiden logiikka” ja ryhdyttävä torjumaan sille itselleenkin epäedullinen kehitys.

Entä luoko Trump omintakeisuudellaan pysyviä (polarisoituneita) politiikan rakenteita? Ajattelen niin, että erilaisten populismi-ilmiöiden toimiessa ajureina, polarisaatio joka tapauksessa – ilman Trumpiakin - yleistyy. Väistämättömänä seurauksena on jonkin asteinen vastaliike, joka korostaa jälleen korrektiutta ja ”asialinjaa”.

Liberaalin demokraatin omatunto

Professori Heikki Hiilamo on puuttunut (mielipidekirjoitus Etelä-Suomen Sanomissa 4.8.2018) asiaan, joka minuakin on kovasti vaivannut näissä blogikirjoituksissa. Pelkistettynä kysymys on siitä, että joidenkin toisten (jonkin debatin käynnistäneiden) mielipiteisiin reagoidaan ”yli”. Oma sanottava saadaan vastineessa aggressiivisesti kerrotuksi, mutta samalla aiheutetaan tahaton reaktio, kun mielipidepoliisiksi heittäytyneenä ärsytetään niitä, jotka ovat käynnistäneet alun perin keskustelun aihepiiristä. Eikö tämä ole sinänsä sallittua ja suositeltavaa väittelylogiikkaa? Kyllä, toisaalta, mutta kärjekkäästä mittelöstä jää usein vaikutelma, että lopputulos ei ole mitenkään tuhlatun ajan väärti, se on pikemminkin tuhoavaa kuin luovaa.

Tyypillisesti - käytännön elämässä - tässä on kysymys liberaaleiksi eliiteiksi koetuista tahoista ja konservatiivisiksi populisteiksi koetuista tahoista. Nämä ovat usein kuin tuli ja bensa toisilleen.

Tästä teemasta on lukemattomia muunnelmia. Pienellä riskilläkin lainaan paria aiempaa kirjoitusta, joissa olen törmännyt tähän problematiikkaan.

Ensimmäinen esimerkki koskee tilannetta, jossa jokin mielipidesuunta jää pimentoon julkisessa keskustelussa ja paheksuva reagointi on sen mukainen. Viittaan esimerkinomaisesti professori Ilkka Ruostetsaaren tutkimukseen, jossa hän ”paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla”. Ruostetsaari ottaa esille esimerkin - tutkimuksiinsa viitaten - jonka mukaan ”vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta roimasti vahvempaa, mikä on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan (!) kannatusta kulttuurieliitissä!”

Vaikka esimerkki kuulostaa kaukaa haetulta on se minusta tähän teemaperheeseen kuuluva aihe. Siinähän käy ilmi, että vihreät ovat saaneet osittain hegemonisen aseman kulttuurista käytävässä keskustelussa, joka ns. sieppaa oikeistokonservatiiveja, jotka torjuvat ”kaiken hyväksyvän liberalismin” kulttuurin kentässä.

Toisen esimerkin nappaan kirjoituksestani, jossa modernistien väittämän mukaan Väinö Linna omaksui Täällä Pohjantähden alla -kirjasarjassaan toivottoman vanhanaikaisen eeppisen kerronnan. Kas näin käsittelin asiaa:

”Modernismin dogmaattinen ainoaksi oikeaksi julistaminen on jotain sukua nykyajan taisteluille äärisuvaitsevan liberaalin elämänkatsomuksen ja populistisen konservatismin välillä. Modernismissahan ei sinällään ole mitään paheksuttavaa - päinvastoin - mutta itseään vastaan tällaiset opit asettuvat, kun niiden avulla tuomitaan räikeästi toisinajattelijat tai perinteen puolustajat." Jälleen saattaa tuntua, että esimerkki on kaukaa haettu, mutta väitän, että yhtymäkohtia löytyy nykyaikaan löytyy.

:::::::::::::::

Näiden parin esimerkin avulla yritän sanoa, että polarisoiva asetelma ei ole pelkästään nettiaikaan sidottu. Niinpä netin rajoittaminen ei varmaankaan tuo ratkaisua asiaan, vaikka Heikki Hiilamo puolustaa suodatusta järkiperustein. Aihe sinänsä on hyvä keskustelun kohde: miten siivota pahimmat räikeydet pois netistä?

”Sosiaalinen media ruokkii vastakkainasetteluja myös siksi, että se on antanut entistä isommat aseet liberaaleja eliittejä puolustaville ajatuspoliiseille. He puolustavat kirkasotsaisesti omia ”oikeita arvojaan” väärinajattelijoiden vähäisempiäkin puuskahduksia vastaan, mutta tahtomattaan nämä ajatuspoliisit kärjistävät keskustelua ja radikalisoivat toisella tavalla kokevia ja ajattelevia”, Hiilamo kirjoitti.

Tässä yhteydessä Hiilamo viittaa huomionarvoiseen lähestymistapaan: jo lapsille on annettava kirjoittamisen eväät sekavaa nettiviidakkoa varten. Tätä on helppo kannattaa osana kouluopetusta.

Parantuuko nettikeskustelun taso ajan mittaan? Onhan se mahdollista, jopa todennäköistä, mutta opiskeluvaihetta jatkunee pitkään. Omat edellä esittämäni esimerkit osoittavat, että ärtynyttä keskustelua voidaan käydä myös sivistyneistön sisällä ja kesken. Kysymys ei siis ole tottumattomista nettikirjoittajista pelkästään, vaan loanheittoon osallistuvat myös itseään sivistyneistönä pitävät.

Miten siis käsittelen liberaalin demokraatin vastuuta? Näen asian niin, että samalla, kun ajan tärkeinä pitämiäni liberaalin demokratian pelisääntöjä, pyrin ymmärtämään omia arvojani vastaan toimivia. Helppoa se ei ole, ei Suomessa eikä muualla. Yhdysvaltain viime presidentinvaalien eräässä jälkikommentissa Barack Obama totesi: puskimmeko liian kovaa? Hän tarkoitti, että ajettiinko liian kovaa ”oikeina pidettyjä” liberaaleja arvoja unohtaen, että toiselle puolelle oli jäänyt vaikuttava joukko joko nykymaailmanmenosta syrjäytyneitä tai siihen huonosti sopeutuneita ihmisiä.

Monien liberaalien vähintäänkin epämiellyttäväksi kokema räyhä-Trump voitti vaalit omintakeisilla menettelyillään. Jää todistamattomaksi, miten samaistumalla konservatiivisen väestönosan mielialoihin olisi voitu muuttaa asetelmia.

Kysymys ei pohjimmiltaan ole kuitenkaan mistään vaalitaktisista asetelmista, vaan yhteiskunnan rakenteista, joiden sisäosiin on jäänyt liberaaleilta piiloon tiettyjen väestönosien ”ulkopuolisuuden tuntu”. Tämän perusteellinen avaaminen ja tajuaminen on osa liberaalin demokraatin heräämistä ja omaatuntoa.

Tämä on 1400. blogikirjoitukseni.

Kirkkaat valot, iso kaupunki

Otsake on lainaus vanhasta blues-kappaleesta (myös kirja, elokuva), ”Bright Lights, Big City”. ”Kirkkaat valot” tarkoittaa suurkaupungin houkutuksia ja ”iso kaupunki” sen mahdollisuuksia, vaaroja.

Olen pitkään seurannut kotipaikkakuntani, Helsingin kehyskunnan, Mäntsälän väestönkehitystä. Se noudattaa monista muistakin yhteyksistä tuttuja trendejä. Mäntsälän kanssa parivertailuun sopii Helsinki heijastamaan näiden kahden toisistaan riippuvuutta.

Kun muutin Mäntsälään 1980-luvun vaihteessa, asukkaita oli noin 11 500. Nyt väkimäärä on noussut lähes 21 000 asukkaaseen. Väestön kasvu ei ole ollut mitenkään lineaarista. Kahdeksankymmentäluvun lopulla kasvu oli erittäin voimakasta. Välillä, mahdollisesti 90-luvun laman seurauksena hidastunut kasvu sai uutta virtaa ns. Nurmijärvi-ilmiöstä (yhtä hyvin voitaisiin puhua Mäntsälä-ilmiöstä). Niinpä kaksituhattaluvulla väestönkehitys on ollut ripeää. Kasvuluvut ovat vaihdelleet vuosina 2000-2012 huonoimmillaan +156:sta parhaimmillaan aina +456:een. Tämä kausi edustaa tyypillistä kehyskuntiin muuttamisen trendiä, jossa koti sijaitsee ”maalla” ja työ kaupungissa.

Kaksituhattaluvun alussa maankäytön asiantuntijat varsinkin pääkaupunkiseudulla paheksuivat voimakkaasti ”pelloille muuttamista”. Moitittiin yhdyskuntarakenteen kalleudesta. Tosiasiassa hyvin suuri osa muuttajista perusti kodin ydinkeskustan laajennusalueille. Junayhteys vuodesta 2006 lähtien Helsinkiin ja Lahteen vaikutti sekä tuota vuotta edeltäneisiin että sen jälkeisiin koviin kasvulukuihin.

Vallinneen trendin mukainen on myös vuosien 2013-2017 väestönkasvu. Se nimittäin romahti muutamiin kymmeniin (poikkeusvuonna 2016 kasvu oli 168 henkeä). Viime vuonna pohjanoteerauksena väestö väheni 50 hengellä. Olen selittänyt tätä ilmiötä – kuten monet muutkin - suurkaupunkien kasvavalla vetokyvyllä, eikä kantaa ole syytä muuttaa. Sama suunta on nähtävissä vuoden 2018 alun kuukausitilastoissa: alaspäin mennään. Kysymys ei ole niinkään syntyvyyden alhaisuudesta vaan nimenomaan muuttotappiosta.

Vastaavasti Helsingin väestönkehitys on osin peilikuva Mäntsälän kehityksestä. Vaatimattoman väestönkehityksen kausi osui vuosiin 1995-2004, mikä vastaavasti hyödytti kehyskuntia. Viimeisin pääkaupunkiseudun nousutrendi osuu 2000-luvun alkuvuosiin ja siitä eteenpäin aina näihin aikoihin saakka.

Helsingin väkiluku oli vuodenvaihteessa 2017-2018 pienen suurkaupungin suuruinen eli 643 000 henkeä, kasvun ollessa yli 8000 vuonna 2017, jota tasoa lisäys on ollut liki 10 vuoden ajan. Koko pääkaupunkiseudun väestönkasvu oli vuonna 2017 hulppeat 16 500. Nurmijärvi-ilmiö on korvautunut pk-seudun nopealla väestökehityksellä. Ja kasvua tapahtuu kaikissa ikäryhmissä. On syytä huomata, että Helsingin väestön lisäyksestä kolme neljäsosaa on ulkomaalaistaustaista. Kehitys ei ole ollut yksin myönteistä, sillä pääkaupunki menettää nuoria osaajia Vantaalle.

:::::::::::::::::

Mistä tarkemmin ottaen on kysymys? Lähdetään liikkeelle hyvin laajoista kehitystrendeistä. Käytän ohessa soveltuvin osin aiempaa blogikirjoitustani, ”Pikkukaupunkien taantuminen ja romahtaminen?”, 14.1.2018).

Talousmaantieteen ekspertti, nobelisti Paul Krugman on kytkenyt ajattelunsa Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleihin ja katsoo monien muiden tavoin, että syrjään jääneiden pikkukaupunkien syrjäytynyt väestö ratkaisi vaalit. Niin tai näin, on mielenkiintoista verrata omia mielikuvia Krugmanin teeseihin. Hän katsoo, että megacityt tarvitsevat - voidakseen hyvin - yhä vähemmän ympärillä olevia pikkukaupunkeja. Hän jopa kysyy, mitä varten – modernissa taloudessa - pikkukaupungit ovat olemassa. Mitä tarkoitusta ne palvelevat?

Sen sijaan megacityt tarvitsevat toisia suuria megakaupunkeja. New York tarvitsee Lontoota tai Tokiota tai Shenzheniä. Helsinki tarvitsee Tukholmaa tai pienemmässä mittakaavassa Tallinnaa. Samalla nämä kaupungit kilpailevat keskenään. Aiemmin pikkukaupunkien roolina oli ruokkia isoja kaupunkeja, jolloin ne tekivät olemassa olostaan tärkeitä. Nyt monet ovat taantuneet, Yhdysvalloissa paljon suuremmassa määrin kuin meillä Suomessa. Meillä todennäköisesti valtion tasausjärjestelmät ovat vaikuttaneet eroja tasoittavasti.

Megakaupungistumista on edesauttanut korkeatasoista osaamista vaativien työpaikkojen siirtyminen suurkaupunkeihin. Esimerkiksi ohjelmointityö keskittyy asukastihentymiin. Klusterirakenteet kiihdyttävät kehitystä asukastihentymissä: ne luovat kumulatiivisesti uusia työpaikkoja. Globalisaatio on vienyt työpaikkoja, mutta myöskin luonut niitä, koska kansainväliset yhteydet vaativat lainsäädännön ja olosuhteiden tuntemista (talous, verotus, sääntely, markkinoiden ymmärtäminen jne.). Korkeimmin palkatut työt todennäköisimmin jäävät kehittyneiden maiden suurkaupunkeihin.

Teknologiakehitys on yksi syy suurkaupungistumisen eduille: ei tarvita enää aiempia määriä fyysisiä tehdasrakennuksia (Google, Facebook, Twitter…..).

Maaseudun antipatia suurkaupunkeja kohtaan on pikkuhiljaa kasvanut kaikkialla, joten se ei ole mikään Yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittynyt uusi teema.

Mutta tarvitseeko Helsinki ”pikkukaupunkia” nimeltä Mäntsälä? Samalla kun Helsinkiin perustetaan hightech-yrityksiä, ovat teollisuusalueet Helsingin sisällä muuttuneet teollisuuden sijasta asumisen paikoiksi. Suurteollisuus, suuret teollisuuslaitokset sijoittuvat hiukan loitommalle suurkaupunkiympäristöstä. Mutta ne eivät siirry periferiaan maaseutumaiseen ympäristöön kauas asukastihentymistä ja hyvistä logistisista yhteyksistä, vaan Helsingin kehysalueille hyvien kuljetusyhteyksien varrelle.

Mäntsälä on vanhastaan ollut vahva asumiskunta omakotitaloalueineen. Joitakin ovat houkutelleet ”hevostilat” (tai muu väljä erillään asuminen) , mutta suurin osa sijoittuu Mäntsälään muodostuneisiin uusiin ”kyliin”, joista useimmat sijoittuvat ydinkeskustan välittömään tuntumaan. Tämä kaikki käy havainnollisesti ilmi Hesarin vanhoja ja uusia kyliä koskevasta grafiikasta (30.12.2017): Mäntsälä on vanha ”kylien kunta”, mutta – kuinka ollakaan – se on uusien määritysten mukaan juuri nyt enemmän keskustan tuntumaan syntyneiden ”kylien” (taajamien) kunta kuin koskaan.

Samaan aikaan eräänlaisena rinnakkaisilmiönä asumiskunnalle Mäntsälästä on muodostumassa työssäkäyntikunta suurien teollisten tai logististen yritysten sijoittuessa kuntaan. Kuin varkain ilmestyi tilasto, jonka mukaan Mäntsälän kunta on koko maan ykkönen tieliikenteen tavarankuljetussuoritteessa (EK:n selvitys). Vanha perinne on voimissaan: Mäntsälä oli aivan kärjessä 1970-luvulla linja-autoliikenteen määrässä.

Julistamaton taistelu asukkaista jatkuu ja on saanut uusia muotoja: suurkaupunki vai puutarhakaupunki kehysalueella? Muutostrendi on pitkään ollut meneillään: Helsingin kaltaiset suurkaupungit eivät enää vieroita ihmisiä, vaan vetävät päinvastoin ihmisiä puoleensa. Näin jatkuukin, jos Helsinki ei hinnoittele asumista pois ihmisten ulottuvilta. Kehysalueelle muutossa puutarhan raapiminen ei enää ole ainoa autuaaksi tekevä asia.

Taantuvia väestönkehitysalueita on heti kehyskuntia seuraavalla vyöhykkeellä. Näitä ovat esimerkiksi Hanko, Karkkila, Lohja, Raasepori ja Siuntio. Harvimmin asutuilta seuduilta muuttajista neljä viidesosaa on alle 35 vuotiaita. Kunnat imetään nuorista lähes tyhjiksi syvältä maaseudulta.

Vuorovaikutus siis jatkuu suurkaupungin ja sen lähiympäristön välillä. Mutta Krugman on oikeassa siinä, että maaseutumaista ympäristöä uhkaa taantuminen: ihmiset ja palvelut pakenevat suurempiin keskuksiin.

::::::::::::::

Halutaanko koko Suomi säilyttää asuttuna? Kyllä, vastasivat kansalaiset tuoreessa kyselyssä. Mutta kehitys kehittyy päinvastaiseen suuntaan sekä meillä että muualla. Suomen kunnista 80 prosenttia on muuttotappiokuntia. Muuttovoiton ovat keränneet kaikkein suurimmat kaupungit. Aivan ilmeisesti kaupungit tuottavat mittakaavaetuja verrattuna harvaan asuttuihin alueisiin. Tämä on pystytty tieteellisesti todistamaan. Kaivattu maaseudun elävöittäminen on lähinnä mökkiläiset varassa. Nuori sukupolvi voi laistaa tästäkin perinteestä.